Pienituloinen enemmistö tarvitsee oman ison luokkapuolueensa

Pienen puolueen perustaksi riittää yleiseen hyvää liittyvä tavoite kuten Vihreillä, museaalinen perinneharrastus kuten Vasemmistoliitolla tai arvot kuten Kristillisdemokraateilla.

Isot puolueet ovat olleet ja niiden on oltava jatkossakin menestyäkseen luokkapuolueita eli niiden on edistettävä jonkin ison väestöryhmän taloudellisia etuja, vaikka niiden kannattajissa on aina myös sellaisia ihmisiä, joiden etuja puolue ei aja ja vaikka edes puolueen johtajat eivät ymmärtäisi oman puolueensa luokkaperustaa. 

Esimerkki suurempituloisten ja samalla enemmän kouluja käyneiden luokkapuolueesta oli Suomalainen puolue, joka sikisi ensimmäisenä puolueena fennomaanisesta eli suomen kieleen sitoutuneesta, kansainvälistä alkuperää olevasta, nationalistisesta virtauksesta 1800-luvulla. Puolueen johtohenkilöiden oli hyvin vaikea ymmärtää, kun väestön pääosa eli kouluja käymätön ja niukasti elänyt rahvas (teollisuustyöläiset sekä maata omistava ja omistamaton maalaisväestö) tahtoi organisoitua omiksi puolueikseen. Suomalaisen puoleen johtajathan edustivat mielestään parhaalla mahdollisella tavalla myös suomenkielistä rahvasta.

Historiaa lukeneet tietävät, mitä tapahtui: Sosialidemokraattinen puolue ja Suomen Keskustan edeltäjä Maalaisliitto syntyivät edustamaan omia luokkiaan ja saivat vahvan aseman jo ennen talvisotaa. Aineellinen hyvinvointi kasvoi kansainvälisen kaupan seurauksena kohisten ja nämä puolueet sekä niiden kanssa verkostoituneet järjestöt huolehtivat hyvinvoinnin jakautumisesta aikaisempaa huomattavasti tasaisemmin. Hyvinvoinnin hedelmiä käytettiin myös koko väestön koulutustason nostamiseksi. 

Erityisesti sosialidemokraattien ajamana saatiin kansakoulu kaikkien ulottuville ja kaikille lapsille yhteinen kouluruokailu. Myöhemmin luokkayhteiskunnan kynnyksiä madallettiin lisää siirtymällä peruskouluun. Näissä muutostilanteissa suurin vastustus tuli Suomalaisen puolueen pääperillisen eli Kokoomus-puolueen suunnalta. Puolueen luonne parempituloisten luokkapuolueena aiheutti tuon vastustuksen. Oman kannattajakunnan lyhyenkin tähtäimen etujen puolustamisessa ei sinänsä ole moitittavaa.

Voidaan todeta, että sosialidemokraatit ja maalaisliittolaiset ovat saavuttaneet tavoitteensa. Aineellinen hyvinvointi on enemmän kuin kaksikymmentä kertaa korkeampi kuin 1860-luvulla ja se jakautuu verrattomasti tasaisemmin kuin alussa. Jyrkkä kahtiajako lukumäärältään suureen rahvaaseen ja lukumäärältään pieneen säätyväkeen/sivistyneistöön on kadonnut. Jokaisella köyhälläkin kansalaisella on mahdollisuus paljon parempaan koulutukseen ja terveydenhoitoon kuin yhdelläkään Kiinan keisarilla koskaan oli.

Seurauksena sekä SDP:n että Maalaisliiton perustana olleet yhteiskuntaluokat ovat kadonneet tai sulautuneet kohtuullisen hyvinvoivaksi, suurelta osin palveluammateissa tai toimihenkilötehtävissä toimivaksi keskiluokaksi, joka elää kaupunkimaista elämää, vaikka omakotitalo olisikin maaseudun taajamassa tai haja-asutusalueella.

Mikä on siis ongelma?

Tuloerot ovat alkaneet huolestuttavasti kasvaa.

Sosialidemokraattien ja maalaisliittolaisten sitkeiden ponnisteluiden ansiosta määrällisesti huikeasti lisääntyneillä hyvätuloisilla eli keskimäärin myös korkeasti koulutetuilla on edelleen oma luokkapuolueensa, Kansallinen Kokoomus. Tämä ilmenee kiistattomasti esimerkiksi Helsingin äänestysaluekohtaisista tuloksista. Siellä, missä on hyvät tulot ja hyvä koulutustaso, äänestetään Kokoomusta. 

Kokoomus on maistereiden ja yritysjohtajien luokkapuolue. Tällainen puolue on yhtä uskottava tuloerojen kaventamisen ajajana kuin vanhan suomalaisen puolueen johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen talonpoikien sekä maa- ja tehdastyöläisten etujen ajajana.

