Yksityiselämän yhteistyö on perusta myös työelämän parantamiselle

Diagnoosi: yhteistyön ja työnjaon romahdus

Ihmislajin luontainen tapa on elää yli 15:n ihmisen ryhmässä. Ryhmän riittävän koon mahdollistama yhteistyö ja työnjako olivat edellytys esimerkiksi lajin leviämiselle kaikille ilmastovyöhykkeille jo esihistoriallisena aikana.

Noin 10 000 vuotta sitten alkanut maanviljelys lisäsi erikoistumista ja hierarkiaa. Muutama sata vuotta sitten alkanut teollistuminen nosti aineellisen hyvinvoinnin aivan uudelle tasolle, mutta se myös jakoi elämän työhön ja yksityiseen osuuteen, sekä toi molemmat osuudet rahatalouden piiriin.  

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisen seuraus ja osin edellytyskin on ollut ryhmän koon pienentyminen. Ilmiö on erittäin selvä yksityiselämässä ja niukempi sekä epätasaisempi työelämässä.

Yksityiselämän ryhmäkoon pieneneminen keskimäärin kahteen aikuiseen on tärkein vaikutettavissa oleva syy suurimmalle osalle väestön enemmistön elämän huononemisesta.

Ryhmän pienentymisen aiheuttamasta yhteistyön ja työnjaon vähentymisestä on seurannut esimerkiksi ympäristöä rasittavaa resurssien tuhlausta, ruuhkavuosiongelmia, yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia, tasa-arvon saavuttamisen vaikeutta, yhteiskunnallisen osallistumisen niukkuutta, työelämän ja yksityiselämän yhteensovittamisen ongelmia, luovan työn edellytysten heikentymistä, fyysisen kunnon heikentymistä, julkisen talouden velkaantumista, työelämän huonontumista työntekijän ja työnantajan näkökulmasta katsoen sekä syrjäytymistä.


Tehokas hoito: lisätään yhteistyötä ja työnjakoa nykyaikaan sopivalla tavalla

Todennäköisesti ainoa samalla sekä oikeaan suuntaan vievä että tehokas tapa parantaa yksityiselämää ja työelämää, on lisätä huomattavasti ja väestön enemmistölle sopivalla tavalla yhteistyötä ja työnjakoa. Se edellyttää rakenteellisia muutoksia.  Ainakin alkuvaiheessa painotus pitää olla selkeästi yksityiselämässä, sillä sen osuus on 80 prosenttia vuoden tunneista. Yksityiselämässä uusien yhteistyörakenteiden ja -tapojen luominen voidaan myös aloittaa tasa-arvoisemmin, osallistavammin ja innovatiivisemmin kuin lyhytnäköisen voitontavoittelun ja kustannussäästöpaniikin ohjaamassa työelämässä.


Onko yhteistyön ja työnjaon olennainen ja kestävä lisääminen yksityiselämässä mahdollista?

Yhteiskuntamme pitää nyt esimerkiksi perhe- ja sosiaalitukien valossa oletuksena enintään kahden aikuisen ihmisen ryhminä toimimista. Amerikkalaiset yhteiskuntatieteilijät, joita suomalaiset yhteiskuntatieteilijät nöyrästi myötäilevät, eivät tunnista työnjaon ja yhteistyön vähentymistä megatrendiksi.  Sellaiseksi nähdään silti yksilöllistyminen, joka on yksi ryhmän pienentymisen toissijaisista seurauksista. Muilta kansalaisilta ja päätöksentekijöiltä ei voi odottaa parempaa analyysiä kuin tutkijoilta.

Ryhmän pienentymisen sivuuttamiseen ja yksilöllistymisen luonteen virhearviointiin hairahtuvat myös arvostetut historiantutkijat kuten Juha Siltala. Esimerkiksi hänen muutoin ansiokkaassa kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia todetaan: “Paikallisyhteisöutopioiden suosiota rajoittanee peruuttamaton yksilöllistyminen: abstrakti työsopimus ja raha velvoitteen ei-persoonallisena muotona ovat myös vapauttaneet paikallisyhteisön hierarkiasta ja ahdistavista perinteistä. Turbokapitalismin pakkokollektiivisuutta  - “oravanpyörää“ ja velkariippuvuutta - tahdotaan vastustaa luopumatta kuitenkaan vapauksista” (Siltala 2007, s. 699).

Siltala antaa kuitenkin arvokkaita vihjeitä siitä, miten yksityiselämän yhteistyö pitää järjestää, jos sitä yritetään rakentaa kestäväksi. Pitää välttää hierarkkisuus ja ahdistavat perinteet sekä järjestää yhteistyö vapautta jopa lisäävällä tavalla. Toiminnassa pitää myös olla vahvasti “leikin ja yhdessäolon piirteitä” (Siltala, s. 701).

Lajin historian ja Siltalan vihjeiden avulla voidaan päätellä, että jos yksityiselämän yhteistyön uusia ja kestäviä olotiloja (faaseja) ylipäätänsä on, niin niillä on tiettyjä piirteitä.

Piirteitä ovat: yhteistyöryhmällä on lajin taipumuksia mukaileva rajattu koko, luultavasti 15-60 ihmistä; yhteistyöryhmällä on yksi tai useampi yhteinen fyysinen tila käytössään, mutta useimmilla jäsenkotitalouksilla/yksilöillä on yksityisyyden varmistamiseksi myös omat asunnot; jäseneksi ei pääse kuin yhteistyöryhmän omien sääntöjen mukaan, ei esim. ostamalla asunto jostain tietystä paikasta; naapuruus tai edes samassa kaupunginosassa asuminen ei ole välttämätöntä, jos ei kiellettyäkään, kyse ei siten ole utopististisesta ja ahdistavasta paikallisyhteisöstä vaan avarasta, digitaaliajan verkostoyhteisöstä; jäsenten toiminta on lähtökohtaisesti palkatonta, mutta ulkopuolisia ostopalveluitakin voidaan käyttää; toiminta on niin hyvin resursoitua päinvastoin kuin palkkatyö, että “toiminta” on ennemminkin hauskaa ja mielekästä yhdessäoloa kuin työntekoa, silti toimintamalli vapauttaa esim. lasten vanhempien aikaa huomattavasti nykyiseen verrattuna jne.

Todennäköisin ensimmäisen onnistuneen yksityiselämän yhteistyöryhmän käynnistäjä on nuorehko hyvin koulutettu nainen vaikkapa kummitätinsä kanssa tai kaksi suunnilleen samanikäistä ystävätärtä, sillä naiset kärsivät yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon heikentymisestä miehiä enemmän, hyvin toimiva avara yhteistyöryhmä on mainio väline tähänkin kehitystarpeeseen.

Yksityiselämän uudentyyppisten yhteistyöfaasien edut jatkokehittämismahdollisuuksineen sekä todennäköisine emergentteine vaikutuksineen näyttävät huikeilta sekä osallistujille että yhteiskunnalle. Kestäviä faaseja kannattaa etsiä ja kokeilla sitkeästi.

