Oheisvahinkoteoria, L-sääntö ja ajankohtainen uhka

Esittelin edellisessä kirjoituksessani “oheisvahinkoteorian”. Teoria perustuu kvantitatiiviseen analyysiin, jonka mukaan kansalaisyhteiskunnan perustasolla yhteistyön määrä on romahtanut aineellisen hyvinvoinnin voimakkaan kasvun tahattomana seurauksena.

Teoreettisemmin asian voi ilmaista, että aineellisen hyvinvoinnin voimakkaan kasvun seurauksena ihmislajin perustasolla muodostamat monimutkaiset sopeutuvat systeemit ovat muuttuneet  paljon aikaisempaa pienemmiksi ja yksinkertaisemmiksi ja sen seurauksena paljon aikaisempaa huonommin sopeutuviksi.

Huono sopeutuminen ilmentyy esimerkiksi julkisen talouden kriisinä, yksinäisyytenä, monenlaisten raha- ja työpanosvaatimusten esittämisenä yhteiskunnalle, ruuhkavuosiongelmina, sukupuolten tasa-arvoon liittyvinä ongelmina, kodin ja vanhemmuuden voimakkaana korostamisena sekä kestävään kehitykseen ja työelämään liittyvinä ongelmina. Osa näistä ongelmista johtuu tietenkin osin muistakin syistä.

Muutos on niin iso, että sitä voi verrata luonnossa yleiseen, epälineaarisuuteen liittyvään faasimuutokseen. Tyypillinen faasimuutos on esimerkiksi veden muuttuminen jääksi tai päinvastoin.

Teoriasta puhuminen on perusteltua. Kyseessä on yleistys siitä, miten luonto toimii. Tarkemmin sanoen mitä seuraa, jos ihmislaji ei toimi tai vastaavasti toimii elämässään riittävän paljon taipumustensa mukaan eli sosiaalisen, yhteistyötä harjoittavan laumaeläimen tavoin. Minkään yhteiskuntatieteen piirissä ei havaintojeni mukaan ole selitetty yhteiskunnan nykyisiä isoja ja hankalia ongelmia näin.

Aikaisemmat selitykset ovat tyypillisesti paljon kapea-alaisempia, ne koskevat vain usein vain marginaaliryhmiä ja lisäksi ne perustuvat usein aivan viime vuosikymmenien tapahtumiin. Tyyppiesimerkki lienee sosiaali- ja terveystieteiden parissa tyypillinen tapa selittää ongelmia 1990-luvun laman aiheuttamalla määrärahojen vähenemisellä tai individualistisen asenteen selittämättömällä lisääntymisellä.

L-sääntö

Oheisvahinkoteoria ennustaa, että ylivoimaisesti tehokkain keino lisätä yhteistyön määrää kestävästi ja tavalla, joka tarjoaa hyvän alustan sopeutumisen evoluutiolle on, että muodostetaan kymmenien tuhansien vuosien ajan noudatettua mallia nykyaikaan sopivalla tavalla soveltaen 20-50 ihmisen muodostamia heterogeenisiä, pysyväisluonteisia yhteistyöryhmiä. Koon tarkka haarukka selviää vain käytännössä kokeilemalla.

Ryhmän koon tulee siis noudattaa “L-sääntöä” (roomalaisissa numeroissa L=50). Vaihtoehtoisesti voisi puhua bussisäännöstä, koska bussiin mahtuu enimmillään noin 50 ihmistä.

Lienee hyvä todeta että nykyaikaan sopivan, L-sääntöä noudattavan systeemin ei ilmeisesti tarvitse muodostaa asuinkollektiivia, eikä sen jäsenten tarvitse edes asua aivan lähekkäin. Yhteinen tai yhteisiä tiloja toki varmaan tarvittaisiin jo yhteisön jäsenten yksityisyyden varmistamiseksi, koska silloin ei tarvitsisi käyttää yhteistyöhön yksityisiä asuntoja.

Tällä hetkellä L-sääntöä ei vielä yleisesti tunnisteta jopa välttämättömäksi ihmisten perustasolla muodostaman, joustavasti sopeutuvan systeemin piirteeksi. Oikean koon lisäksi heterogeenisyys, monialaisuus, toiminnan riittävä intensiteetti, aito ja helppo mahdollisuus erota, aito mahdollisuus myös yksityisyyteen ym. lienevät muita tarpeellisia piirteitä esimerkiksi riittävän joustavuuden ja luottamuksen edellytyksiksi. Nykyaikana keskeiseksi yhteisöä koossapitäväksi voimaksi ei riitä hengissä selviämisen tarve, kuten pitkän historian aikana.

Yhteiskuntatieteilijät ja monet muut yhteiskunnan kehittämistä harrastavat näkevät paljon isommat, kapea-alaiset tai homogeeniset vertaisryhmät tai muut ilmeisen kankeasti sopeutuvat systeemit riittävinä yhteisöllisyyden lisääjinä, vaikka ne eivät voine muodostua yhteistyöevoluution elinvoimaisiksi kasvualustoiksi. Tällaisia heikommin sopeutuvia systeemejä tai muita yhteisöllisyyttä edistäviä järjestelyjä (esim. hyväntekeväisyysjärjestöjä tai kerrostalojen tai kaupunginosien yhteisiä tiloja) toki tarvitaan varmaan jatkossakin. Todennäköistä itse asiassa on, että ne saisivat uutta elinvoimaa jos L-säännön mukaiset yhteistyökerhot yleistyvät.

L-sääntöä noudattavan ja nykyaikaan sopivan sopeutuvan systeemin todennäköisiä, osin erikoisia piirteitä voi luonnostella helposti lisääkin, mutta se ei ole ajankohtaista ennen kuin riittävän moni on hyväksynyt sen perustana olevan oheisvahinkoteorian.

Ajankohtainen uhka

Sen sijaan on ajankohtaista varoittaa virheellisistä kokeiluista.

