Yksityiselämän yhteistyö on perusta myös työelämän parantamiselle

Diagnoosi: yhteistyön ja työnjaon romahdus

Ihmislajin luontainen tapa on elää yli 15:n ihmisen ryhmässä. Ryhmän riittävän koon mahdollistama yhteistyö ja työnjako olivat edellytys esimerkiksi lajin leviämiselle kaikille ilmastovyöhykkeille jo esihistoriallisena aikana.

Noin 10 000 vuotta sitten alkanut maanviljelys lisäsi erikoistumista ja hierarkiaa. Muutama sata vuotta sitten alkanut teollistuminen nosti aineellisen hyvinvoinnin aivan uudelle tasolle, mutta se myös jakoi elämän työhön ja yksityiseen osuuteen, sekä toi molemmat osuudet rahatalouden piiriin.  

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisen seuraus ja osin edellytyskin on ollut ryhmän koon pienentyminen. Ilmiö on erittäin selvä yksityiselämässä ja niukempi sekä epätasaisempi työelämässä.

Yksityiselämän ryhmäkoon pieneneminen keskimäärin kahteen aikuiseen on tärkein vaikutettavissa oleva syy suurimmalle osalle väestön enemmistön elämän huononemisesta.

Ryhmän pienentymisen aiheuttamasta yhteistyön ja työnjaon vähentymisestä on seurannut esimerkiksi ympäristöä rasittavaa resurssien tuhlausta, ruuhkavuosiongelmia, yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia, tasa-arvon saavuttamisen vaikeutta, yhteiskunnallisen osallistumisen niukkuutta, työelämän ja yksityiselämän yhteensovittamisen ongelmia, luovan työn edellytysten heikentymistä, fyysisen kunnon heikentymistä, julkisen talouden velkaantumista, työelämän huonontumista työntekijän ja työnantajan näkökulmasta katsoen sekä syrjäytymistä.


Tehokas hoito: lisätään yhteistyötä ja työnjakoa nykyaikaan sopivalla tavalla

Todennäköisesti ainoa samalla sekä oikeaan suuntaan vievä että tehokas tapa parantaa yksityiselämää ja työelämää, on lisätä huomattavasti ja väestön enemmistölle sopivalla tavalla yhteistyötä ja työnjakoa. Se edellyttää rakenteellisia muutoksia.  Ainakin alkuvaiheessa painotus pitää olla selkeästi yksityiselämässä, sillä sen osuus on 80 prosenttia vuoden tunneista. Yksityiselämässä uusien yhteistyörakenteiden ja -tapojen luominen voidaan myös aloittaa tasa-arvoisemmin, osallistavammin ja innovatiivisemmin kuin lyhytnäköisen voitontavoittelun ja kustannussäästöpaniikin ohjaamassa työelämässä.


Onko yhteistyön ja työnjaon olennainen ja kestävä lisääminen yksityiselämässä mahdollista?

Yhteiskuntamme pitää nyt esimerkiksi perhe- ja sosiaalitukien valossa oletuksena enintään kahden aikuisen ihmisen ryhminä toimimista. Amerikkalaiset yhteiskuntatieteilijät, joita suomalaiset yhteiskuntatieteilijät nöyrästi myötäilevät, eivät tunnista työnjaon ja yhteistyön vähentymistä megatrendiksi.  Sellaiseksi nähdään silti yksilöllistyminen, joka on yksi ryhmän pienentymisen toissijaisista seurauksista. Muilta kansalaisilta ja päätöksentekijöiltä ei voi odottaa parempaa analyysiä kuin tutkijoilta.

Ryhmän pienentymisen sivuuttamiseen ja yksilöllistymisen luonteen virhearviointiin hairahtuvat myös arvostetut historiantutkijat kuten Juha Siltala. Esimerkiksi hänen muutoin ansiokkaassa kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia todetaan: “Paikallisyhteisöutopioiden suosiota rajoittanee peruuttamaton yksilöllistyminen: abstrakti työsopimus ja raha velvoitteen ei-persoonallisena muotona ovat myös vapauttaneet paikallisyhteisön hierarkiasta ja ahdistavista perinteistä. Turbokapitalismin pakkokollektiivisuutta  - “oravanpyörää“ ja velkariippuvuutta - tahdotaan vastustaa luopumatta kuitenkaan vapauksista” (Siltala 2007, s. 699).