Esimerkiksi historian tutkijat ja opiskelijat voivat pitkien kehityskulkujen tuntijoina edistää faasien löytymistä vaikkapa tutkimalla, miksi yhteistyön ja työnjaon romahdusta tai sen syynä olevaa yksityiselämän ryhmäkoon pienentymistä ei vieläkään tunnisteta megatrendiksi ja lukuisten ongelmien tärkeimmäksi syyksi edes ammattitutkijoiden keskuudessa.

Kaikille on sallittua esittää tässä kirjoituksessa esiteltyä parempi yhteiskuntamme ongelmia laajasti selittävä diagnoosi sekä siitä johdettu, ongelmia käytännössä, tehokkaasti, kestävästi ja monialaisesti ratkaiseva kehittämismalli. Tätä kirjoitettaessa julkisuudessa esitetyt ehdotukset esimerkiksi “arvokkaasta elämästä” (prof. P. Himanen/”Sininen kirja”) tai kilpailukyvyn lisäämisestä  (EK:n pj I. Kokkila/HS 8.11.12, pääkirjoitus/HS 12.11.12 ja M. Pentikäinen/kolumni/HS 2.12.12) eivät täytä näitä vaatimuksia. Kilpailukyvynkin pysyvä paraneminen edellyttää perustan eli yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon ja siten myös luottamuksen parantamista ensin.

**

Tämän kirjoituksen alkuperäisversio on julkaistu Poleemi-lehden numerossa 4/2012.

**

Diagnoosia ja hoitoehdotusta voidaan arvioida myös luonnontieteellisenä teoriana:
 

-Teorialla on kvantitatiivisesti formuloitu ydin: kun katsotaan väestön enemmistön ajan pääosaa eli 80:a prosenttia, niin ihmismäärä, joka on käytännössä tarjolla työnjakoon ja yhteistyöhön, on nyt enintään yksi viidesosa verrattuna perinteelliseen, kolmannelle simpanssilajillemme ominaiseen määrään. Tämä merkittävä pienentyminen selittää suuren joukon ilmiöitä (loput 20 % ajasta on aktiiviväestöllä esimerkiksi koulua ja ansiotyötä, joissa on toisenlaiset kuviot yhteistyön suhteen).

-Teoria ennustaa, että jos rakenteita muutetaan teorian viitoittamalla tavalla, niin toiminnan laatu ja osallistujien tyytyväisyys paranevat huomattavasti ja esim. kotitalouksien keskimääräiset kulut sekä julkiset sosiaali- ja terveysmenot pienentyvät ainakin 10 prosenttia. Myös empiria tukee ennustetta, sillä kieroutuneeksi kehittyneen (palkallisen) työnjaon nytkäyttäminen lajin taipumuksia paremmin vastaavaksi on tuottanut samalla kertaa kaikki kolme mainittua hyötyä, kulujen osalta säästö on ollut usein jopa huomattavasti isompi kuin 10 prosenttia.

Olisi hyvin suotavaa, että tätä teoriaa arvioitaisiin ja siitä keskusteltaisiin julkisuudessa näkyvästi, jotta kokeiluryhmien käynnistäjiä löytyisi. 

Teoria on selittävyytensä ja ennustavuutensa ansiosta ilmeisen vahva, mutta tilanne on tällä hetkellä samantapainen kuin alkuräjähdysteorian kanssa ennen vuotta 1965. Alpher, Herman ja Gamow julkaisivat  teorian, joka ennusti alkuräjähdyksestä todistavan taustasäteilyn olemassaolon. Teoria oli kuitenkin vain spekulaatiota ennen kuin teorian ennustama säteily löydettiin, vahingossa. Löytäjät palkittiin hyvin. Voidaan siis olettaa, että teoriani ennustamien faasien löytäjät eli käytännössä ensimmäisen pysyvän, uudentyyppisen yhteistyöyhteisön ("avaran arkiyhteisön") kehittäjät palkitaan hyvin viimeistään siinä vaiheessa kun uudentyyppinen malli alkaa yleistyä nopeasti. Kiitosta vaille eivät jää nekään, jotka edistävät varsinkin alkuvaiheessa kokeilujen alkamista tukevaa tiedon ja ymmärryksen leviämistä.

**


Kirjoitus on osa kirjoitussarjaa, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.


**

Olen käsitellyt yksityiselämän työnjaon parantamista myös aikaisemmissa kirjoituksissani. Työelämän nimenomaisen arvioinnin jätin noissa kirjoituksissa sivuun, vaikka olinkin ymmärtänyt että yksityiselämän laadun huomattava parantaminen vaikuttaa monin tavoin myös työelämään. Oletin, että on erikseen olemassa jokin työelämään tehokkaimmin vaikuttava menetelmä, jota voi etsiä yksityiselämän analyysin ja "hoito-ohjelman" kypsyttyä tarpeeksi pitkälle. Tämän kirjoituksen valmistelun yllättävä löytö oli, että tärkein ja kestävin tapa parantaa myös työelämää ja siten myös esimerkiksi kilpailukykyä näyttää olevan yhteistyön ja työnjaon roima parantaminen ensin yksityiselämässä, joka muodostaa 80 prosenttia työssäolevienkin ajasta.

Yliopistotutkijoiden yhteiskuntavastuusta

Kaupunkitutkimuksen professorit, Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen, ehdottavat kansallisen asumispoliittisen ohjelman tekemistä lähiöiden kehittämiseksi. Ajankohtaisena syynä ehdotukselle on, että viidesosa suomalaisista asuu 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa lähiöissä, jotka kärsivät ainakin osittain kaksoisongelmasta: iäkäs rakennuskanta kaipaa uudistamista ja joissakin lähiöissä sosiaaliset ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvin isotkin, mutta umpimähkäiset  julkisen rahan panostukset lähiöiden korjaamiseen voivat pahimmillaan johtaa hyväkuntoisiin ongelma-alueisiin.  Vaattovaaran mukaan parasta olisi ottaa aihe ensin huolelliseen ”analyyttiseen tarkasteluun”.

Vaattovaara ja Kortteinen uskaltautuvat siis esittämään asiantuntemuksensa pohjalta yhteiskunnan kehittämiseen tähtääviä ehdotuksia.  Vaattovaara ja Kortteinen toteuttavat Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa ilmeisen selvästi myös yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen toimenpideohjelmaa.

Missä on esimerkiksi eläintieteilijöiden ja yhteiskuntahistorian tutkijoiden vastaava, tulevaisuuteen suuntautuva, aloitteellinen panos, joka edistäisi ”oikeudenmukaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumista?”  Miksi he eivät puolestaan esitä esimerkiksi arkiyhteisöpoliittisen ohjelman tekemistä arkiyhteisöjen yhteistyön kehittämiseksi?

Onko vika tutkijoiden puuttuvassa uskalluksessa todeta edes varovasti, mihin suuntaan tutkimustiedon ja rationaalisen päättelyn valossa pitäisi edetä vai tutkimusrahoista päättävien puutteellisessa tilannearviossa vai molemmissa? 