On ilmeistä, että L-säännön mukaan toimivien sopeutuvien systeemien yleistyminen tuottaisi mielekkyyttä ja muita isoja hyötyjä, myös rahasäästöjä, yksilöille ja kotitalouksille ja  huomattavan paljon myös julkiselle sektorille. Erityisen runsaita säästöjä olisi odotettavissa julkisissa sosiaali- ja terveyskuluissa, koska huomattava osa nykyisistä kuluista ja niihin kohdistuvista lisäämispaineista ovat sellaisia, joiden tarve poistuu melko suurelta osin L-säännön mukaan toimivissa systeemeissä. Tämä viimeksi mainittu näkymä uhkaa tämän hetkisen julkisen talouden heikon tilan vuoksi teorian mukaista myönteisen kehityksen mahdollisuutta.

On todennäköistä, että L-säännön mukaisia kokeiluja ei saada toimimaan, jos niitä yritetään käynnistää julkisen talouden säästötarpeen aiheuttaman paniikin vuoksi.

Tavoitteeksi pitää ottaa mahdollisia kokeiluja aloitettaessa elämänlaadun monipuolinen parantaminen ja ehkä myös yksilöiden ja kotitalouksien aika- ja rahasäästöt sekä sukupuolten tasa-arvon edistäminen ja kestävä kehitys. 

Aloitteen konkreettisiin kokeiluihin pitää tulla kansalaisyhteiskunnasta ja mieluiten hyväosaisilta ja tai koulutetuilta naisilta, koska naiset ovat sosiaalisten käytäntöjen muuttamisessa olleet ainakin tähän saakka pääroolissa.

Jos enemmistöä miellyttävät L-säännön mukaan toimivat sopeutuvat systeemit ovat ylipäänsä mahdollisia, niin isoja säästöjä on luvassa myös julkiselle sektorille, mutta sille koituvia säästöjä ei pidä tavoitella nopeasti eikä ensisijaisesti.

Julkisen sektorin on toisaalta viisasta tukea L-säännön mukaan toimivien kokeilujen käynnistymistä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi tukemalla tutkimusta, joka selvittää, miksi yhteistyön kvantitatiivista romahdusta ei ole tunnistettu. Myös mahdollisia kokeiluja voi tukea, mutta vain maltillisesti ja lähtökohtaisesti tilapäisluontoisesti. Ei pidä luoda samankaltaista tukiviidakkoa kuin mitä on nykyinen, yksinäistymistä ja syrjäytymistä osin jopa edistävä tukisysteemi.

Paras analyysi viittaa utopian suuntaan

(Kirjoituksen alkuperäisversio on ilmestynyt Tieteessä tapahtuu -lehdessä (6/2014)

Ilkka Niiniluoto pohtii kirjoituksessaan “Ihminen avoimena ongelmana” (Tieteessä tapahtuu 5/2014) humanististen tieteiden roolia ihmiskunnan “suurten haasteiden” eli “ilkeiden ongelmien” ratkaisemisessa. Humanistiset tieteet voisivat Niiniluodon mielestä auttaa selittämään esimerkiksi, “miksi ihmiset eivät toimi rationaalisesti omissa valinnoissaan.”

Käytännön kokemukset palkallisen työn ongelmien ratkaisemisesta osoittavat, että ihmisten epärationaalinen toiminta ei yleensä johdu perimmiltään asenteista, vaan työnjaossa hitaasti, usein ilman tietoista suunnittelua, tapahtuneesta muuttumisesta.

Luonnontieteet osoittavat puolestaan, että luonnonilmiöiden ja siten myös ihmiseen liittyvien isojen ongelmien taustalla piilee epälineaarisuus. Tämä tarkoittaa, että hyvin pieni muutos voi aiheuttaa laadullisesti tai määrällisesti valtavan muutoksen. Hyvä esimerkki on lämpötilan laskeminen syksyllä asteen murto-osan verran. Lätäkössä miljardeja kertoja sekunnissa vapaasti toisiinsa törmäilleet vesimolekyylit jämähtävät kiinteään hilamuotoon, jota kutsutaan jääksi.

Luonnon ja myös ihmisyhteisöjen muutosten epälineaarisuuteen liittyy myös taipumus ajautua yhä suurempaan monimutkaisuuteen. Upeimpia monimutkaisuuden lisääntymisiä ovat ne, joissa “monimutkaiset sopeutuvat järjestelmät” siirtyvät yhdeltä järjestyksen tasolta entistä “korkeammalle.” Se tapahtuu usein niin, että muodostuu täysin uusia (epälineaarisia) kehitysmahdollisuuksia avaava yhdistelmärakenne. Tällaisia yhdistelmärakenteita ovat esimerkiksi aitotumaisen solun syntyminen ilmeisesti arkin ja bakteerin yhdistyessä, monisoluisen eliön kehittyminen yksisoluisista ja valtioiden syntyminen pienempien ihmisjoukkojen yhdistyessä.

Väitteeni on, että aineellisen hyvinvoinnin oheisvahinkona meillä Suomessa ja muissakin hyvinvointivaltioissa, on tapahtunut yhdistelmärakenteen purkautuminen.  On liu´uttu “korkeammalta” yhteistyön ja työnjaon järjestämisen tasolta selvästi “matalammalle” tasolle. Tämä oheisvahinko selittää parhaiten myös sen, että ihmiset toimivat epärationaalisesti valinnoissaan.

Yhteistyön heikentymisen pitkä historia

Yhteistyön ja työnjaon romahduksen osoittaa triviaali, kvantitatiivinen vertailu.  Kymmeniä tuhansia vuosia vallinnut elossapitoyhteisö on pienentynyt keskimäärin noin 50 ihmistä käsittävästä monipuolisesta, useita yhdistelmärakenteita sisältäneestä joukosta keskimäärin vain 2,1:n ihmisen pienryhmäksi.

Perinteellisessä elossapitoryhmässä yksilöt kuuluivat samanaikaisesti moniin eri osajoukkoihin eli pariskuntiin, vanhempien ja lasten muodostamiin ryhmiin, naisten, miesten ja lasten osajoukkoihin, jotka saattoivat jakautua vielä osajoukkoihin esimerkiksi ikäkauden mukaan.  Muutos on absoluuttisesti ja suhteellisesti iso, vaikka seuraukset olisivat vain lineaarisia, eivätkä epälineaarisia.

