Onko kansa vaihdettava?

Väestön enemmistö on väärässä. Onko kansa vaihdettava?

Enemmistö suomalaisista kannattaa presidentin nykyisiä tai jopa vahvempia valtaoikeuksia.

Pyrkimys on nurinkurinen. Se on ristiriidassa parlamentarismin kanssa. Parlamentarismi tarkoittaa, että toimeenpanovaltaa käyttää eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus. Ja parlamentarismia väestön enemmistö myös mitä ilmeisimmin kannattaa.

Myönnän, että presidentin vahvat valtuudet saattoivat olla hyödyksi itsenäisyyden alkuvuosikymmenten talonpoikien ja työläisten tasavallassa sekä vielä jonkin aikaa II maailmansodan jälkeenkin.

Maailma on muuttunut. On aika luopua vielä nykyistä enemmän itsenäisyyden ajan alun kuningasvallan kannattajien vaatimuksesta rakennetusta epäjohdonmukaisuudesta. Erityisen kiireellistä on luopua suorasta presidentin vaalista. Suora vaali on omiaan herättämään kiireisillä kansalaisilla, presidenteillä ja presidenttiehdokkailla harhaista mielikuvaa, että presidentti on tai että hänen pitäisi olla merkittävä vallankäyttäjä.

Jotain komealta näyttävää, mutta vallanjaon kannalta toissijaista, voidaan presidentin viran hoitajalle toki jättää ihmisten konservatiivisten viehtymysten tyydyttämiseksi. Esimerkiksi puolustusvoimien ylipäällikön tehtävä sopinee sopivasti muotoiltuna rauhan aikana presidentin tehtäviin. Provinssimme ulkosuhteilla ei voi kuitenkaan olla oikeasti kahta johtajaa.

Kansaa ei voi vaihtaa. Hähmäistä ajattelua ei pidä kuitenkaan suosia ja pelisäännöt pitää muuttaa ristiriidattomiksi. Vastuussa sekavuuden vähentämisestä ovat kaikki kansanedustajat ja aivan erityisesti perustuslakivaliokunnan jäsenet.

Mikä auttaisi ministerin murjotukseen?

Ministeri Antti Tanskasen, Helsingin yliopiston hallituksen tuoreen puheenjohtajan ilme ei vaikuttanut kaikkein aurinkoisimmalta viime lauantaina Hämäläis-Osakunnan vuosijuhlassa.

Mikä oli ministerin murjotuksen syynä, oliko se aiheellista ja jos oli, niin mikä asiaan auttaisi?

Syynä tuskin oli ruoka, vaikka se oli jauhelihaa muusilla ("Riista Wallenberg, puikula-perunapuree, riistakastiketta"), koska maku oli hyvä ja tarjoilu tyylikästä. Tuskin sekään, että Tanskanen itse palkittiin osakunnan kunniamerkillä ja hänen kanssaan Suomen hiihtourheilun yksi legendaarisimmista sankareista eli Siiri "äitee" Rantanen.

Tuskastunut ilmeily voimistui kuunneltaessa palkittujen osakunta-aktiivin ansioita. Kolme neljästä palkitusta ei ollut suorittanut vielä edes välitutkintoa, vaikka he olivat viihtyneet osakunnassa ja yliopiston kahviloiden suunnalla mitä ilmeisimmin jo runsaasti yli viisi vuotta.

Tanskanen oli prenikoiden jakoa edeltäneessä juhlapuheessaan ihmetellyt muun muassa suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden kansainvälisesti vertaillen pitkiä opiskeluaikoja. Mitään geneettistä eroa ei kuulemma pitäisi olla.

Perinteellinen ja tavallaan virallinen selitys pitkiin opiskeluaikoihin on raha tai siis sen puute. Toisaalta syytetään liian pientä opintotukea, joka on aika huvittavaa, kun tiedetään,että Suomessa opintotuki lienee maailman parhaita. Toisaalta sitä, että opiskelijoita on paljon enemmän yhtä opettajaa kohden kuin parhaita tuloksia saavuttavissa yliopistoissa.

Tärkeimmät tekijät, joihin näyttäisi voivan oikeasti ja tehokkaasti vaikuttaa opintoaikojen lyhentämiseksi, näyttävät kuitenkin olevan aineettomalla puolella.

Kun suoritin opettajaopintoja tämän vuosikymmenen alussa, kysyin yliopettaja Pauli Arolalta, mikä on tärkeintä opetuksen hyviä tuloksia ajatellen. Arolan mukaan opetusmenetelmät ovat toissijaisia. Opettajan on oltava aidosti innostunut asiastaan ja lisäksi säteiltävä "tunnelämpöä" oppilaisiin. Mielestäni ensiksi mainittu on tärkein, mutta toinenkin on tärkeä. Sen voinee korvata aika pitkälle myös arvostavalla suhtautumisella. Joka tapauksessa molempien tekijöiden tärkeys sai vahvistuksen esimerkiksi Helsingin yliopiston uusimman vuoden alumnin Bengt Holmströmin haastattelusta, joka ilmestyi Hesarin viimeisimmässä kuukausiliitteessä.

Kolmas tärkeä tekijä, joka on usein opettajan ulottumattomissa, on orientaatio ryhmässä tai ryhmissä, joihin opiskelija kuuluu. Ryhmä voi vahvistaa merkittävästi hyvää oppimissfääriä tai paikata heikkoa, mutta myös toisinpäin. Tästä ilmiöstä on muistelmakirjallisuudessa hyviä esimerkkejä. Mieleen tulevat esimerkiksi Jermu Laineen kirjaamat myönteiset kokemukset lukioajastaan Turussa sekä akateemikko Erkki Laurilan päinvastaiset kokemukset Hämeenlinnan lyseon osaamisvihamielisessä poikakulttuurissa.