(Lisäys 30.8.12: mieleen juolahti, että kohtelias selitys voisi olla se, että tieteet ovat pirstaloituneet liikaa. Ei kerta kaikkiaan ole tiedettä jolle kuuluisi tällainen laajempi, syvällisempi ja samalla käytännöllisempi hypoteesinmuodostus yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan osalta. Tarvittaisiinko peräti uusi tieteenala eli esim. "teoreettinen arkielämäntutkimus" teoreettisen fysiiikan esimerkin mukaisesti? Kokeellista fysiikkaa vastaisivat tällöin vapaaehtoiset kokeilut, muunlaisia kun taitaisi olla vaikeaa ja epäeettistäkin tehdä.)

Ajankohtaisena syynä kysymykselleni on, että käytännössä kaikki suomalaiset elävät pääosan ajastaan viimeisen sadan vuoden aikana hyvin pieniksi muuttuneissa (jopa vain yhden ihmisen) arkiyhteisöissä,  jotka kärsivät yleisesti monista ongelmista.  Pienentyminen on tehnyt arkiyhteisöistä hyvin joustamattomia, mistä on seurannut erilaisia oireita. Oireiden  yhteyttä yhteisön koon ja sen myötä joustavuuden pienentymiseen ei yleisesti tunnisteta.  Näitä oireita ovat esimerkiksi vanhusten yksinäisyys ja lapsiperheiden ruuhkavuodet, joita pyritään hoitamaan jatkuvasti suurenevilla julkisen rahan panostuksilla.  Tällaiset jatkuvasti lisääntyvät rahapanostukset eivät kuitenkaan tuo pysyvää ratkaisua.  Jos arkiyhteisöjen yhteistyölle löytyy riittävän vakaita ratkaisuja, niin hyödyt voivat olla yllättävän moninaisia.

Parasta olisi ottaa ensin arkiyhteisön yksinkertaistuminen huolelliseen analyyttiseen tarkasteluun. Nyt sellaisesta ei ole vielä merkkejä, vaan keskustellaan vain sivuseikoista eli esimerkiksi työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisesta tai arkiyhteisön jäsenten välisestä työnjaosta. Runsaasti keskustellaan myös päivä- tai kotihoidon paremmuudesta. Kuitenkin päivähoidon osuus on vain yksi viidesosa vuodesta.

Jos arkiyhteisöjen yhteistyöhön saadaan olennaisia parannuksia, niin kaupunkitutkijoiden toteama ongelma muuttuu.  Silloin poistuisi huomattava osa asumiseen ja sosiaaliseen kehitykseen liittyvistä ongelmista. Arkiyhteisön muutoksen analyyttinen tarkastelu näyttää siten selvästi kiireellisemmältä kuin Vaattovaaran ehdottama tarkastelu. Vaattovaaran ja Kortteisen kannattaisi siis herätellä esimerkiksi yhteiskuntahistorian tutkijoita osallistumaan osaltaan yhteiskuntavastuun kantamiseen.


***


Helsingin yliopiston yhteiskuntahistoriatieteistä sosiaali- ja taloushistoria näyttää  oppiaine-esittelynsä puolesta erityisen lupaavalta vastaamaan arkiyhteisön yksinkertaistumisen ratkaisemiseen liittyvään yhteiskuntavastuuseen:  ”..Millaista osviittaa historiallinen kehitys antaa suotuisan kehityksen jatkumisesta?...voivat tarttua tämän päivän ongelmiin opintojen antaman aikaperspektiivin turvin..”

Eläintieteilijät mainitsin, koska ihminen on sosiaalinen laumaeläin, joka on kehittynyt omaksi lajikseen yli 15 hengen melko tiiviissä yhteisöissä. Voisi olettaa, että eläintieteilijöillä on mielenkiintoista sanottavaa seuraamuksista, jos laumaeläimiä tarhataan pääosan ajasta kuten yksin eläviä lajeja ja aktiivisesti vielä tuetaan yksin elämistä ja toimimista.

Arkiyhteisöjen yhteistyöongelman analysoinnissa hyödyllisiä tieteenaloja lienevät yleisemmin katsoen ne, jotka tarkastelevat myös pitkiä kehityskulkuja ja niiden epäjatkuvuuksia, esim. arkeologia, historia ja biologia. Lähes merkityksettömiä tieteenaloja lienevät sellaiset, jotka tarkastelevat lähtökohtaisesti yksilötason ongelmia, esim. psykologia ja lääketiede tai tarkastelevat yhteisöllisiä kysymyksiä ilman aikaperspektiiviä, esim. suuri osa sosiaalitieteistä ja ns. perhetutkimuksesta.


***

Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

Faasi, josta valtiovarainministeriön budjettiosastonkin kannattaa kiinnostua

“Aloitetaanpa mistä tahansa olosuhteista - mahdollisuuksien kirjo on ääretön - ja kohdistetaanpa elävään systeemiin millaisia iskuja tahansa (ulkoisia, sisäisiä tai molempia), päädytään itseorganisoituvaan kriittiseen tilaan kaaoksen partaalle, missä pienikin tekijä voi milloin tahansa laukaista suuren muutoksen, joka vaikuttaa koko systeemiin. Sellaista elämä on.”
(John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus. Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty. Ursa 2005, s. 219.)

Herkkyys pienillekin muutoksille ja kaaoksen partaalla oleminen on luonnollista systeemeille (verkostoille), mutta nyt tarkastellaan systeemin sisäisten yhteyksien määrän muutosten vaikutuksia. Pelkän määrän (kompleksisuuden) lisääminen tuottaa yleensä aina jossain vaiheessa nopean siirtymisen uuteen, laadullisesti erilaiseen, mutta vakaaseen tilaan. Esimerkkinä voidaan käyttää nappeja, siis kahden napin satunnaista yhdistämistä kerrallaan narulla toisiinsa:

“Kukin voi itse nähdä miten tämä toimii pelaamalla oikeilla napeilla (kannattaa ehkä valita mieluummin viitisenkymmentä kuin 10 000 nappia), joskin systeemin käyttäytyminen on tullut erittäin selväksi sitä kuvaavan yksinkertaisen tietokonemallin avulla. Oleellista on, että kun yhteyksien määrä verkostossa ylittää puolet solmujen (siis tarjolla olevien nappien, TL:n tarkennus) määrästä, systeemi heilahtaa hyvin nopeasti yhdestä jokseenkin tylsästä (paljon nappeja, joiden välillä on muutamia yhteyksiä) toiseen vakaaseen tilaan, jossa on paljon enemmän rakennetta, mutta jossa ei ole odotettavissa juuri enempää muutoksia. Tämä on yksinkertainen esimerkki faasimuutoksena tunnetusta ilmiöstä, jota Kauffman vertaa veden jäätyessä tapahtuvaan faasimuutokseen. Verkoston kompleksisuus on ilmestynyt luonnollisesti hyvin yksinkertaisesta systeemistä pelkästään uusia yhteyksiä lisäämällä, ja mielenkiintoista siinä on kerralla tapahtuva faasimuutos, jossa systeemi heilahtaa tilasta toiseen vain muutaman viimeisen yhteyden johdosta.”
(Gribbin, s. 183-185)  

On tunnettua, että lajimme olomuoto on lähes koko lajin olemassaolon ajan ollut kooltaan 15-150 ihmisen elossapitoyhteisö. Menestyneet eli sopeutuneet yhteisöt ovat verkostoituneet naapuriyhteisöjen kanssa eli olleet geeni- ja innovaatiovaihdon osapuolia. Pääosan ajasta menestyneet yhteisöt olivat kuitenkin melko itseriittoisia ja esimerkiksi riittävän koon tuottaman joustavuuden vuoksi levisivät kaikille ilmastovyöhykkeille jo ennen verkoston monimutkaistumista myös valtiotasoiseksi maanviljelyyn siirtymisen seurauksena.  