Käytännössä koko ihmislajin historian ajan vallinnut kymmenien ihmisten yhdistelmärakenne mahdollisti hyvin tehokkaan ja joustavan tavan elää lajille tyypillistä suhteellisen seurallista elämää sekä tehdä yhteistyötä ja jakaa töitä. On hyvä havaita, että pienten lasten äiditkin osallistuivat tuossa mallissa myös elannon hankkimiseen ja muihin töihin muiden aikuisten rinnalla.

Perinteellinen rakenne mahdollisti myös lajin leviämisen jo esihistorian aikana kaikille ilmastovyöhykkeille. Parisuhde ja vanhempi-lapsi -relaatiot olivat yhteisössä esiintyviä relaatioita yhteisön lukuisten muiden relaatioiden joukossa. Yhteistyö, työnjako ja seuranpito järjestyivät kuitenkin pääosin koko yhteisön puitteissa esimerkiksi ikäkauden tai sukupuolen mukaan.

Nykyisen elossapitoyhteisön kokoiset ja laatuiset ryhmät eivät olisi edes selvinneet ympäristössä, jossa lähes kaikki tarvittava piti käytännössä itse valmistaa tai hankkia keräämällä, kalastamalla tai metsästämällä. Perinteisestä mallista seurasi nykyisiä tuloerokeskusteluja ajatellen mielenkiintoinen piirre. Elossapitoyhteisö oli toiminnallisesti ja tulonjaollisesti suhteellisen tasa-arvoinen.

Monimutkainen muutos alkoi ilmeisesti vasta maanviljelyn tullessa pääelinkeinoksi, mikä mahdollisti myös asumistiheyden roiman nousun. Muutos kiihtyi Suomessa jo 1700-luvulla isojaon alettua, mutta elossapitoyhteisön pienentyminen nopeutui selvästi vasta 1800-luvun loppupuolella kaupungistumisen ja teollistumisen alettua.

Täällä Pohjantähden alla -kirjan Koskelan torppariperhe edustaa jo varsin modernia elossapitoyhteisöä, josta puuttuvat esimerkiksi naimattomat setämiehet, toisaalta osa perinteellisen elossapitoyhteisön yhteistyöstä ja työnjaosta oli vielä säilynyt vielä melko elinvoimaisena esimerkiksi talkooperinteen muodossa.  

Asumistason nousu, sähkön, ehkäisyn ja kansakoulun tulo sekä väestön enemmistön siirtyminen palkkatyön piiriin nopeutti muutosta 1900-luvulla. Muutoksella on kaksi toisiinsa erottamattomasti kytkeytyvää puolta. Hyvä puoli on suuri ja monissa suhteissa korvaamaton. Ison elossapitoyhteisön kutistuminen yksineläjäksi, pariskunniksi tai ydinperheiksi on ollut välttämätön osa aineellisen hyvinvoinnin huimaa nousua. Ilman yhteisön pääluvun pienentymistä esimerkiksi muuttoliike, kaupungistuminen ja palkkatyöhön siirtyminen olisi ollut toivottoman hidasta.

Ongelmat ovat nyt alkaneet kärjistyä, kun vanhan toimintamallin jäänteet ovat alkaneet lopullisesti väistyä ja samalla mahdollisuus uuden mallin haittojen lieventämiseen jatkuvasti lisääntyvin julkisin varoin on tullut tiensä päähän.  Joustavasti keskenään vuorovaikuttaneet molekyylit ovat alkaneet jähmettyä entistä selvemmin hilamuotoon.

Jäätymisen oireita on kaikilla elämän alueilla: tarpeeton kulutus ja energian käyttö uhkaavat ympäristöä, julkisen sektorin rahat eivät riitä hiipuneen palkattoman yhteistyön korvaamiseen palkkatyön avulla. Ruuhkavuodet piinaavat parhaassa työ-, huippututkimus- ja innovatiivisten start up -yritysten perustamisiässä olevia nuoria aikuisia. Monet vanhukset, lapset ja nuoret kokevat sosiaalisen vuorovaikutuksen, tekemisen tai hoivan puutetta.Sukupuolten tasa-arvo etääntyy kuin horisontti moottoriveneilijän silmissä, syntyvyys on alle uusiutumistason. Lisäksi tulo- ja luokkaerot lisääntyvät, monet työntekijät kokevat työelämän paineiden kasvavan epäoikeutetusti ja  jatkuvasti. Kouluampumisiakin on ehkä jopa 100 prosenttia enemmän kuin olisi joustavan yhteistyön ja työnjaon vallitessa.

Analyysi näyttää vankalta

Nykyisistä isoista ongelmista sekä niihin liittyvästä ihmisten epärationaalisesta toiminnasta hyvin iso osa johtuu työnjaon ja yhteistyön rakenteellisesta huonontumisesta. Yhdistelmärakenteen palauttaminen jollakin nykyaikaan sopivalla tavalla olisi loogisesti päätellen ylivoimaisesti paras ratkaisu. Korostan sanoja “nykyaikaan sopivalla tavalla”. Kyse olisi ihmisyhteiskunnalle vastaavan tapaisesta energiaa vapauttavasta ja aivan uusia mahdollisuuksia avaavasta muutoksesta, mitä aitotumaistuminen ja monisoluistuminen merkitsivät elämän historiassa aikaisemmin.

Suhteellisen pienikin, mutta pysyvä yhteistyötä lisäävä kotitalouksien yhteistyörakenne aiheuttaisi todennäköisesti laajan ja osin vaikeasti ennakoitavan myönteisen muutostulvan, joka todennäköisesti miellyttäisi ihmisten enemmistöä. Yhteistyörakenteen tulisi varmaankin olla kooltaan enintään pitkän historian viitoittama eli alle 50 ihmistä.

Onko kenelläkään esittää enemmän ongelmia ja ilmiöitä selittävä sekä enemmän toivottuja muutoksia ennustava hypoteesi? Kvantitatiivisesti hypoteesi ennustaa työnjaon kehittämiskokemusten valossa ainakin kymmenien prosenttien säästöjä rahan ja muiden resurssien käytössä ja isoa parannusta mallin mukaiseen toimintaan osallistuvien ihmisten kokemassa elämänlaadussa.

Mutta mihin se johtaakaan?