Jos opiskeluaikoja halutaan oikeasti lyhentää ja lisäksi saada nykyistä paljon suurempi osa potentiaalisista huippututkijoista edes harkitsemaan tutkijanuraa, niin jokaisella laitoksella ja jokaisessa oppiaineessa kannattaisi tutkiskella keinoja konkretisoida Pauli Arolan reseptiä. Eli miten säteillä nykyistä selvemmin ja voimakkaammin aitoa innostusta oman alaan ja sen tutkimukseen sekä opiskelijoiden arvostamista. Luonnontieteilijöille menetelmää voisi olla viisasta kaupitella vaikkapa nobelisti Murray Gell-Mannin reseptinä.

Iso vastuu on myös opiskelijajärjestöillä, niiden huipuilla sekä jokaisen ainejärjestön ja osakunnan aktiiveilla. Heidän pitäisi miettiä käytäntöjä, joilla voitaisiin osaltaan edistää jäsentensä emotionaalista kiintymistä tietoon ja tutkimukseen. Se palvelisi jäsenistön parasta paljon enemmän kuin iänikuinen valittaminen rahasta ja teinimäinen ryypiskelyn ihannointi.

Lopuksi vielä neuvo yksittäiselle opiskelijalle, joka haluaa varmentaa menestymistä opinnoissaan. Koita järjestää opiskeluaikainen elämäsi, asumispaikkaa ja -mallia myöten, siten että pääset addiktoitumaan opiskelusta ja tutkimuksesta innostuneeseen ympäristöön. Tai muuta ympäristöäsi jääräpäisesti tämän ohjeen mukaiseksi. Vältä kuitenkin liikaa ryppyotsaisuutta. Esimerkiksi maailmanparannusharrastus ei ole ristiriidassa tutkimuksen harrastamisen kanssa. Monissa tapauksissa se on jopa sitä tukevaa.

Sydämen palo synnyttää tiedon janon, joka puolestaan johtaa nopeampaan valmistumiseen ja korkeatasoisempaan tutkimukseen. Ja sydämien syttymistä voidaan monella tapaa edistää. Tämä on luonnontiedettä eikä romantiikkaa.

Facebook ja pitkät kehityskulut

Monet meistä yli 30-vuotiaista pitävät facebookia ja muita sosiaalisia medioita (tarkoitan niillä internetissä toimivia yhteisöpalveluja) turhanaikaisina muoti-ilmiöinä. Suhtautuminen on samantapaista kuin 1990-luvun alussa kännykkään. Moni järki-ihminen ajatteli, että ei hanki koskaan moista aparaattia.

Minäkin ajattelin tähän tapaan facebookista vielä runsas vuosi sitten, vaikka olin 1990-luvun alussa innokas kännyn käytön edistäjä.

Arvioin viime vuoden lopulla facebookia pitkien kehityskulkujen näkökulmasta, kun oli erään mukavan tehtävän vuoksi mietittävä, mitä hyötyä on historian ja erityisesti esihistorian tuntemuksesta. Seurauksena oli oivallus, että facebookin tapaiset sosiaaliset mediat merkitsevät ennen muuta paluuta menneisyyteen tai ehkä täsmällisemmin sanoen korjausliikettä ihmisten enemmistön taipumusten mukaisten olosuhteiden suuntaan. Sellaiseen täyteläiseen sosiaaliseen sfääriin, jossa lajimme on kehittynyt ja elänyt 99,98 prosenttia olemassaolonsa ajasta. Viittaan esimerkiksi Sirpa Leskisen ja Petro Pesosen oivalliseen Vantaan esihistoria -kirjaan. Kirjoittajien arvion mukaan kivikauden asumuksessa asui 15-20 ihmistä ja vieressä oli tyypillisesti puhe-etäisyyden päässä pari saman kokoista asumusta. Yksilöä lähes koko ajan ympäröivän elossapitoyhteisön koko on siten perinteellisesti ollut noin 45-60 ihmistä.

Aineellinen hyvinvointi on pienentänyt hitaasti ja pitkälti huomaamatta sekä hyvin monen eri tekijän kumulaationa lauman koon keskimäärin hieman yli kahden henkilön kokoiseksi. Kyse on laumasta, jossa suuri enemmistö elää lähtökohtaisesti 75-100 prosenttia vuoden tunneista. Lauman radikaali kutistuminen on tapahtunut Suomessa viimeisen runsaan sadan vuoden aikana.

Tämä hahmotus ennustaa, että sosiaaliset mediat valtaavat yhteiskunnan 10-20 vuoden tähtäimellä samalla tavoin kuin kännykkä. Itse asiassa kännykän ja tekstiviestin menestys voidaan tulkita pitkälti samasta syystä johtuvaksi kuin sosiaalisten medioidenkin. Samalla se, että niissä kaikissa pyöritellään lähes vain jonninjoutavia asioita, saa selityksen ja synninpäästön. Mitä muuta pääosa normaalista sosiaalisesta vuorovaikutuksesta on kuin kepeää porinaa? Varsinaiset hyödyt rinnastuvat laihan hernekeiton lihaisiin sattumiin, joita ei saa erikseen, ilman keittoa.

Lisäksi tämä hahmotus viittaa siihen, että huoli ja keskustelu facebookin käytön ongelmista ja etiketistä on aika turhaa. Facebookissa käyttäytyminen ei edellytä sen kummempaa kuin muukaan kylän väen nähden ja kuullen tapahtuva toiminta.

Suosittelen muidenkin ilmiöiden, ongelmien ja kehitystarpeiden tarkastelua pitkien kehityskulkujen näkökulmasta. Nykyisyys ja tulevaisuus hahmottuvat selkeämmin.