Harha äidin paikasta

Biologian ja historian näkökulmasta katsoen näyttää selvältä, että äidin perinteinen paikka on muiden työikäisten aikuisten rinnalla tekemässä monipuolisesti työikäisten aikuisten tehtäviä.

Ihmispentujen hoivaaminen väistyi joustavasti elossapitoyhteisön toistaitoisemmille jäsenille äitien muiden tehtävien ajaksi. Tämä ilmenee esimerkiksi Elina Haavio-Mannilan väitöskirjan alkuosasta, jossa kuvaillaan kansanomaisia työnjakoja.

Biologisperäisempää todistusaineistoa on esimerkiksi Peter J. Richersonin ja Robert Boydin kirjassa ”Ei ainoastaan geeneistä” (s.78-79), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2006 mainion Terra Cognitan toimesta.

Tai ainakin niin tulkitsen kirjan kuvaukset ihmislajin muita kädellisiä merkittävästi suuremmasta sisäisestä muuntelusta, mikä tarkoittaa paljon kehittyneempää työnjakoa ja sen seurauksena lajimme huikeaa menestystä.

Esimerkiksi paviaaneilla on myös muuntelua ja esimerkiksi dominoivat naaraat saavat enemmän etuja kuin alistetut naaraat, mutta jokaisen paviaaninaaraan on silti aivan itse poimittava oma ruokansa, varottava saalistajia ja huolehdittava jälkeläisistään. Sen sijaan ihmisillä jopa metsästäjä-keräilijöiden yhteiskunnissa on monenlaisia osa-aikaisia asiantuntijoita. Se tarkoittaa paljon paviaaneja syvempää yhteistyötä ja työnjakoa.

Jared Diamond todistaa jossakin tunnetun trilogiansa osassa, että näihin päiviin saakka metsästäjä-keräilijän elämää eläneiden ihmisryhmien keskuudessa miehet eivät ole yksinomaisia elättäjiä, vaan naiset keräävät jopa yli puolet kaloreista ja että myös pienten lasten äidit osallistuvat esimerkiksi ravinnon hankkimiseen yhteiseen käyttöön, eivätkä omistaudu vain hoivatöille ja tyydy ruuan ammentamiseen muiden tekemistä hapansärkikuopista.

Myös ihmislajin naisten menopaussi on mielestäni luettavissa todisteeksi äidin osallisuudesta työnjakoon ja moniin erilaisiin tehtäviin. Sehän tarkoittaa, että isoäiti voi tuurata nuoria äitejä vapaana omien pentujen aiheuttamasta sidonnaisuudesta.

Silti meillä elää edelleen yleisessä tietoisuudessa sitkeä harhaluulo, että ”äidin perinteinen paikka on kotona” ja sen muunnelmia kuten että ”perinteinen perhemalli” on sellainen, jossa äiti pidättyy työstä muiden aikuisten rinnalla ja omistautuu ensisijaisesti ja päätoimisesti hoivatöihin.

Tutkiessani 1920-luvulla esiintyneitä käsityksiä totesin, että vaikka tuolloinkin suomalaisten äitien suuri enemmistö osallistui muiden aikuisten rinnalla ansiotyöhön, siis maataloudessa, niin yleinen käsitys oli että ”mies on perheen elättäjä”. Samoin vallitsi käsitys, että ”äidin perinteellinen paikka on kotona”.

Viimeksi mainittu selittyi osittain sillä, että äidit olivat viimeisenä aikuisryhmänä juuri noihin aikoihin lähtemässä ansiotyöhön kotitalouden ulkopuolelle. Aikalaisilta jäi huomaamatta, että lähes kaikkien paikka oli ollut kotitaloudessa ennen kaupungistumista ja teollistumista.

Harhaisen käsityksen perinteestä jakoivat 1920-luvulla niin historioitsijat, sovinistiset miesprofessorit kuin radikaalit naisasianaisetkin.

Löysin aika monia alustavia selityksiä, miksi harhakuvaan uskottiin 1920-luvulla. Yksi keskeisimmistä oli, että harha oli olennainen osa koti- ja äitiyskulttia, joka oli edistänyt sukupuolten tasa-arvon ja naisten vapauden lisäämistä. Äitiyttä mystifioimalla legitimoitiin kaikille naisille parempaa koulutusta.

Kaupunkien työläisluokan äideille koti-ideologia tarjosi välineen tukea aviomiestensa palkkavaatimuksia ja siten rajoittaa työläisluokan äitien menoa töihin vain taloudellisten syiden vuoksi. He pelkäsivät aivan ymmärrettävästi, että työläisäitien runsas ansiotyöhön hakeutuminen laskisi yleisesti työläistöiden palkkatasoa. Pitemmän tähtäimen tavoitteena oli vapaus myös hoivatöiden pakosta ylempien luokkien rouvien esimerkin suuntaisesti. Vastoin yleistä luuloa kaupunkien työläisäideistä olivat ansiotyössä 1920-luvun alussa käytännössä vain yksinhuoltajat ja juoppojen miesten vaimot.