Valtioiden synty on esimerkki melko tuoreesta faasimuutoksesta.  Perinteellinen elossapitoyhteisö on puolestaan mainio esimerkki systeemistä, joka on pysynyt hyvin pitkään samassa faasissa (olomuodossa).

Lienee myös selvää, että elossapitoyhteisön kutistuminen perinteellistä selvästi pienemmäksi 1700-luvun isojaosta alkaen on ollut teknistieteellisen kehityksen, teollistumisen ja kaupungistumisen edellytys. Nykyinen huikea aineellinen hyvinvointi ei olisi voinut toteutua, jos kelpoisuusmaiseman muuttuessa olisi pitäydytty jääräpäisesti perinteen ohjaamassa, peruselinkeinoja harjoittavassa, isossa elossapitoyhteisössä.

Esimerkiksi elannon hankinnan ja koulutuksen siirtyminen pääosin elossapitoyhteisön ulkopuolelle ovat olleet välttämättömiä sopeutumia ja elossapitoyhteisön pienentyminen on auttanut sitä joustamaan nopeammin muutoksiin.

Elossapitoyhteisön keskimääräinen koko on nyt (2,2 henkilöä) tasolla, joka ei ole riittävän vakaa eikä joustava, vaikka yhteisön piirissä vietetään lähtökohtaisesti ainakin 80 prosenttia vuoden tunneista.

Olomuodon epävakaus ja joustamattomuus ilmenee esimerkiksi ruuhkavuosiongelmina, tasa-arvon saavuttamisen vaikeuksina, fyysisen ja psyykkisen terveyden heikentymisenä, yksinäisyytenä sekä julkiseen sektoriin kohdistuvana paineena palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen.

Nykymallinen yhteistyö elossapitoyhteisöjen kesken, niiden välisten rajapintojen yli, toimii heikosti tai satunnaisesti eikä ole kääntänyt julkiseen sektoriin kohdistuvia paineita vähenevään suuntaan.

Nykyinen kehitys johtaa umpikujaan. Kaaoksen reuna, tai ainakin iso kertaromahdus tai pienen tekijän iso vipuvaikutus, lähenee, sillä julkisen sektorin rahat eivät riitä elossapitoyhteisöjen palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen sekä niiden heikosta toimivuudesta koituvien välillisten kustannusten kattamiseen.

Yhteisön oman koon kasvattaminen ei näytä olevan toimiva ratkaisu. Sellaisia, kuten yhteisöasumista, on jo kokeiltu, mutta ne eivät ole onnistuneet tai ne ovat muuten soveltumattomia, kuten ehkäisystä luopuminen.

Jäljelle näyttää jäävän vain vaihtoehto kehittää elossapitoyhteisöjen itseorganisoituva yhteistyömalli, jolla lisätään elossapitoyhteisöjen yhteistä monimutkaisuutta joustavuuden ja riittävän itseriittoisuuden saavuttamiseksi.

Gribbinin esitys systeemien säännönmukaisuuksista sekä omat kokemukseni työnjakojen kehittämisestä antavat perusteen olettaa, että on olemassa ainakin yksi sellainen elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmän henkilölukumääräväli ja toimintamalli, jossa faasimuutos toteutuu. Olomuoto olisi todennäköisesti riittävän joustava ja vakaa ja se voisi vapauttaa monien muiden hyötyjen lisäksi kymmenien prosenttien verran kotitalouksien eli elossapitoyhteisöjen resursseja. Tämä faasimuutos muistuttaisi jään sulaessa tapahtuvaa muutosta, jossa lämpöä suorastaan purskahtaa.

On selvää, että tällaisten elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmien lisääntyminen tuottaisi vastaavasti johonkin määrään yleistyttyään myös julkiselle sektorille huomattavia säästöjä.

Julkisten toimijoiden kannattaisi siten jo julkisen sektorin kustannuskriisin vuoksi käynnistää ja tukea kokeiluhankkeita, joilla yritetään löytää tällainen vakaa faasi.

Lisähoukuttimeksi voi todeta, että jonkin tietyn yleisyystason saavuttamisen jälkeen uusi systeemi yleistyy erittäin todennäköisesti eksponentiaalisesti. Olisi realistista odottaa isoja säästöjä ehkä vielä tällä vuosikymmenellä.

***

Olen käsitellyt samaa aihepiiriä aikaisemminkin, mutta enemmän koulutukseni (yhteiskuntahistoria, juridiikka ja kasvatustiede) ja työkokemukseni (työnjaon kehittäminen) pohjalta. Näihin kirjoituksiin pääsee esimerkiksi täältä.

Koen varsin avartavana lähestyä asiaa nyt systeemiteorian ja fysiikankin kautta. Yllätyin itse tätä kirjoittaessani miten selvästi esimerkiksi ihmisyhteisöjen kehitys ja virtaavassa vedessä näkyvät pyörteet näyttävät noudattavan aivan samojen universaaleja säännönmukaisuuksia. Suosittelen lämpimästi muitakin historian ja yhteiskuntatieteiden pohjalta ilmiöitä tarkastelevia sovittamaan ajatteluaan luonnontieteiden ymv. kanssa yhteen. Uskon että näin päästään syvemmälle ja hedelmällisempiin tuloksiin.

**
Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

Arkiyhteisön pieneneminen synnyttää tragedioita

Ant­ti Blå­field to­te­si Mer­kin­nöis­sään (HS 25. 5.) aa­te­his­to­rioit­si­joi­den ja uus­li­be­raa­lien ih­met­te­le­vän yh­teis­vas­tuun vä­he­ne­mis­tä ja mi­nä­kes­kei­syy­den vas­taa­vaa li­sään­ty­mis­tä. Aa­te­his­to­rioit­si­jan mie­les­tä näyt­tää ole­van niin, et­tä yh­teis­vas­tuu on mah­dol­lis­ta op­pia vain jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten kaut­ta. 

Eh­do­tuk­se­ni toi­mit­ta­jil­le, eri alo­jen tut­ki­joil­le se­kä yh­teis­kun­nan ke­hit­tä­mi­ses­tä kiin­nos­tu­neil­le kan­sa­lai­sil­le on har­ki­ta mah­dol­li­suut­ta, et­tä "­mi­nä­kes­kei­syy­den" pää­syy on­kin ra­ken­teel­li­nen tai ai­neel­li­nen il­miö, jo­hon voi vai­kut­taa jol­la­kin jär­ke­väl­lä ja te­hok­kaal­la ta­val­la.