Myös pienituloisempi osa väestöstämme tarvitsee oman suuren luokkapuolueensa, jota voivat kannattaa myös ne parempituloiset, jotka pitävät tärkeänä tuloerojen kaventamista. Tällaisen tuloerojen kaventamista ykkösasianaan pitävän puolueen pitäisi olla maan johtava puolue tai sen pitäisi ainakin kilpailla tasavertaisesti hyvätuloisten etua ajavan Kokoomuksen kanssa. Tällaisen puolueen ei mielestäni tarvitse olla populistinen tai arvokonservatiivinenkaan, jos se on uskottava perustehtävässään. Oletan myös, että kokoomuksen älykkösiipi siirtyisi suurelta osin tuloerojen kaventamista tosissaan ja älykkäästi tavoittelevaan uuteen puolueeseen. Liikettä olisi luonnollisesti toiseenkin suuntaan.

Suomen ja suomalaisten tulevaisuuden kannalta olisi viisasta, että SDP ja Keskusta (ja ehkä Vihreätkin) alkaisivat neuvotella yhteisen puolueen muodostamisesta. Molemmilla puolueilla on pitkiä kehityskulkuja katsoen yhteen sovitettavissa olevat perinteet. Muistettakoon sosialidemokraattien puheet ainakin vielä 1920-luvulla puolueestaan “köyhälistön” tai jopa “kurjaliston” edustajana sekä Maalaisliiton ideologien piirissä edelleen sitkeästi elävä puhe siitä, että “ei pidä unohtaa köyhän asiaa”. Tämä tausta huomioiden voi uskottavasti siirtyä yhdessä edustamaan kaikkia nykyajan pienempituloisia, joita on ainakin puolet väestöstä. (Lisäys 4.7.2012: ei näiden kolmen puolueen fuusioituminen taida olla kovin todennäköistä eikä toivottavaakaan, hyvä jos kilvoittelussa kapeita tuloeroja ajavan vahvan yleispuolueen paikasta häviävät kaksi puoluetta jatkavat edes pikkuisina puolueina pitkään ja imuroivat fundamentalistien ääniä, hyvä olisi tietenkin yhteisen perimmäisen tavoitteena vuoksi jos ne ymmärtäisivät tukea suhteellisen lojaalisti kilvoittelun voittavaa sisarpuoluettaan.)

Vaihtoehtona sosialidemokraateille on käpristyä työläisromantiikkaa ja vasemmistoyhteistyötä vaalivaksi minipuolueeksi ja Keskustalle jäädä Itä- ja Pohjois-Suomen sekä haja-asutuksen kummalliseksi luokkapuolueeksi, joka vain kutistuu, koska edustettava ryhmä pienenee tukiaisista huolimatta. Kummallakaan ei liene yksin mahdollisuuksia muuttua tuloeroja tehokkaasti kaventavaksi ykköspuolueeksi. Myös kiintymys kauniiseen mutta aatehistorian hyllylle kuuluvaan hämärään fraseologiaan (sosialidemokratia, keskustalaisuus, työväenliike, alkiolaisuus jne.) vieraannuttaa potentiaalisia kannattajia.

Uusi aika tarvitsee uuden puoluejaon. Enää ei ole työväestöä tai maatalousväestöä määrällisesti eikä ihmisten itseluokittelun eikä tulonjaon näkökulmasta niin, että iso puolue voisi tukeutua näihin ryhmiin. 

Keskustan ja SDP:n kannattajaluokkien murenemisesta seuranneet muuntautumisyritykset epämääräisiksi yleispuolueiksi, jotka surkeasti kilpailevat Kokoomuksen aina uskottavammin edustamien hyvätuloisten suosiosta, on seurannut suosion kanavoituminen Soinin populistiselle puolueelle. 

Populismihan tarkoittaa yksinkertaisten eli yleensä aina tehottomien ja typerien ratkaisujen soveltamista monimutkaisiin ongelmiin.

--
Tämän kirjoituksen syntyä inspiroi pitkien kehityskulkujen tarkastelun lisäksi syksyllä 2011 emeritusprofessori U. E. Lehtosen Helsingin Sanomissa ollut haastattelu, jossa hän ennusti, että Suomessakin kehitys kulkee Englannin ja USA:n kaksipuoluemallia kohti sekä joulukuinen keskustelu kokoomuslaisen ystäväni kanssa. Ystäväni totesi karun paasikivimäisesti, että enemmistölle perusasia puoluevalinnassa on oma tulotaso. Kolmantena eikä suinkaan vähäisimpänä inspiraation lähteenä oli kaupunkisosiologi Pasi Mäenpään kirja "Helsinki takaisin jalolleen: askelia toimivampaan kaupunkiin" (Gaudeamus 2011). Mäenpää osoittaa vakuuttavasti että käytännössä kaikki suomalaiset elävät jo kaupunkimaista elämää eli ovat oikeastaan kaupunkilaisia ja että esim. viime kunnallisvaalien alla esitetty jako "betonipuolueeseen" ja puutarhakaupungin kannattajiin, on harhaanjohtava ja tarpeeton.

Kirjoitusta taustoittavaa tutkimustietoa puolueiden kannattajakuntien sosioekonomisesta perustasta löytyy tämän linkin takaa (katso erityisesti sieltä löytyvä pdf-tiedosto).

Pitkien kehityskulkujen tarkastelu tuottaa itseänikin yllättäviä johtopäätöksiä ja ideoita. Suosittelen samaa lähestymistapaa muillekin.