Siltala antaa kuitenkin arvokkaita vihjeitä siitä, miten yksityiselämän yhteistyö pitää järjestää, jos sitä yritetään rakentaa kestäväksi. Pitää välttää hierarkkisuus ja ahdistavat perinteet sekä järjestää yhteistyö vapautta jopa lisäävällä tavalla. Toiminnassa pitää myös olla vahvasti “leikin ja yhdessäolon piirteitä” (Siltala, s. 701).

Lajin historian ja Siltalan vihjeiden avulla voidaan päätellä, että jos yksityiselämän yhteistyön uusia ja kestäviä olotiloja (faaseja) ylipäätänsä on, niin niillä on tiettyjä piirteitä.

Piirteitä ovat: yhteistyöryhmällä on lajin taipumuksia mukaileva rajattu koko, luultavasti 15-60 ihmistä; yhteistyöryhmällä on yksi tai useampi yhteinen fyysinen tila käytössään, mutta useimmilla jäsenkotitalouksilla/yksilöillä on yksityisyyden varmistamiseksi myös omat asunnot; jäseneksi ei pääse kuin yhteistyöryhmän omien sääntöjen mukaan, ei esim. ostamalla asunto jostain tietystä paikasta; naapuruus tai edes samassa kaupunginosassa asuminen ei ole välttämätöntä, jos ei kiellettyäkään, kyse ei siten ole utopististisesta ja ahdistavasta paikallisyhteisöstä vaan avarasta, digitaaliajan verkostoyhteisöstä; jäsenten toiminta on lähtökohtaisesti palkatonta, mutta ulkopuolisia ostopalveluitakin voidaan käyttää; toiminta on niin hyvin resursoitua päinvastoin kuin palkkatyö, että “toiminta” on ennemminkin hauskaa ja mielekästä yhdessäoloa kuin työntekoa, silti toimintamalli vapauttaa esim. lasten vanhempien aikaa huomattavasti nykyiseen verrattuna jne.

Todennäköisin ensimmäisen onnistuneen yksityiselämän yhteistyöryhmän käynnistäjä on nuorehko hyvin koulutettu nainen vaikkapa kummitätinsä kanssa tai kaksi suunnilleen samanikäistä ystävätärtä, sillä naiset kärsivät yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon heikentymisestä miehiä enemmän, hyvin toimiva avara yhteistyöryhmä on mainio väline tähänkin kehitystarpeeseen.

Yksityiselämän uudentyyppisten yhteistyöfaasien edut jatkokehittämismahdollisuuksineen sekä todennäköisine emergentteine vaikutuksineen näyttävät huikeilta sekä osallistujille että yhteiskunnalle. Kestäviä faaseja kannattaa etsiä ja kokeilla sitkeästi.

Esimerkiksi historian tutkijat ja opiskelijat voivat pitkien kehityskulkujen tuntijoina edistää faasien löytymistä vaikkapa tutkimalla, miksi yhteistyön ja työnjaon romahdusta tai sen syynä olevaa yksityiselämän ryhmäkoon pienentymistä ei vieläkään tunnisteta megatrendiksi ja lukuisten ongelmien tärkeimmäksi syyksi edes ammattitutkijoiden keskuudessa.

Kaikille on sallittua esittää tässä kirjoituksessa esiteltyä parempi yhteiskuntamme ongelmia laajasti selittävä diagnoosi sekä siitä johdettu, ongelmia käytännössä, tehokkaasti, kestävästi ja monialaisesti ratkaiseva kehittämismalli. Tätä kirjoitettaessa julkisuudessa esitetyt ehdotukset esimerkiksi “arvokkaasta elämästä” (prof. P. Himanen/”Sininen kirja”) tai kilpailukyvyn lisäämisestä  (EK:n pj I. Kokkila/HS 8.11.12, pääkirjoitus/HS 12.11.12 ja M. Pentikäinen/kolumni/HS 2.12.12) eivät täytä näitä vaatimuksia. Kilpailukyvynkin pysyvä paraneminen edellyttää perustan eli yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon ja siten myös luottamuksen parantamista ensin.