Tehokkaalta näyttävä ratkaisuehdotus Niiniluodon osoittamiin isoihin ja ilkeisiin ongelmiin ja niiden lisäksi moniin muihinkin harmeihin on siis periaatteessa vankasti perusteltu.

Käytännössä ratkaisu on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, sillä keskenään lähisukua olemattomien kotitalouksien suunnitelmallisesti organisoitua yhteistyötä pidetään toivottoman utopistisena. Tämä on pakko myöntää. Tuntemukseni on ristiriidassa historian kertoman ja loogisen päättelyn kanssa.

Tuntemuksemme rinnastuu melko hyvin esimerkiksi siihen, miten teoreettiset fyysikot suhtautuivat alun perin Steven Weinbergin ja Abdus Salamin esittämään sähköheikkoon teoriaan. Sen uskottiin olevan utopistinen, koska teoria ei aluksi näyttänyt poistavan heikkoihin voimiin liittyviä äärettomyyksiä. Teoriaan alettiin suhtautua vakavasti vasta vuonna 1971 kun Gerard  `t Hooft osoitti, että teoria poisti äärettömyyksien ongelman.

Toisena vertailukohteena voidaan mainita vaikkapa fyysikoiden George Gamowin, Robert Hermanin ja Ralph Alpherin idea kuumasta alkuräjähdyksestä. Erityisesti tähtitieteilijät pitivät sitä katteettomana filosofointina, kunnes Robert Wilson ja Arno Penzias löysivät alkuräjähdyksestä kertovan kosmisen mikroaaltosäteilyn vuonna 1964.

On mahdollista, että kotitalouksien organisoidut ja nykyaikaan sopivilla tavoilla vapauden ja yhteistyön yhdistävät ryhmät ovat käytännössä utopiaa. Esittämäni analyysi viittaa kuitenkin vahvasti kotitalouksien nykyaikaan sopivien yhdistelmärakenteiden hyödyllisyyteen ja soveltuvuuteen jopa enemmistölle ihmisistä. Siksi humanististen, yhteiskuntatieteellisten sekä luonnontieteellisten alojen tutkijoiden olisi syytä tutkia edes sitä, mikä meitä estää edes etsimästä ratkaisua nykyaikaan sopivan palkattoman yhteistyön suunnasta.

Eettisesti toimiva lääkäri ei saa salata tai jopa kiistää oikeaksi ymmärtämäänsä diagnoosia vain sen vuoksi, että hänen tiedossaan ei ole toteamaansa sairauteen tehoavaa hoitoa. Richard Feynman yleisti tämän eettisen velvoitteen koskemaan kaikkia tutkijoita puhumalla “tieteellisestä integriteetistä”, joka velvoittaa tutkijan julkistamaan työnsä tulokset, vaikka ne eivät miellyttäisi tilaajaa tai edes tutkijaa itseään.

Ratkaisuja isoihin ja ilkeisiin ongelmiin etsitään nyt ilmeisen toissijaisista, tehottomista tai vain pientä osaa auttavista keinoista, kuten julkisten palveluiden hätäisistä typistyksistä tai lisäämisistä, asenteiden muuttamisesta pelkän puheen tai vakuuttelun keinoin, tuloerojen, kilpailun, hyväntekeväisyyden tai yksipuolisen avun lisäämisestä tai vain lähisukulaisten apuun tukeutuvasta palkattomasta yhteistyöstä.

Oletus sokaistumisen yhdestä isosta syystä

Oma oletukseni mukaan yksi selvimmistä esteistä analyysin hyväksymiselle ja oikeaan suuntaan kohdistuvien ratkaisujen etsimiselle on, että olemme koti- ja vanhemmuuskultin sokaisemia (ks Sulkunen;  Yesilova). Kultin vahvuudesta kertoo esimerkiksi, että monet yhteiskuntatieteilijät puhuvat edelleen “perinteellisestä perhemallista,” kun he tarkoittavat modernia ydinperhemallia. He projisoivat 1800-luvun porvarillisten ja sosialististen historiantutkijoiden tavoin pitkälle menneisyyteen nykyisen kaltaisen ydinperheen, vastoin ilmeisiä työnjakoon ja ajan suuntaan liittyviä tosiasioita.

On tärkeää huomata, että humanistiset tieteet ovat kietoutuneet ydinperhekultin rakentamiseen ja hyödyntämiseen kansallista menestystarinaa edistäessään. Tähän projektiin osallistui vilpittömällä mielellä myös J. V. Snellman, joka ei oivaltanut, että hänen ihannoimansa 1800-luvun puolivälin porvarillinen perhe oli itse asiassa syvien tuloerojen tuottama, jäsentensä pääosalle epäreilu muunnelma perinteellisestä, isosta elossapitoyhteisöstä.

En moiti Snellmania, enkä nykyajan humanististen tai yhteiskunnallisten alojen tutkijoita. Koti- ja vanhemmuuskultti on yksi aineellisen hyvinvoinnin huiman kasvun tuottamista oheisvahingoista, jonka välittömänä syynä on kuitenkin juuri yhteistyön ja työnjaon heikentyminen sekä muutoksen kotitalouksiin synnyttämä tyhjyys, turvattomuuden tunne ja helppojen vaihtoehtojen puute.

Kultin syntymisen taustalla oleva muutos on niin laaja-alainen, että tähän saakka on ollut käytännössä mahdotonta nähdä, mistä oikein on kyse. Osin senkin vuoksi, että luonnontieteen kanssa yhteensopivan lähestymistavan soveltaminen on ollut humanistisissa ja yhteiskunnallisissa tieteissä peräti niukkaa, sitä on saatettu pitää jopa virheenä.

**

Lisäys 9.12.2014: Tämän linkin takana Kiti Müllerin erinomainen Tiede-lehdessä julkaistu kirjoitus yksinäisyydestä evoluution valossa. Kirjoitus tukee mielestäni vankasti sekä diagnoosiani että hoitoehdotustani. Huomaa myös kommenttini kirjoituksen perässä. Lanseeraan siinä teorialleni nimen "oheisvahinkoteoria" ja hoitoehdotuksen eräälle keskeisimmälle piirteelle nimen "L-sääntö" tai "bussisääntö".

Korjaus 29.12.2014: Kohta, jossa puhun 100 prosentin lisäyksestä on sangen kömpelösti muotoiltu. 100 prosenttia nollasta on luonnollisesti myös nolla.