Hyväosaisten luokkien äideille koti-ideologia oli ehkä vielä tärkeämpi. Se tarjosi savuverhon paratiisimaisen tilan säilymiselle eli vapaudelle sekä ansiotyön että hoivatyön pakosta. Hyvän koulutuksen saaneilla oli lisäksi mahdollisuus mennä arvostettuihin ja kohtuullisen hyvin palkattuihin toimihenkilötöihin jos sellainen huvitti. Hoivatyöt teki joka tapauksessa pääosin palvelija. Arviota tukee aika vahvasti porvarillisen naisasialiikkeen hiljaisen kauden päättyminen 1960-luvulla kun kotiapulaiset katosivat.

Professori Irma Sulkunen on epäillyt, että 1900-luvun alun porvarilliset naiset pyrkivät äitiyttä ihannoimalla sitomaan alempien luokkien naiset kotitaloustöihin. En löytänyt selviä todisteita tuollaisista tietoisista motiiveista, mutta selvää on, että ainakin nykyään pitäisi miettiä ketkä hyötyvät äitien suuren osan simputtamisesta tavalla joka ei sovi heidän taipumuksiinsa, mutta joka pitää heidät enemmän tai vähemmän sivussa kaikesta muusta kuin seuranpidosta lapsille.

Nykyään edelleen vallitsevaa harhakäsitystä äidin perinteellisestä paikasta ylläpitää erityisesti sosiologian ja perhetutkimuksen käytäntöön kuuluva epätieteellinen tapa puhua "perinteellisestä" perhemallista kun tarkoitetaan hyvin uutta ja erikoista mallia (esim. Tiede-lehti, nro 10/2009, s.31). Omalla erikoisella tavallaan epätieteen edistämiseen osallistuvat myös psykologia ja psykiatria. Erikoisuus on, että nämä tieteet messuavat harhaa nykyisyyttä ja tulevaisuutta ajatellen. (Erityisesti tähän kohtaan liittyy tekstin loppuun myöhemmin tehty lisäys.)

Kahden viimeksi mainitun tieteen edustajista ainakin osa väittää (tai suosittelee, mikä on käytännössä sama asia), että äitien pitäisi omistautua täysin lastensa seurassa olemiseen ja pidättäytyä esimerkiksi ansiotyöstä kunnes lapsi on kolmen vuoden ikäinen. Olisiko niin, että heidän neuvonsa on täysin oikea, mutta että he ovat vain erehtyneet hominidilajista, jota neuvot koskevat?

En tietenkään väitä, että menneestä voisi suoraan johtaa, miten asioiden pitäisi olla tulevaisuudessa, mutta todennäköisyys, että ihmislapsille suositeltavimmat hoivakäytännöt (siis tarkasti sanoen ihmislajin biologiset piirustukset) olisivat muuttuneet yleisesti paviaanimaista emokeskeisyyttä edellyttäviksi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa on peräti pieni.

Provinssimme väestön hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että "äidin perinteellinen paikka on kotona" -harhasta lopultakin vapaudutaan.

Väitän, että harha ja sen muunnelmat tuottavat nyt tarpeettoman suuria ongelmia ainakin suurelle osalle äideistä ja lapsista, sekä taloudellisen kasvun tavoittelulle rajoittamalla esimerkiksi äitien osallistumista muiden aikuisten rinnalla taipumustensa ja toiveidensa mukaan ansiotyöhön ja muihin toimiin.

Väitteeni ei tarkoita, että suosittelisin nykyisen mallista päivähoitoa tai että väheksyisin päätoimisesti tehtävää hoivatyötä kotitaloudessa tai sen ulkopuolella.

--
Lisäys 22.3.2010: VTT Katja Yesilovan väitöskirja "Ydinperheen politiikka" (2009) osoittaa, että kaikki sosiologit eivät ole harhateillä. Yesilovan tutkimus tekee jopa erinomaisen ymmärrettäväksi millaisen prosessin kautta monet tieteenalat ovat joutuneet tieteen ulkopuolella suriseviin ontologisiin umpikujiin lapsiin ja vanhempiin liittyvissä lähestymistavoissaan sekä miksi aihepiiriin hahmotuksen liittyvä irrationaalisuus on jatkunut elinvoimaisena 1920-luvun jälkeenkin.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää vielä myöhemminkin. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

Pätevä yhteiskuntatieteen maisteri leikkaa umpisuolesi

Antaisitko sinä pätevän yhteiskuntatieteen maisterin leikata umpisuolesi?

Et varmaan antaisi, mutta Suomen Akatemian ja Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin Hanasaaressa järjestämä kokous näkee vastaavan tapaisesti lääketieteen päteväksi näkökulmaksi yhteiskunnan monimutkaisen muuttumisen aiheuttamien ongelmien hoitamisessa.

Kokouksessa joukko lääkäreitä, vahvistettuna muutamilla muiden alojen ihmisillä, on pohtinut suomalaisnuorten hyvin- ja pahoinvointia.

