Lasten hyvinvointi ja n(n-1)/2

Sekä liian suuri että liian vähäinen virikkeiden määrä on vahingollista pienten lasten kehitykselle.

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen varoittaa liian isoista pienten lasten ryhmistä päiväkodeissa, joissa lapset ovat kuitenkin enintään noin 20 prosenttia vuoden tunneista.

Vahinkoa tai ainakin kohonnutta vahingon vaaraa aiheutuu tutkimustiedon mukaan älylliselle, kielelliselle, kognitiiviselle kehitykselle, muistille, minäkuvalle ja sosiaalisille taidoille. Katso tästä asiasta kertova Ylen nettisivu.

Ilmiötä havainnollistaa kaava n(n-1)/2 ja sen avulla tehty pylväskuvio. Kuvioon pääset tästä. Kaavassa n on henkilömäärä ja tuloksena saadaan ryhmään sisältyvien kahden henkilön välisten relaatioiden lukumäärä.

Kuvio osoittaa, että sosiaalisten virikkeiden määrä muuttuu jo kahdenvälisten relaatioiden muodossa huomattavasti jyrkemmin kuin ryhmän henkilömäärä (Anna vinkki, jos tiedät havainnollisempia kaavoja tai tapoja kuvata tätä ilmiötä). Esimerkiksi ryhmän jäsenmäärän lisääntyessä 15:stä 16:een lisääntyy relaatioiden määrä 105:stä 120:een. On luultavaa, että päiväkodeissa liian suuren virikemäärän riskiraja on alhaisempi kuin sellaisissa ryhmissä, jotka muodostuvat eri-ikäisistä ihmisistä.

Mitä kuvio kertoo, jos sen avulla tarkastellaan virikkeiden määrää lapsen elämän pääosan aikana?

Suomalaisten lasten pääosa on elänyt 1960-lukuun saakka ainakin 5-10 eri-ikäisen ihmisen ryhmissä, joissa on 10-45 kahdenvälistä relaatiota. Nyt lasten enemmistö elää 2,5 vuoden ikään saakka ryhmissä, joissa on enintään 3-4 ihmistä ja 3-6 relaatiota. Se on mielestäni jo selkeästi riskitasoa. Ero tuhansia edeltäviä sukupolvia vallinneeseen tilanteeseen on merkittävä.

VTT Katja Yesilovan väitöskirja Ydinperheen politiikka (2009) tarjoaa selityksen, miksi kahden vanhemman kotitalouksien enemmistön alhaisen viriketason raja-arvoja ja riskiä ei ole tutkittu.

Suuri osa suomalaisistakin sosiaali- ja perhetieteilijöistä, psykologeista ja psykiatreista on ollut rakentamassa vilpittömällä mielellä jo vuosikymmeniä yleistä tietoisuutta dominoinutta hahmotusta, joka ylikorostaa voimakkaasti alle kolmen vuoden ikäisen lapsen ja äidin suhdetta sekä ydinperhettä.

Kun vanhemmat asennoituvat ja "käyttäytyvät normaalisti ja sukupuolelleen ominaisesti, ovat lapsen kehityksen ehdot turvatut." Hahmotus sallii olennaisten ongelmien olemassaolon vain vanhemmissa tai perheen saamassa raha- tai neuvontatuessa. Ydinperheontologiaan ei sisälly mahdollisuutta rakenteelliseen, esimerkiksi henkilömäärään liittyvään riskiin, jos kyseessä on onnellinen ja "ehjä" perhe. Jotkut ydinperheontologian keskeiset kehittäjät ovat Yesilovan mukaan kyllä havainneet kotitalouden henkilömäärän merkittävän vähentymisen, mutta katsoneet että riittävä lääke on äitien "oikean" asenteen vahvistaminen.

Todistamisen taakka on kuitenkin reaalimaailmassa niillä, jotka väittävät, että alle kolmevuotiaiden lasten enemmistön sosiaalisen sfäärin nykyinen ohuus kotioloissa ei vaaranna heidän kehitystään, mutta esitän kuitenkin joitakin mahdollisia tutkimuksia, joilla pienten lasten vanhempiensa seuraan "eristämisen" vahingollisuus voidaan ehkä varmentaa. Joka tapauksessa niillä voidaan osoittaa, että sosiaalisen sfäärin tukevoittaminen ja rikastaminen nykyistä hyvinvointia edeltäneen tilanteen suuntaan ei ainakaan vahingoita lasta.