Hy­vä eh­do­kas tuol­lai­sek­si ra­ken­teel­li­sek­si syyk­si on ar­ki­yh­tei­sön ta­va­ton yk­sin­ker­tais­tu­mi­nen, mi­kä te­kee yh­teis­työn luon­te­van har­joit­ta­mi­sen hy­vin han­ka­lak­si. Ar­kiyh­tei­sö, jos­sa la­jim­me ke­hit­tyi, oli noin 150 ih­mi­sen suu­rui­nen – nyt ar­ki­yh­tei­sön ko­ko on Suo­mes­sa kes­ki­mää­rin 2,2 ih­mis­tä. 

Muu­tos tar­koit­taa ai­voi­hin rin­nas­tet­tu­na si­tä, et­tä ih­mi­sen ai­vo­jen her­mo­so­luis­ta suu­rin osa pois­tet­tai­siin ja jäl­jel­le jää­nei­den­kin so­lu­jen kyt­ken­tö­jä toi­siin so­lui­hin kar­sit­tai­siin ra­jus­ti. Jo­kai­nen voi ku­vi­tel­la, mi­ten kä­vi­si tuol­la ta­val­la kä­si­tel­lyn ih­mi­sen so­siaa­li­sil­le tai­doil­le ja yh­teis­työ­val­miuk­sil­le.

Oma pää­tel­mä­ni on, et­tä ar­ki­yh­tei­sön ra­ken­teel­li­nen mo­ni­mut­kais­ta­mi­nen – ny­ky­ai­kaan so­pi­val­la ta­val­la – on tar­peen, jot­ta väl­tet­täi­siin jat­kos­sa jär­kyt­tä­vät tai han­ka­lat yh­tei­set ko­ke­muk­set, jot­ka lie­ne­vät pe­rim­mil­tään ar­ki­yh­tei­sön yk­sin­ker­tais­tu­mi­sen seu­rauk­sia. Näi­tä seu­rauk­sia lie­nee lä­hes kai­kil­la elä­mä­na­lueil­la.

Esi­mer­kik­si kou­lu- ja per­he­sur­mat, ruuh­ka­vuo­sion­gel­mat, so­siaa­li­po­liit­ti­sen tu­ki- ja pal­ve­lu­jär­jes­tel­män um­pi­ku­ja, yh­teis­kun­nal­li­sen osal­lis­tu­mi­sen niuk­kuus se­kä vai­keu­det su­ku­puol­ten ta­sa-ar­von ta­voit­te­lus­sa kuu­lu­vat to­den­nä­köis­ten seu­raus­ten jouk­koon.

**
Edellä oleva kirjoitus on julkaistu alunperin HS:ssa 29.5.2012.
 

Oma otsikkoehdotukseni oli: "Onko itsekkyyden lisääntymisellä rakenteellinen perusta?" Lähetin kirjoituksen näet 25.5. eli ennen Hyvinkään ikävää tapausta (26.5.), joka kuulunee samaan sarjaan kuin koulu- ja perhesurmat. 

Arkiyhteisön huomattava yksinkertaistuminen on todennäköisesti merkittävä tekijä myös koulu- ja perhesurmien (ja vastaavien) taustalla, mutta koulu- ja perhesurmien vähenemisen hyöty arkiyhteisön suunnitelmallisen monimutkaistamisen tuomien muiden hyötyjen joukossa lienee varsin marginaalinen. Lisäsin viittauksen koulu- ja perhesurmiin koska pari päivää aikaisemmin silmiini osui viittaus tutkimuksiin, joiden mukaan ihmiset reagoivat herkemmin tappioiden väistämiseen kuin hyötyjen tavoitteluun. Tavoittelin hieman lisää huomiota analyysilleni tuon viittauksen avulla. Kirjoitustani ei siis pidä lukea kommenttina koulu- ja perhesurmiin vaan paljon tärkeämmän, laaja-alaisemman ja pitkälti tunnistamatta jääneen kehityskulun analyysinä, joka tukeutuu luonnon- ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimustietoon sekä systeemiteoriaan.

Kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

**

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.  

Yksinkertaistuminen selittää paljon enemmän ja elegantimmin aikamme ilmiöitä kuin muut selitykset sekä tarjoaa pitkää tähtäintä ajatellen paljon tehokkaamman toimenpidevalikoiman, joka viittaa esimerkiksi resurssien käytössä (ainakin pidemmällä tähtäimellä) isoihin säästöihin eli päinvastaiseen suuntaan kuin muut analyysit.

**

HS:n ensimmäisessä pääkirjoituksessa käsiteltiin samana päivänä Hyvinkään tragediaa otsikolla "Mikä tässä ajassa kasvattaa tappajia?" Kirjoituksessa on paljon hyviä ajatuksia, mutta siinä esitetään myös:  

 "Yh­teis­kun­nas­sa ei ole voi­ma­va­ro­ja teh­dä isoa kään­nös­tä sii­hen suun­taan, et­tä sir­pa­loi­tu­mis­ta voi­tai­siin hi­das­taa ja nuor­ten so­siaa­lis­tu­mis­ta vah­vis­taa. Kään­nös vaa­ti­si vah­vaa pa­nos­tus­ta tu­ki­jär­jes­tel­miin, jot­ka et­si­si­vät oi­rei­le­via nuo­ria ja per­hei­tä ja aut­tai­si­vat hei­tä." 

Eli haaste on: miten saada toimittajat ja monet muutkin fiksut ihmiset ymmärtämään, että työnjakojen ja roolien muuttaminen fiksummiksi säästää jopa huomattavasti kotitalouksien ja myös yhteiskunnan resursseja, samalla kun se auttaa tehokkaasti hyvin moniin ja monen eri alueen ongelmiin, esimerkiksi edistää nuorten sosiaalistumista ja helpottaa julkisen talouden kestokykyä, toisin kuin tehottamat tai vaivaa jopa pahentavat "lääkkeet"? Ja elämä muuttuisi muutenkin paljon mukavammaksi. 

Tärkeää on myös saada toimittajat, tutkijat jne oivaltamaan, että yksinkertaistumisen aiheuttamat ongelmat koskevat koko väestöä, ei vain jotain taloudellisesti huono-osaisempaa osaa väestöstä.

Olennaista on sekin, että työnjaon muutoskokeilujen (arkiyhteisön monimutkaistamisen) onnistumista edistäisi huomattavasti, jos ne alkaisivat väestön valtavirran keskuudessa.

Täällä on kommenttini FT Seija Sihvolan kirjoitukseni aihepiiriä sivuavaan kirjoitukseen. Kommenttiini sisältyy myös mielestäni hyödyllinen pedagoginen virike ehkä monillekin päätoimisille tutkijoille.

Avara arkiyhteisö on hyötymutaatio

”Ihmiskunta ei olisi ehkä koskaan kehittynyt nykyiseen kukoistukseensa ilman uudistuksia, joita aikalaiset, tai ainakin merkittävä osa heistä, pitivät epärealistisen utooppisina….