Suositukset ovat perinteellisiä ja odotettuja. Yhteisestä kukkarosta pitäisi saada taas kerran rahaa. Asiantuntijoita pitäisi palkata entisten lisäksi neuvomaan ja valvomaan nuoria sekä heidän vanhempiaan. Opettajia pitäisi palkata lisää luokkakokojen pienentämiseksi. Rahaa tarvittaisiin myös tuloerojen tasoittamiseksi, koska nuorison pahoinvoinnin syyksi nähdään suurelta osin köyhyys.

Suositukset voivat olla oireiden tilapäistä lieventämistä ajatellen jopa viisaita, mutta ongelman ratkaisua ajatellen ne ovat merkityksettömiä. Jos nuorison pahoinvointi tai sen lisääntyminen on totta ja sen syy jollain olennaisella tavalla piilee palkattujen neuvojien puutteessa tai köyhyydessä, niin aikaisemmin olisi pitänyt olla valtavasti enemmän nuorison pahoinvointia. Sellaisesta ei ole viitteitä. Ennen 1800-luvun loppupuoliskoa väestön enemmistöllä ei ollut aineellista hyvinvointia ja ainoat palkatut neuvojat olivat pappi sekä lukkari. Vain pieni vähemmistö pääsi käymään koulua oppilasmäärältään keskimäärin paljon nykyistä suuremmissa luokissa.

Olisi huomattavasti johdonmukaisempaa päätellä, että ongelmien mahdollinen lisääntyminen johtuu ammattineuvojien lisääntymisestä kuin heidän vähyydestään.

Kokouksen puuhat tarkoittavat hyvää, mutta ne ovat hyvin ongelmallisia, jos päätöksentekijät ottavat ne olennaisina ohjenuorina yhteiskunnan resurssien suuntaamista suunniteltaessa. Päättäjien pitäisi nähdä, että mahdollinen ongelma ei johdu puuhakkaiden neuvojien puutteesta ja että se edellyttää syiden ja ratkaisujen etsimistä ehkä aivan muualta kuin kokouksen ostoslistalta.

Syitä kannattaa etsiä toisaalta myös sen vuoksi, että oikeat ratkaisut voivat osoittautua pitemmän päälle yhteiskunnalle paljon halvemmiksi kuin oireiden hoitaminen.

Media osallistuu valitettavasti osaltaan päätöksentekijöiden harhaan johtamiseen. Siitä on esimerkkinä tämän päivän (17.2.2010) Helsingin Sanomien toinen pääkirjoitus otsikolla ”Luokat pienemmiksi”. Pääkirjoitustoimittaja on nielaissut Hanasaaren kokouksen puoskarointilääkkeet karvoineen ja nahkoineen.

--

PS Tuli kirjoitettua sen verran pisteliäästi, että piti lukea yön yli nukuttua vielä uudestaan Hanasaaren konsensuskokouksen "lausumapaperi".

Kyllä siinä on asiallinen peruslähtökohta. Paperissa "arvioidaan lääketieteen toimintatapoja olemassa olevan tutkimustiedon perustalta". Silti etsitään vastausta esimerkiksi kysymykseen "Miten ehkäistä nuorten pahoinvointia?" Siis mennään alueelle, jossa lääketiede ei melkoisella todennäköisyydellä anna edes oikeansuuntaisia vastauksia. Tämä olisi tuollaisten kokousten osallistujien ja myös päätöksentekijöiden tärkeätä ymmärtää.

Erityisen vakava ongelma raportissa on esittää asiat siinä valossa, että nuorison mahdollinen pahoinvointi johtuisi perimmiltäänkin vanhempien alhaisesta koulutus- ja tulotasosta tai yksinhuoltajuudesta. Historiallinen vertailu viittaa vahvasti siihen, että ongelmien kartoitusta ja hoitoa tarvitsevat syyt muhivat nuorten suuren enemmistön elämässä, oireet vain nousevat useammin pintaan köyhempien ja vähemmän koulutettujen keskuudessa syiden kumuloitumisen pukkaamina. Raportti ohjaa virheelliseen turvallisuudentunteeseen sekä virheellisiin toimenpiteisiin.

Lisäys 22.3.2010: Psykiatreille, psykologeille sekä erilaisille perhetutkijoille suositeltava lukemisto on VTT Katja Yesilovan väitöskirja "Ydinperheen politiikka" (2009). Se voi auttaa vapautumaan ydinperheontologian oravanpyörästä ja suuntaamaan tutkimusta tieteellisempään sekä tuloksellisempaan suuntaan. Välttämätöntä tuon kirjan lukeminen on tutkimuksen rahoituksesta päättäville.

Kannattaa pitää mielessä myös kaava n(n-1)/2
-

Argumentointivirheiden näkökulmasta Duodecimin väen toimintaa voinee luonnehtia hätäisen päätelmän ja  (omaan) auktoriteettiin vetoamisen kumulaatioksi.