**

Tämän kirjoituksen alkuperäisversio on julkaistu Poleemi-lehden numerossa 4/2012.

**

Diagnoosia ja hoitoehdotusta voidaan arvioida myös luonnontieteellisenä teoriana:
 

-Teorialla on kvantitatiivisesti formuloitu ydin: kun katsotaan väestön enemmistön ajan pääosaa eli 80:a prosenttia, niin ihmismäärä, joka on käytännössä tarjolla työnjakoon ja yhteistyöhön, on nyt enintään yksi viidesosa verrattuna perinteelliseen, kolmannelle simpanssilajillemme ominaiseen määrään. Tämä merkittävä pienentyminen selittää suuren joukon ilmiöitä (loput 20 % ajasta on aktiiviväestöllä esimerkiksi koulua ja ansiotyötä, joissa on toisenlaiset kuviot yhteistyön suhteen).

-Teoria ennustaa, että jos rakenteita muutetaan teorian viitoittamalla tavalla, niin toiminnan laatu ja osallistujien tyytyväisyys paranevat huomattavasti ja esim. kotitalouksien keskimääräiset kulut sekä julkiset sosiaali- ja terveysmenot pienentyvät ainakin 10 prosenttia. Myös empiria tukee ennustetta, sillä kieroutuneeksi kehittyneen (palkallisen) työnjaon nytkäyttäminen lajin taipumuksia paremmin vastaavaksi on tuottanut samalla kertaa kaikki kolme mainittua hyötyä, kulujen osalta säästö on ollut usein jopa huomattavasti isompi kuin 10 prosenttia.

Olisi hyvin suotavaa, että tätä teoriaa arvioitaisiin ja siitä keskusteltaisiin julkisuudessa näkyvästi, jotta kokeiluryhmien käynnistäjiä löytyisi. 

Teoria on selittävyytensä ja ennustavuutensa ansiosta ilmeisen vahva, mutta tilanne on tällä hetkellä samantapainen kuin alkuräjähdysteorian kanssa ennen vuotta 1965. Alpher, Herman ja Gamow julkaisivat  teorian, joka ennusti alkuräjähdyksestä todistavan taustasäteilyn olemassaolon. Teoria oli kuitenkin vain spekulaatiota ennen kuin teorian ennustama säteily löydettiin, vahingossa. Löytäjät palkittiin hyvin. Voidaan siis olettaa, että teoriani ennustamien faasien löytäjät eli käytännössä ensimmäisen pysyvän, uudentyyppisen yhteistyöyhteisön ("avaran arkiyhteisön") kehittäjät palkitaan hyvin viimeistään siinä vaiheessa kun uudentyyppinen malli alkaa yleistyä nopeasti. Kiitosta vaille eivät jää nekään, jotka edistävät varsinkin alkuvaiheessa kokeilujen alkamista tukevaa tiedon ja ymmärryksen leviämistä.

**


Kirjoitus on osa kirjoitussarjaa, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.


**

Olen käsitellyt yksityiselämän työnjaon parantamista myös aikaisemmissa kirjoituksissani. Työelämän nimenomaisen arvioinnin jätin noissa kirjoituksissa sivuun, vaikka olinkin ymmärtänyt että yksityiselämän laadun huomattava parantaminen vaikuttaa monin tavoin myös työelämään. Oletin, että on erikseen olemassa jokin työelämään tehokkaimmin vaikuttava menetelmä, jota voi etsiä yksityiselämän analyysin ja "hoito-ohjelman" kypsyttyä tarpeeksi pitkälle. Tämän kirjoituksen valmistelun yllättävä löytö oli, että tärkein ja kestävin tapa parantaa myös työelämää ja siten myös esimerkiksi kilpailukykyä näyttää olevan yhteistyön ja työnjaon roima parantaminen ensin yksityiselämässä, joka muodostaa 80 prosenttia työssäolevienkin ajasta.