Kirjallisuus:

Diamond Jared: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Terra Cognita 2013.

Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. WSOY 1996.

Enqvist Kari: Monimutkaisuus: elävän olemassaolomme perusta. WSOY 2014.

Häggman Kai: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. SHS 1993.

Lampinen Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuva vuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2006.

Niiniluoto Ilkka: Suomalaiset onnen portilla. Teoksessa: Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. Toim. Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola. Gaudeamus 2008.

Siltala Juha: Työelämän huonontumisen lyhyt historia: muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2007.

Sulkunen Irma: Naisen kutsumus: Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää 1989.

Wilson Edward O.: Konsilienssi. Terra Cognita 2001.

Weinberg Steven: Unelmia viimeisestä teoriasta. Art House 1999.

Yesilova Katja: Ydinperheen politiikka. Gaudeamus 2009.

Missä piilee järkiperäisyys ja luovuus pienten ja isojen arkiongelmien ratkaisemiseksi?

Kesän alkajaisiksi saimme jälleen lukea lehdistä vuolasta valittelua (esim. HS 2.6.2014), miten hankalaa on järjestää pienimpien koululaisten hoito lukuvuoden päätyttyä, mutta ennen vanhempien kesälomia. 

Samaan aikaan ympärivuotisen valituksen aiheita ovat esim. vanhusten yksinäisyys, julkisen sektorin rahojen riittämättömyys, taloudellisen kilpailukyvyn takkuaminen sekä ansiotyön lisääntynyt kiireisyys ja stressaavuus niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. 

Ihmislajin ikiaikainen ratkaisu isoihin ja pieniin ongelmiin on ollut tuhansien sukupolvien ajan joustava yhteistyö maksimissaan 150 ihmisen pysyvissä ryhmissä. 

Miksi tästä evoluution opetuksesta ei oteta soveltuvin osin, siis nykyaikaan sopivalla tavalla, mallia nykyisten riesojen ratkaisemiseksi? 

Jonkinasteista rohkeutta kokeilla ja uskallusta myös epäonnistua se tietenkin vaatisi. Ennen kaikkea se edellyttäisi ymmärrystä etsiä ratkaisuja myös kokeilemalla oikeasta suunnasta eli palkattomasta, mutta pysyväisluontoisesta yhteistyöstä. 

Ihminen pääsi leviämään mainitun kokoisissa yhteistyöryhmissä jo esihistoriallisena kaikille ilmastovyöhykkeille. 

Sähkön aikakaudella ihminen on yhteistyön avulla päässyt fyysisesti jo kuuhun ja tietämisen puolella yli 13 miljardin vuoden päähän menneisyyteen ja etäisyyteen ihmistä ja maapalloa isompia ilmiöitä tutkiessaan ja suunnilleen yhtä kauas toiseen suuntaan eli ihmistä pienempiä ilmiöitä tutkiessaan. 

Kieltäydyn vielä ainakin toistaiseksi uskomasta, että ihmisillä on jokin sellainen biologinen ominaisuus, joka estää elämän iloa, mielekkyyttä, rahan ja ajan säästöä ja taloudellistakin hyvinvointia lisäävän rationaalisen, joustavan ja pysyvän yhteistyön järkevän kokoisissa ryhmissä, kun aineellinen elintaso ylittää tason, jossa väestön enemmistöllä on varaa asua isommissa kuin hellahuoneen ja kammarin kokoisissa asunnoissa. 

Otaksun, että nykyaikaan sopiva pysyväisluontoisen yhteistyöryhmän koko on 20-50 ihmisen välillä, että tuollainen yhteistyöryhmä vaatii selvät säännöt, että sen ei tarvitse muodostua lähinaapureista tai lähisukulaisista, että se saattaa edellyttää erillistä omaa tilaa kotitalouksien omien asuntojen lisäksi. Tuollainen yhteinen tila ei ole ongelma, jos kustannusten jakajia on sopiva määrä. Edelleen oletan, että tuollainen kestävän yhteistyön kerho (KYK) olisi tehokkain ratkaisu hyvin moniin ongelmiin, joita nyt yritetään heikoin tuloksin ratkaista monin erilaisin, sinänsä jopa melko fiksuin tavoin. 

Edelleen oletan, että tuollaisen KYK-mallin yleistyminen tuottaisi oheisvahinkona vapaaehtois- tai muuta resurssia kaikenlaisiin hyödyllisiin tarpeisiin, esim. huono-osaisimpia auttavaan vapaaehtoistoimintaan, sukupuolten tasa-arvon edellytysten huimaan paranemiseen, maan taloutta ratkaisevasti parantavaan innovointi- ja yritystoimintaan, työelämän laatua parantavaan osallistumiseen myös työelämän puolella. Aikuismaisen yhteistyön selvä vahvistuminen ensin kansalaiskyhteiskunnan puolella johtaisi siis pitkällä tähtäimellä työelämänkin puolella siihen, mihin työnantajaliittojen johto väittää pyrkivänsä. 

Oheisvahinkona yhteistyön laadun olennaisesta paranemisesta seuraisi myös sellaista, mikä yllättäisi ainakin osan työnantajista ja ekonomisteista eli voiton jako muuttuisi reilummaksi ja palkkaerot vähentyisivät. Jaettava silti lisääntyisi paljon enemmän kuin työnantajien nyt innokkaasti manaamilla keinoilla, kuten tuloerojen lisäämisellä.

Tutkimustieto sosiaalisten innovaatioiden synnystä ja leviämisestä viittaa siihen, että avainasemassa rationaalisen ja innovatiivisen arkielämän yhteistyöryhmäevoluution voittokululle ovat hyvin koulutetut naiset.

Kuvaako “sosiaalinen näivetystauti” parhaiten yhteiskunnan riutumisen pääsyytä?

Tätä kirjoittaessani yleisesti tunnettu näivetystauti on “lentiviruksen aiheuttama, hevosten, muulien ja aasien tauti, joka ei tartu muihin eläinlajeihin eikä ihmiseen.”

Kavioeläinten näivetystaudille on ominaista ajoittainen kuumeilu, vähäverisyys (anemia), riutuminen tai laihtuminen sekä lisääntynyt voimattomuus ja kuolema.