Jos vertaa onnistuneita ja epäonnistuneita utopioita toisiinsa, näyttäisi siltä, että yhteiskunnallisia instituutioita tai “pelisääntöjä” voi periaatteessa muuttaa radikaalistikin. Käytännössä uudet säännöt eivät usein ole sen parempia kuin vanhat, mutta aina joskus löydetään aiempia paremmin toimiva käytäntö. Koska se toimii, se myös vähitellen leviää ympäristöönsä kuten hyödyllinen mutaatio. Tällaisia hyötymutaatioita ovat olleet esimerkiksi oikeusvaltio (rule of law), vapaakauppa ja edustuksellinen demokratia. Tärkeämpää kuin se, mitä yhteisiä piirteitä näillä uudistuksilla on, on se, mikä piirre näiltä vallankumouksilta puuttuu. Radikaaleimmatkaan vapaakaupan, laillisuusperiaatteen tai demokratian kannattajat eivät nimittäin ajatelleet muuttavansa ihmisluontoa, vaikka heidän aatteensa olivat ainakin heidän vastustajiensa mielestä utooppisen epärealistisia….

Ohjeeni onnellisuuspoliitikoille on: älä yritä muuttaa ihmisluontoa, “perisynti” on ja pysyy. Yritä mieluummin sopeuttaa yhteiskunnallisia pelisääntöjä ihmisluonnon raadollisuuteen niin, että siitä seuraa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Ja lue evoluutiopsykologista kirjallisuutta. Muuten et voi tietää, mikä ihmisluonnossa on pysyvää ja universaalia, mikä taas kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muokattavaa.” (Lainaus on tiedetoimittaja Marko Hamilon blogista.)

Ideani avarista arkiyhteisöistä hyvinvoinnin merkittävästi lisäämän yksinäisyyden  (ja arkiyhteisön yksinkertaistumisen) aiheuttamien haittojen kompensoijana täyttänee Hamilon molemmat ehdot eli ottaa huomioon ihmisluonnon raadollisuuden sekä  tarjoaa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle.  

Idea tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia nykyaikaan sopivalla tavalla esimerkiksi  kestävälle kehitykselle, taloudelliselle kasvulle, tasa-arvolle sekä miljardiluokan säästöille julkisissa että yksityistalouksien kustannuksissa. (Voisi ehkä puhua Y2A-”teoriasta” tai –hypoteesista, jossa Y tarkoittaa yksinäisyyttä/yksinkertaistumista ja 2A avaraa arkiyhteisöä, jolla yksinäisyyden/yksinkertaistumisen haitat voidaan eliminoida. Huomaa, että oletus Y:stä on voimassa, vaikka 2A osoittautuisi toimimattomaksi eli pitäisi etsiä joku muu oikeaan suuntaan vievä ratkaisu.)

Arkiyhteisön oletettu koko on sama kuin lajimme olemassaolon pääosan vallinnut elossapitoyhteisön koko. Koko tarjoaa dynaamisen mahdollisuuden lajin menestystekijöiden eli yhteistyön ja työnjaon harjoittamiseen myös arkielämässä, toisin kuin nykyinen kotitalous. Toisaalta idea antaa sijaa myös esimerkiksi sosiaalisen hierarkiataipumuksen harjoittamiseen, koska siinä arkiyhteisön jäsenillä on omat, erilliset asunnot yhteisen tilan lisäksi. Idean ydinpiirteitä ovat yhteisön koon, oman yhteisen pysyvän tilan ja jäsenten omien asuntojen lisäksi myös yhteisön autonomisuus sekä käsitys siitä, että yhteisön jäsenten asuntojen ei tarvitse välttämättä olla edes kovin lähellä toisiaan.

Ydinpiirteet mahdollistavat, että yhteisöstä voi muodostua jäsenilleen dynaaminen, turvallinen, merkityksellinen ja riittävän jatkuva ympäristö.  Se tarjoaa  kestävän avun sekä sopii myös väestön enemmistölle, toisin kuin verovähennyksiin, taloudellisiin tukiin tai ruuhkavuosiongelmien kärjistämiseen ja verorahoilla kustannettavan tukiaparaatin jatkuvaan paisuttamiseen  perustuvat yksinäistymisongelmien oireita lieventävät ehdotukset.

Ehdottamani mutaatio vahvistuisi ja leviäisi nopeammin, jos se saisi aluksi riittävän suosion hyvin koulutettujen tai muutoin hyväosaisten lajitovereiden keskuudessa. Niin hyvien, haitallisten kuin harmittomienkin käytäntöjen leviäminen kun noudattaa samaa evoluutiopsykologista kaavaa kuin räsymattojen yleistyminen. 



--
Edellä oleva teksti on kirjoitettu alunperin Marko Hamilon Tiede-lehden nettisivuilla olevan blogin kommentiksi. Linkki tuohon blogiin on alussa olevan pitkän lainauksen lopussa. 

Tiedetoimittajien kirjoitukset näyttävät olevan muutoinkin erinomaisia katalyyttejä ideoiden kirkastamisessa. Jani Kaaron kolumni katalysoi tämän kommenttini (linkki on googletiedostona olevaan kommentin kopioon, koska HS:n kolumnien kommentteihin ei voi linkittää suoraan). 

Sain sovitettua tuohon kommenttiin mielestäni riittävän osuvan aivojen toimintaan liittyvän analogian sekä muutoinkin nostettua hahmotustani aikaisempaa yleisemmälle tasolle eli sovelsin "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" kaaviota (eli systeemiteoriaa), josta kiitos nobelisti Murray Gell-Mannille. (Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.) Tuo kommentti saattaa olla kiireiselle lukijalle nopein tapa hahmottaa esitykseni ydin.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

Täällä on hyvin alustavaa arvioita avaran arkiyhteisön tuottamista säästöistä, hyödyistä ja joidenkin hyötyjen rahallisesta arvosta.

Mistä siis löytyisivät hypoteesin empiirisen testaamisen toteuttavat eddingtonit? Tai vaihtoehtoisesti ihmislajin taipumuksiin paremmin sopiva ongelma-analyysi ja siitä johdettu ehdotus ongelmanratkaisun suunnaksi?  

--
2.4.2012 lisätty linkki pp-esitykseen, jossa lähestyn problematiikkaa " yhteisön rajun tyhmistymisen näkökulmasta."

Yksinäistymiskierteen voi kääntää iloiseksi ja avartavaksi arkiyhteistyöksi

Marja-Liisa Niinikosken ja Liisa Välikankaan mukaan (HS Vieraskynä 24.2.) "yhteiskuntamme kaipaa jälleen aloitteellista ja näkemyksellistä yhteistoimintaa". Ehdotus on hyvä, sillä hyvinvointi on muuttanut elämän pääosan hyvin yksinäiseksi. On vaikea tehdä yksin tai kaksin tuloksellista yhteistyötä, joka on suomalaistenkin menestyksen tärkeimpiä edellytyksiä. 

Kirjoittajat tarjoavat toimivina esimerkkeinä vaihtopiirit ja ikäihmisten yhteisötalot. Ne ratkaisevat kuitenkin vain joitakin ongelmia, ja yhteisötalot sopivat harvoille. 

Siksi nyt tarvitaan aivan uudenlaisia yhteisöjä, jotka sopeutuvat useimpiin ongelmiin ja kaikkien ikäluokkien enemmistön tarpeisiin.