Esimerkiksi 1960-luvun alkupuolelle saakka alemmissa toimihenkilö- tai työntekijätehtävissä työskennelleiden äitien lapset olivat yli 25 prosenttia vuoden tunneista muiden hoidettavina jo kahden viikon iästä lukien ja usein vielä oman kotitalouden ulkopuolella. Samoin ylempien yhteiskuntaryhmien ansiotyössä käyvien äitien lapsia hoitivat 1960-luvulle saakka lastenhoitajat, kotisisaret ja kotiapulaiset ainakin äidin ansiotyön ajan. Näin hoidettuja lapsia voidaan verrata saman yhteiskuntaryhmän vain oman äidin hoitamiin lapsiin.

Todennäköistä on, että jo vauvana useampien hoitajien hoitamat ja/tai isommassa ryhmässä eläneet kahden vanhemman perheiden lapset ovat eläneet psyykkisesti terveemmän elämän kuin vastaavat vain äitinsä hoteissa/hyvin pienissä ryhmissä olleet.

On todennäköistä, että viime vuosikymmenienkin lapsilla, jotka ovat olleet ohuen sosiaalisen sfäärin ympäröimiä ensimmäisten elinvuosiensa ajan, on useammin psyykkisiä ongelmia kuin niillä, joilla on alusta alkaen ollut seurana tai hoitajana säännöllisesti myös joku tai jotkut muut kuin omat vanhemmat.

Oletan, että tilastollinen ero on havaittavissa myös vertailtaessa lapsia, jotka ovat päässeet monipuolisempaan sfääriin yhden tai kahden vuoden iässä verrattuna niihin, jotka ovat eläneet yli kolmen vanhaksi vain omat vanhemmat seuranaan.

Malli ennustaa myös, että esimerkiksi outoihin ja paljon uutisoituihin tekoihin ryhtyneet ns. hyvien perheiden nuoret ovat tavallista useammin ensimmäisiä lapsia, jotka ovat yksinäisempiä kuin sisarussarjan nuoremmat jäsenet.

Voi myös olettaa, että riski vauvan vain äidin/vanhempien seuraan eristämisen johdosta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä aineellisen hyvinvoinnin jatkuvan lisääntymisen johdosta. Yhteistyön tarve kotitalouden ulkopuolisten ihmisten kanssa on vähentynyt esimerkiksi asumistason paranemisen, autoistumisen, tietotekniikan kehittymisen jne. vuoksi.

Tässä esittämiini ajatuksiin kannattaa suhtautua vakavasti myös ajankohtaisen taloudellisen tilanteen vuoksi, vaikka en jokaisessa hypoteesissani täsmälleen oikeaan osuisikaan.

Jos uumoilujeni suunta on oikea, niin se merkitsee että esimerkiksi nykyinen ”vanhempainvapaajärjestelmä” pitäisi melkoisen nopeasti muuttaa ”pienten lasten hoidon vapaiden ja tukien järjestelmäksi”. Sellaiseksi joka edistäisi sopivasti virikkeellisen ja samalla vakaan ympäristön muodostumista lapsen ympärille suureksi osaksi vuorokautta aivan alusta alkaen.

Se tarkoittaa myös mahdollisuutta säästää merkittävästi yhteiskunnan kustannuksia, koska tuollainen menettely tukisi todennäköisesti palkattoman yhteistyön lisääntymistä.

--
Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

Leijonanosa nurinkurin

Meillä on usein tapana ajatella tai ainakin kokea, että leijonanosa ajasta menee työikäisillä aikuisilla töissä ja lapsilla tarhassa tai koulussa.

Tätä harhakäsitystä ei tarvitse häpeillä, sillä siihen lankeavat myös tutkimustyötä ammattimaisemmin tekevät ihmiset. Viimeksi tällainen ilmeisen vilpittömällä mielellä esitetty arvio vilahti silmiini Yliopisto-lehdessä (nro 2/2010, s. 12), joka on Helsingin yliopiston viime vuosina aina vain paremmaksi kehittynyt tiedelehti.