Entä mikä on “sosiaalinen näivetystauti”?

Sosiaalinen näivetystauti on työnjaon vähittäisten muutosten aiheuttama vakava kansalaisyhteiskunnan ja yhteiskunnan vaiva, jonka oireet ilmenevät kroonisena riutumisena hyvin monella tavalla ja usealla eri osa-alueella. Työnjaon muutosten taustalla on aineellisen hyvinvoinnin hyvin iso kasvu.

Oireita ovat esimerkiksi kilpailykyvyn heikkeneminen, julkisen sektorin kestävyysvaje, työelämän monet ongelmat, ruuhkavuosiongelmat, syrjäytyminen, vanhusten yksinäisyys, tuloerojen lisääntyminen, monet tasa-arvo-ongelmat ja tarpeeton ympäristön kuormitus.

Sosiaalisen näivetystaudin voi hahmottaa myös niin, että se johtuu havaitsematta jääneestä megatrendistä.

Megatrendi on aineellisen hyvinvoinnin kääntöpuolena dramaattisesti näivettyneet ja edelleen näivettyvät yhteistyö, työnjako ja niihin liittyvä lajille ominainen, välitön sosiaalinen vuorovaikutus ansiotyön ulkopuolisessa elämässä. Ansiotyötä tekevillä ja koulua käyvillä tuo elämän osa on noin 80 prosenttia, mutta esimerkiksi eläkeläisillä se on 100 prosenttia vuoden tunneista.

Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja tuet ovat suurelta osin kehittyneet lieventämään sosiaalisen näivetystaudin haittoja ja oireita. Nämä palvelut ja tuet ovat silti samalla myös nopeuttaneet taudin etenemistä.

Järkiperäinen arvio on, että oireita lieventävän lääkkeen lisääminen tai vähentäminen ei paranna itse tautia.

Sosiaalinen näivetystauti paranee tai lievenee olennaisesti vain kehittämällä  väestön enemmistölle sekä nykyaikaan sopivia, pysyväisluontoisia rakenteita ja toimintamalleja, jotka vahvistavat sosiaalista ympäristöä riittävästi. En ole löytänyt ainakaan vielä muita rationaalisia kehittämissuuntia. Aineellisen hyvinvoinnin hyvistä puolista luopiminenkaan ei vaikuta mahdolliselta keinolta.

Tehtävä ei ole helppo, sillä kykyämme etsiä edes oikeasta suunnasta ratkaisuja rajoittaa tieto esimerkiksi yhteisötalotyyppisten järjestelyjen niukasta suosiosta. Uusien rakenteiden pitäisi yhdistää onnistuneesti yhteistyö, työnjako ja vahva sosiaalinen vuorovaikutus yksilöllisyyteen ja vapauteen, ilman yhteisöasumista. Se lienee mahdollista, koska hankalampiakin ongelmia on ratkaistu.

Kykyämme etsiä ratkaisua oikeasta suunnasta rajoittaa myös vallitseva irrationaalinen koti- ja vanhemmuuskultti, jonka otetta ajattelustamme vahvistaa ihmislajin taipumuksille ja perinteille vieras, mutta suosittu kiintymyssuhde”teoria”. On hyvä huomata, että myös koti- ja vanhemmuuskultti on kehno lääke tai reaktio sosiaalisen näivetystaudin vaivoihin.

Lopuksi kysymys suomenkielen kehittämisestä kiinnostuneille. Kuvaisiko joku muu termi paremmin tarkoittamaani aineellisen hyvinvoinnin vakavaa kääntöpuolta? Esimerkiksi “sosiaalinen puutostauti”?


Lisätietoja:

Kavioeläinten näivetystauti Eviran sivulla.

Palkattujen hoivaajien kelpoisuusehdot pitkän historian näkökulmasta

Monet virkamiehet ja päättäjät haluavat alentaa sosiaali-, terveys- ja päivähoito/varhaiskasvatusalojen joidenkin työntekijäryhmien kelpoisuusvaatimuksia säästääkseen palkkakuluissa. Jotkut ammattiliitot vastustavat pyrkimystä omien jäsentensä etujen vuoksi. Jotkut vastustavat esitystä myös varhaiskasvatuksen laatuun liittyvillä perusteilla. Asia on nyt ajankohtainen erityisesti varhaiskasvatuksen/päivähoidon osalta, koska hallitus antaa esityksen varhaiskasvatuslain uudistamisesta eduskunnalle helmikuussa.

Miten ristiriitaisia näkemyksiä erityisesti hoivatehtävien kelpoisuusehdoista pitää arvioida pitkän historian tai evoluution näkökulmasta? Entä onko lastentarhanopettajan työ hoivatyötä?

Hoivatyön pitkä historia

Lajitoverien hoivaaminen kuuluu lajimme jokaisen jäsenen perustaipumuksiin, siis myös miesten ja itsekin hoivan tarpeessa olevien ihmisten taipumuksiin. Jared Diamond kertoo, että alkuperäiskansoihin kuuluvan !Kung-kansan keskuudessa 10-vuotias poikalapsikin hoitaa osaavasti vauvaa, jos on tarpeen.

Käytännössä hoivatyö on lajimme pitkän historian aikana painottunut varsin voimakkaasti ns. “toistaitoisille” eli sellaisille yhteisön jäsenille, jotka eivät vielä tai eivät enää pysty työskentelemään parhaassa työiässä olevien aikuisten rinnalla elantoa hankkimassa tai muissa erityistä ammattitaitoa vaativissa tehtävissä. Hoivaajat ovat olleet useimmiten nuoria tyttöjä ja vanhoja naisia. Nämä painotukset ilmenevät esimerkiksi Elina Haavio-Mannilan väitöskirjasta. Perinteellisen naisvaltaisuus -tosiasian toteaminen ei merkitse, että pitäisin tavoitteena miesten “vapauttamista” hoivatöistä.