Uuden yhteisön jäseneksi pääsisi ainoastaan sen omien sääntöjen mukaan eikä esimerkiksi asunnon ostamalla. Osallistuminen olisi jopa hauskaa, mutta ainakin se tuntuisi turvalliselta ja merkitykselliseltä. Toiminta olisi intensiivistä, mutta se lisäisi monien vapaa-aikaa. Yksityisyyden ja vaivattoman eroamisen pitää olla mahdollista. Jäsenmäärä olisi luultavasti 15–60, mikä on tyypillistä hyvin sopeutuneille lähiyhteisöille.

Resursointi olisi toisenlainen kuin palkkatyössä tai nykykodeissa, joissa toimitaan minimimäärällä: väkeä olisi niin paljon, että "työt" tulevat tehdyksi seuranpidon arvoa lisäävänä oheistoimintana.

Kriteerien perusteella yhteisön jäsenkotitalouksilla tulisi todennäköisesti olla omat asunnot, joiden ei tarvitse olla lähekkäin. Yhteisöllä olisi silti yhteinen tila. Tarkat säännöt olisivat yhteisön oma asia.

Aloittaa voisi vaikka sisäisellä työn ja tavaran vaihdolla, vanhojen jäsenten auttamisella, ajan järjestämisellä fyysisen kunnon kohottamiseksi, yhteistoiminnalla lasten tarhasta hakemisessa, tarhapäivien lyhentämisessä sekä lasten hoidon tai valvonnan yhteisöllisessä järjestämisessä iltapäivisin, iltaisin, koulujen loma-aikoina ja viikonloppuina ja ainakin yhtenä yönä viikossa.

Kokeilut kaipaavat esimerkiksi muutamaa ystävystä tai koulutettua nuorta naista ja ruuhkavuotensa jo kärsinyttä kummitätiään, jotka päättävät kääntää yksinäistymiskierteen kohti iloista, avaraa arkiyhteistyötä ja -yhteisöä.

Jos tällainen organisaatioevoluutio alkaisi ja leviäisi, myönteiset vaikutukset koko väestön hyvinvointiin olisivat isoja. Onko lupaavampia ideoita yksinäistymisongelmien vähentämiseksi? 

Timo Lampinen

Helsinki

Teksti on julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 2.3.2012.

--

Täydentävä kommentti: En pane lainkaan pahakseni, jos joku keksii lupaavampia ja kattavampia ratkaisuja yksinäisyysongelmien vähentämiseksi. Tai vaihtoehtoisesti osoittaa, että mitään olennaista yksinäisyysongelmaa ei ole eli osoittaa nykytutkijoiden välinpitämättömyyden tämän megatrendiksi olettamani kehityssuunnan suhteen oikeaksi. (Niinikosken ja Välikankaan kirjoitus osoittaa mielestäni, että hekään eivät näe yksinäistymisen lisääntymistä vielä riittävän selkeästi, sillä heille tarve yhteistoiminnan lisäämiseen johtuu lähinnä vain edustuksellisen demokratian kankeudesta.)

Ongelmakenttään liittyvästä tärkeimmästä taustakysymyksestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä. Tuon kirjoituksen perässä myös (ei vielä täydellinen) luettelo käyttämästäni kirjallisuudesta/muista lähteistä.  

Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on puolestaan täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti).

Tässä on vielä ekstrana ajankohtainen lisätodiste yhteistyötä edistävien rakenteiden kehittämisen puolesta.

Ja vielä lopuksi:  1) Toivon, että levität tietoa tämän kirjoituksen ideasta. Niin tekemällä nopeutat käännöstä fiksumpaan suuntaan tai ainakin tämän idean kunnollista koettelua. 2) Olen jatkanut aiheen kypsyttelyä vielä ainakin yhdessä kirjoituksessani Marko Hamilon evoluutiopsykologisen näkökulman innoittamana. Tässä kirjoituksessa on linkki myös Jani Kaaron erääseen kolumniin kirjoittamaani kommenttiin, jossa olen päässyt mielestäni napakimpaan yleistykseen ja analogiaan ideani ytimen esittelyssä.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

Pienituloinen enemmistö tarvitsee oman ison luokkapuolueensa

Pienen puolueen perustaksi riittää yleiseen hyvää liittyvä tavoite kuten Vihreillä, museaalinen perinneharrastus kuten Vasemmistoliitolla tai arvot kuten Kristillisdemokraateilla.

Isot puolueet ovat olleet ja niiden on oltava jatkossakin menestyäkseen luokkapuolueita eli niiden on edistettävä jonkin ison väestöryhmän taloudellisia etuja, vaikka niiden kannattajissa on aina myös sellaisia ihmisiä, joiden etuja puolue ei aja ja vaikka edes puolueen johtajat eivät ymmärtäisi oman puolueensa luokkaperustaa. 

Esimerkki suurempituloisten ja samalla enemmän kouluja käyneiden luokkapuolueesta oli Suomalainen puolue, joka sikisi ensimmäisenä puolueena fennomaanisesta eli suomen kieleen sitoutuneesta, kansainvälistä alkuperää olevasta, nationalistisesta virtauksesta 1800-luvulla. Puolueen johtohenkilöiden oli hyvin vaikea ymmärtää, kun väestön pääosa eli kouluja käymätön ja niukasti elänyt rahvas (teollisuustyöläiset sekä maata omistava ja omistamaton maalaisväestö) tahtoi organisoitua omiksi puolueikseen. Suomalaisen puoleen johtajathan edustivat mielestään parhaalla mahdollisella tavalla myös suomenkielistä rahvasta.

Historiaa lukeneet tietävät, mitä tapahtui: Sosialidemokraattinen puolue ja Suomen Keskustan edeltäjä Maalaisliitto syntyivät edustamaan omia luokkiaan ja saivat vahvan aseman jo ennen talvisotaa. Aineellinen hyvinvointi kasvoi kansainvälisen kaupan seurauksena kohisten ja nämä puolueet sekä niiden kanssa verkostoituneet järjestöt huolehtivat hyvinvoinnin jakautumisesta aikaisempaa huomattavasti tasaisemmin. Hyvinvoinnin hedelmiä käytettiin myös koko väestön koulutustason nostamiseksi. 

Erityisesti sosialidemokraattien ajamana saatiin kansakoulu kaikkien ulottuville ja kaikille lapsille yhteinen kouluruokailu. Myöhemmin luokkayhteiskunnan kynnyksiä madallettiin lisää siirtymällä peruskouluun. Näissä muutostilanteissa suurin vastustus tuli Suomalaisen puolueen pääperillisen eli Kokoomus-puolueen suunnalta. Puolueen luonne parempituloisten luokkapuolueena aiheutti tuon vastustuksen. Oman kannattajakunnan lyhyenkin tähtäimen etujen puolustamisessa ei sinänsä ole moitittavaa.