Miten asia on, jos ajankäytön leijonanosaa tarkastellaan tieteen yleisimmän erikoisapuneuvon eli matematiikan avulla?

Tavallisin tieteen apuneuvo on muuten tavanomainen järjen käyttö, joka sekin on hyvä pitää mielessä.

Tiedehän tarkoittaa vain asioiden tavallista järjestelmällisempää ja huolellisempaa tarkastelua ja sen vuoksi se on suositeltava, hyödyllinen ja usein hauskakin näkökulma maailman tarkasteluun muillekin kuin siitä elantonsa suoraan saaville.

Työterveyslaitoksen tietojen mukaan keskimääräinen vuosityöaika on 1766 tuntia. Vuodessa on tunteja 8760. Työajan osuus on siis vain viidesosa vuoden tunneista.

Mielikuvamme työajan suuresta osuudesta poikkeaa siis aika paljon siitä mitä matematiikka osoittaa. Eroa ei selitä ainakaan enemmistön osalta työmatkan kesto, joka on muistaakseni keskimäärin vain parikymmentä minuuttia per sivu.

Vastaväitteenä voi esittää myös, että suuri osa ei-työajasta nukutaan. Sekään ei ole hyvä argumentti, sillä unen osuus on enimmilläänkin vain 40 prosenttia vuoden tunneista. "Vapaa-aika" on silti kaksi kertaa pidempi kuin ansiotyöaika, vaikka huomioon otettaisiin vain hereilläoloaika.

Harhakäsityksen merkillisyys korostuu, kun katsotaan ansiotyöhön käytetyn ajan kehitystä runsaan sadan vuoden aikana. Vuosityöaika on ansiotyötä tekevien enemmistön osalta jopa puolittunut. Nykyinen kokoaikatyö on menneiden sukupolvien näkökulmasta katsoen osa-aikatyötä. Katso vaikkapa tämä lähde (s. 24).

Tosiasiatiedon perustalta voi mielestäni aiheellisesti kysyä, onko nykyään harjoitetun ”työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen” lähtökohdat ajateltu riittävän loogisesti?

Viittaan esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön hankkeisiin. Niissä keskeisenä lähtökohtana näyttää olevan jo pitkälle osa-aikaistuneen ansiotyön joustavoittaminen muun ajankäytön suuntaan, ei toisinpäin eikä edes tasapuolisesti molempiin suuntiin.

Tarkennan. Ansiotyö on joustanut jo sata vuotta hyvin olennaisesti muun ajankäytön hyväksi. Miten paljon työaikaa pitää lyhentää ja sen joustoa lisätä, että se riittäisi? Kaiken lisäksi samaan aikaan on suuria paineita lisätä tuottavuutta ja työssäoloa.

Huomattavasti loogisempaa olisi vähentää näpertelyä työn ja "muun elämän" rajapinnan kanssa sekä ottaa painopisteeksi "muun elämän" osuuden trimmaaminen siten, että se joustaisi työn ja ihmisten muiden taipumusten ja tarpeiden mukaan paremmin. Siellä on olennaisesti suurempi kehittämisvara.

Radikaali uudelleenajattelu voisi edistää paremmin myös näiden hankkeiden nimenomaisena ja kannatettavana tavoitteena olevaa sukupuolten tasa-arvoa.

Ihmettelyä STM:n ja muiden vastaavien hankkeiden suhteen lisäävät työtehtävissäni yli kahdenkymmenen vuoden aikana saamani kokemukset, jotka tukevat sitä klassista viisautta, että tärkeimmät ja usein myös kiireellisimmät kehittämiskohteet ovat erittäin todennäköisesti ajankäytön suurimmassa palasessa.

Lisäys 22.3.2010: Tähän kuten pariin edelliseenkin kirjoitukseen on lisättävä viite Katja Yesilovan väitöskirjaan "Ydinperheen politiikka" (2009). Yesilovan väitöskirja näyttää selittävän suurelta osin, miksi yritetään kehittää puuhakkaasti vain arkielämän toissijaisia ongelmia. Tutkijoiden ja kansalaisten ajattelua dominoiva ydinperheontologia sallii ongelmien olemassaolon vain vanhempien virheellisissä asenteissa tai perheen ulkopuolella, esimerkiksi perheiden saamien etujen ja tukien niukkuudessa.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.