Hoivatyön painottuminen “toistaitoisille” todistaa myös siitä tosiasiasta, että hoivatyö ei ole valitettavasti ollut eikä edelleenkään ole asianmukaisesti arvostettua. Tosiasiallinen arvostus todistuu myös hoivatehtävien ja niitä lähellä olevien ammattiryhmien alhaisessa palkkatasossa. Taustalla on ilmeisesti myös tosiasia, että hoivatyö on pitkäkestoisena ja päätoimisena varsin rasittavaa ja vaativaakin työtä. Tästä todistaa myös menneisyyden ylempien yhteiskuntaluokkien naisten halu vapautua hoivatyön pakosta ja rasituksista omissa kotitalouksissaan.  Se oli mahdollista ja yleistä palkattujen apulaisten avulla vielä 1960-luvulle saakka. He toteuttivat rahan avulla vanhaa hoivatyön toisille lykkäämisen linjaa niin kauan kuin se oli mahdollista. "Toiset" olivat tässä vaiheessa tyypillisesti juuri murrosiän ohittaneita, vain kansakoulun käyneitä maalaistyttöjä, joille voitiin maksaa mahdollisimman pientä palkkaa.

Edellä kirjoittamani ei riitele mielestäni sen arvion kanssa, että kohtuullisessa määrin harjoitettuna hoivatyö on ainakin joiltakin osiltaan suurimmalle osalle ihmisistä hyvin luontaista ja mieluistakin.

Aineellisen hyvinvoinnin hurjan kasvun aiheuttamia hupaisia paradokseja on, että käytännössä myös kaikki hyvinkoulutetut ja hyvätuloiset miehet, naisista puhumattakaan, ovat nykyään vuosien ajan enemmän ja tiukemmin kiinni etenkin lapsiinsa liittyvissä hoivatehtävissä kuin 1900-lukua edeltäneen ajan tyypillinen keräily- tai maanviljelystaloudessa elänyt nuori äiti.

Edellä todetun jatkeeksi on syytä todeta, että sosiaalitieteiden ja lastenpsykiatrian epätieteellisyydestä/evoluution ja historian tuntemattomuudesta todistaa, että monet niiden edustajat kehottavat kuitenkin nykyvanhempia “antamaan enemmän aikaa” lapsilleen. Kenenkään suunnittelematta kehittyneen työnjaon aiheuttamasta uudesta välttämättömyydestä, joka rasittaa ns. ruuhkavuosien muodossa juuri parhaassa työiässä olevia, on tehty "perinteellinen" hyve ja velvollisuus.  Kehityskulun suunta hahmotetaan täysin nurinkurisesti. Ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa, kun näitä epätieteenharjoittajia pidetään asiantuntijoina juuri tähän kehityskulkuun liittyvien oireiden hoitamisessa.

Arvioin, että tällä hetkellä Suomessa tehtävästä hoivatyöstä tehdään palkattomana reilusti yli 90 prosenttia, siis lähinnä kotitalouksien piirissä.  Alle kymmenen prosenttia tehdään palkallisesti ja ehdottomasti suurimman osan näistä palkoista maksaa julkinen sektori. 

Se, mikä osa hoivatyöstä on palkallista ja mikä palkatonta on kehittynyt aineellisen hyvinvoinnin oheismuutoksena ilman tietoista suunnittelua. Iso osa hoivatyön siirtymisestä yhteiskunnan vastuulle on seurausta tästä aineellisen hyvinvoinnin huikean lisääntymisen aiheuttamasta työnjaon isosta muutoksesta.

Lastentarhanopettajan tehtävä ei ole hoivatyötä

Moni hahmottaa lastentarhanopettajan tehtävän hoivatehtäväksi. Se on virhe. 

Varhaiskasvatuksen idea ja lastentarhanopettajan tehtävät tätä ideaa toteuttamaan syntyivät 1800-luvulla. Tarkoituksena oli tarjota pääosalle lapsille tasavertaisemmat valmiudet elämää varten kuin mitä heillä muuten olisi ollut. Tämän kasvatuksellisen ytimen yhteyteen on 1900-luvulla muodostunut päivähoitotoiminta, jonka päätarkoitus oli alussa järjestää vain tilapäisesti lastenhoito yhteiskunnan kustannuksella pienehkön äitien ryhmän ansiotyön aikana. 

Lastentarhanopettajan tehtävän ydin ei siis ole ollut eikä ole hoivatyössä, vaan varhaiskasvatuksen pedagogisessa asiantuntijuudessa. Tämä tarkoittaa, että lastentarhanopettajien suhteellisen osuuden (päiväkodin henkilöstöstä) tai lastentarhanopettajien pätevyysvaatimusten laskeminen nykyisestäänkin olisi iso virhe.

Myös pedagogisesti niukan sosionomitutkinnon kelpuuttaminen lastentarhanopettajan tehtäviin oli vakava virhe, joka rinnastuu siihen, että lukion opettajan tehtäviin kelpuutettaisiin vaikkapa merkonomintutkinnon suorittanut. Tuota muutosta tehdessään säästöhaluiset päättäjät eivät katsoneet muutamaa budjettivuotta pitemmälle.

Sosionomien kouluttaminen (muodollisesti päteviksi vale)lastentarhanopettajiksi pitää siis lopettaa.

Lastentarhanopettajien yliopistotasoisten koulutuspaikkojen lisääminen on tärkeää ja tärkeää on myös huolehtia siitä, että he pysyvät päiväkotityössä. Nyt yhä useampi lastentarhanopettaja harkitsee alan vaihtoa (ellei jo ole vaihtanut) työolosuhteiden käydessä sietämättömiksi laatu- ja resurssipaineiden ja osaamattoman henkilökunnan puristuksessa. Jos päättäjät eivät tätä tilannetta korjaa, kustannukset ja ongelmat tulevat räjähtämään päättäjien käsiin tulevaisuudessa.

Lastentarhanopettajien pysyvyyttä voi edistää ainakin kolmella tavalla. Työn mielekkyyttä voi lisätä eli avustavan, päiväkodissa hoivatyötä lastentarhanopettajan apuna tekevän henkilöstön koulutuksellista tasoa ja pysyvyyttä voidaan parantaa esim. laajentamalla jäljempänä esitetyllä tavalla kelpoisuusehtoja tai jakamalla heidän tehtäviään osa-aikaisiksi, lastentarhanopettajien koulutuksen minimitaso ja samalla palkkaus muutetaan samaksi kuin alakoulun opettajilla, lastentarhanopettajien työpäivien määräksi määritetään sama kuin alakoulun opettajilla.  