Voidaan todeta, että sosialidemokraatit ja maalaisliittolaiset ovat saavuttaneet tavoitteensa. Aineellinen hyvinvointi on enemmän kuin kaksikymmentä kertaa korkeampi kuin 1860-luvulla ja se jakautuu verrattomasti tasaisemmin kuin alussa. Jyrkkä kahtiajako lukumäärältään suureen rahvaaseen ja lukumäärältään pieneen säätyväkeen/sivistyneistöön on kadonnut. Jokaisella köyhälläkin kansalaisella on mahdollisuus paljon parempaan koulutukseen ja terveydenhoitoon kuin yhdelläkään Kiinan keisarilla koskaan oli.

Seurauksena sekä SDP:n että Maalaisliiton perustana olleet yhteiskuntaluokat ovat kadonneet tai sulautuneet kohtuullisen hyvinvoivaksi, suurelta osin palveluammateissa tai toimihenkilötehtävissä toimivaksi keskiluokaksi, joka elää kaupunkimaista elämää, vaikka omakotitalo olisikin maaseudun taajamassa tai haja-asutusalueella.

Mikä on siis ongelma?

Tuloerot ovat alkaneet huolestuttavasti kasvaa.

Sosialidemokraattien ja maalaisliittolaisten sitkeiden ponnisteluiden ansiosta määrällisesti huikeasti lisääntyneillä hyvätuloisilla eli keskimäärin myös korkeasti koulutetuilla on edelleen oma luokkapuolueensa, Kansallinen Kokoomus. Tämä ilmenee kiistattomasti esimerkiksi Helsingin äänestysaluekohtaisista tuloksista. Siellä, missä on hyvät tulot ja hyvä koulutustaso, äänestetään Kokoomusta. 

Kokoomus on maistereiden ja yritysjohtajien luokkapuolue. Tällainen puolue on yhtä uskottava tuloerojen kaventamisen ajajana kuin vanhan suomalaisen puolueen johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen talonpoikien sekä maa- ja tehdastyöläisten etujen ajajana.

Myös pienituloisempi osa väestöstämme tarvitsee oman suuren luokkapuolueensa, jota voivat kannattaa myös ne parempituloiset, jotka pitävät tärkeänä tuloerojen kaventamista. Tällaisen tuloerojen kaventamista ykkösasianaan pitävän puolueen pitäisi olla maan johtava puolue tai sen pitäisi ainakin kilpailla tasavertaisesti hyvätuloisten etua ajavan Kokoomuksen kanssa. Tällaisen puolueen ei mielestäni tarvitse olla populistinen tai arvokonservatiivinenkaan, jos se on uskottava perustehtävässään. Oletan myös, että kokoomuksen älykkösiipi siirtyisi suurelta osin tuloerojen kaventamista tosissaan ja älykkäästi tavoittelevaan uuteen puolueeseen. Liikettä olisi luonnollisesti toiseenkin suuntaan.

Suomen ja suomalaisten tulevaisuuden kannalta olisi viisasta, että SDP ja Keskusta (ja ehkä Vihreätkin) alkaisivat neuvotella yhteisen puolueen muodostamisesta. Molemmilla puolueilla on pitkiä kehityskulkuja katsoen yhteen sovitettavissa olevat perinteet. Muistettakoon sosialidemokraattien puheet ainakin vielä 1920-luvulla puolueestaan “köyhälistön” tai jopa “kurjaliston” edustajana sekä Maalaisliiton ideologien piirissä edelleen sitkeästi elävä puhe siitä, että “ei pidä unohtaa köyhän asiaa”. Tämä tausta huomioiden voi uskottavasti siirtyä yhdessä edustamaan kaikkia nykyajan pienempituloisia, joita on ainakin puolet väestöstä. (Lisäys 4.7.2012: ei näiden kolmen puolueen fuusioituminen taida olla kovin todennäköistä eikä toivottavaakaan, hyvä jos kilvoittelussa kapeita tuloeroja ajavan vahvan yleispuolueen paikasta häviävät kaksi puoluetta jatkavat edes pikkuisina puolueina pitkään ja imuroivat fundamentalistien ääniä, hyvä olisi tietenkin yhteisen perimmäisen tavoitteena vuoksi jos ne ymmärtäisivät tukea suhteellisen lojaalisti kilvoittelun voittavaa sisarpuoluettaan.)

Vaihtoehtona sosialidemokraateille on käpristyä työläisromantiikkaa ja vasemmistoyhteistyötä vaalivaksi minipuolueeksi ja Keskustalle jäädä Itä- ja Pohjois-Suomen sekä haja-asutuksen kummalliseksi luokkapuolueeksi, joka vain kutistuu, koska edustettava ryhmä pienenee tukiaisista huolimatta. Kummallakaan ei liene yksin mahdollisuuksia muuttua tuloeroja tehokkaasti kaventavaksi ykköspuolueeksi. Myös kiintymys kauniiseen mutta aatehistorian hyllylle kuuluvaan hämärään fraseologiaan (sosialidemokratia, keskustalaisuus, työväenliike, alkiolaisuus jne.) vieraannuttaa potentiaalisia kannattajia.

Uusi aika tarvitsee uuden puoluejaon. Enää ei ole työväestöä tai maatalousväestöä määrällisesti eikä ihmisten itseluokittelun eikä tulonjaon näkökulmasta niin, että iso puolue voisi tukeutua näihin ryhmiin. 

Keskustan ja SDP:n kannattajaluokkien murenemisesta seuranneet muuntautumisyritykset epämääräisiksi yleispuolueiksi, jotka surkeasti kilpailevat Kokoomuksen aina uskottavammin edustamien hyvätuloisten suosiosta, on seurannut suosion kanavoituminen Soinin populistiselle puolueelle. 

Populismihan tarkoittaa yksinkertaisten eli yleensä aina tehottomien ja typerien ratkaisujen soveltamista monimutkaisiin ongelmiin.

--
Tämän kirjoituksen syntyä inspiroi pitkien kehityskulkujen tarkastelun lisäksi syksyllä 2011 emeritusprofessori U. E. Lehtosen Helsingin Sanomissa ollut haastattelu, jossa hän ennusti, että Suomessakin kehitys kulkee Englannin ja USA:n kaksipuoluemallia kohti sekä joulukuinen keskustelu kokoomuslaisen ystäväni kanssa. Ystäväni totesi karun paasikivimäisesti, että enemmistölle perusasia puoluevalinnassa on oma tulotaso. Kolmantena eikä suinkaan vähäisimpänä inspiraation lähteenä oli kaupunkisosiologi Pasi Mäenpään kirja "Helsinki takaisin jalolleen: askelia toimivampaan kaupunkiin" (Gaudeamus 2011). Mäenpää osoittaa vakuuttavasti että käytännössä kaikki suomalaiset elävät jo kaupunkimaista elämää eli ovat oikeastaan kaupunkilaisia ja että esim. viime kunnallisvaalien alla esitetty jako "betonipuolueeseen" ja puutarhakaupungin kannattajiin, on harhaanjohtava ja tarpeeton.

Kirjoitusta taustoittavaa tutkimustietoa puolueiden kannattajakuntien sosioekonomisesta perustasta löytyy tämän linkin takaa (katso erityisesti sieltä löytyvä pdf-tiedosto).

Pitkien kehityskulkujen tarkastelu tuottaa itseänikin yllättäviä johtopäätöksiä ja ideoita. Suosittelen samaa lähestymistapaa muillekin.