Hoivatyön pätevyysvaatimuksia on hyvä väljentää, mutta ei laskea

Kestäviä säästöjä palkallisen hoivatyön kustannuksissa on saatavissa vain siirtämällä mahdollisimman iso osa nyt palkallisena tehtävästä hoivatyöstä takaisin palkattomaksi joillakin nykyaikaan sopivilla tavoilla.

Hoivatyön siirtämistä palkallisesta palkattomaksi ei edistä palkallisen hoivatyön koulutustason ja palkkojen laskeminen. 

Pätevyysvaatimusten ja palkan laskeminen vain uusintaisi nykyaikaan sopimatonta vuosituhantista hoivatyön aliarvioimisen linjaa.  

Palkallisten hoivatehtävien koulutukselliset kelpoisuusvaatimukset on pidettävä tasoltaan entisellään tai jopa nostettava. Samalla niitä on kuitenkin hyvä väljentää. Tehtäviin tulee riittää peruskoulun ja jonkin nykyisen hoiva-alan koulutuksen ohella mikä tahansa toisen asteen tai korkea-asteen tutkinto.

Täsmennän: vähintään toisen asteen tutkinnon suorittaneilta ei tule edellyttää hoiva-alan tutkintoa, joka edellytettäisiin vain pelkän peruskoulun käyneiltä. Peruskoulun käyneiltä tulee edellyttää vähintään kahden vuoden hoiva-alan opintoja, se nostaisi alan yleistä koulutustasoa ja hyvin todennäköisesti myös näiden tärkeiden ja perimmiltään varsin vaativien tehtävien arvostusta.  

Peruste kelpoisuusehtojen väljentämiselle on selkeä. Palkallinenkaan hoivatyö ei rinnastu tavallisiin ammattitöihin. Se on työtä, johon jokaisella on kohtuullinen perusvalmius ja yleensä myös kohtuullisen hyvä kokemuskin. Olennaisinta on kohtuullisen vahvan koulupohjan lisäksi motivaatio ja soveltuvuus, ei koulutuksen laji. On selvää, että esimerkiksi filosofiksi, lääkäriksi, putkiasentajaksi tai sähköinsinööriksi opiskellut on riittävän hyvä koulutuksensa puolesta hoivaamaan muita ihmisiä myös palkkaa vastaan, ei vain palkattomasti.

Ehdottamani pätevyysvaatimusten muuttaminen todennäköisesti edistäisi myös miesten osuuden lisääntymistä palkallisissa hoivatehtävissä. Se puolestaan edistäisi myös hoivatöiden arvostuksen lisääntymistä ja sukupuolten tasa-arvoa.

Muun koulutuksen saaneelle voitaneen helposti järjestää riittävä työhönperehdytys työn ohessa. 

On myös selvää, että ammattitaitoisen lastentarhanopettajan on paljon helpompi ottaa Helsingin varhaiskasvatusjohtaja Järvenkallaksen syksyllä 2013 eräässä puheenvuorossaan suosittelemalla tavalla varhaiskasvatustiimin pedagoginen johtajuus, jos hoivaajien motivaatio ja pohjakoulutus on suhteellisen korkea. Pedagogiselle ohjaukselle on silloin tarttumapintaa, toisin kuin nykyisessä tilanteessa, jossa hoivaajat ovat niukasti koulutettuja ja melkoisen työhaluttomiakin, mikä on nyt tyypillistä liian monessa päiväkodissa.

Lisäidea tehtävien puolittamisesta

Harkitsemisen arvoinen lisäidea sekä lyhyttä että pitkää tähtäintä ajatellen on myös palkallisten (hoiva)tehtävien ja niiden palkan puolittaminen. 

Puoli hoiva-avustajankin palkkaa ilman lisiä on kuitenkin lähes tuhat euroa eli paljon enemmän kuin mitä olisi kansalaispalkka tai työttömän peruspäiväraha. Vajaan 20 tunnin viikkotyöaika (esim. 2-3 työpäivää/vko muodossa) mahdollistaisi palkallisen hoivatyön ja muun tekemisen ja elämän fiksun yhdistelmän hyvin monille eri henkilöryhmille, esim. opiskelijoille, sivutoimisille tai aloitteville yrittäjille, monille taiteilijoille, päätyöstään jo eläkkeelle jääneille, tietotekniikan kehittymisen ansiotyöstään vapauttaneille, työuransa loppuvuosissa oleville ja työttömille. Myös työnantaja hyötyisi motivoituneen tarjonnan selvästä lisääntymisestä.

Myös empiiriset kokemukset motivoituneen, monipuolisen, hyvinkoulutetun ja varsin pysyvän työntekijätarjonnan lisääntymisestä matalapalkkatöissä ovat myönteisiä, jos työnantaja vaivautuu tarjoamaan osa-aikatyön mahdollisuutta ja on kohtuullisen joustava työntekijöiden työvuorojärjestelyissä.

Edellä oleva lisäidea tehtävien puolittamisesta on suunnattu erityisesti Helsingin seudun työvoimapulasta, vaihtuvuudesta ja heikosta tarjonnasta kärsiville sosiaali-, terveys- ja varhaiskasvatus/päivähoitosektoreille. 

Ehdotukseni eivät mielestäni ole ristiriidassa sen kanssa, että erityisesti yhteiskunnan maksamien tukien sekä suoraan tai välillisesti maksaman palkallisen työn ja myös hoivatyön määrää pitää pyrkiä vähentämään nykyisestä monilla erilaisilla fiksuilla tavoilla.

Ehdotukseni eivät ole ristiriidassa senkään kanssa, että joidenkin julkisen sektorien tehtävien palkkatasoja pitää kaikesta huolimatta myös nostaa ja tai palkkaeroja on syytä kaventaa. Näiden aiheiden tarkempi käsittely ei mahdu tähän kirjoitukseen.

Tehtävän ja palkan puolittaminen ei sovi kaikkiin tehtäviin. Sellaisia ovat esimerkiksi lastentarhanopettajan, alakoulun opettajan ja ministeriön kansliapäällikön tehtävät. 

Moniin muihin asiantuntijatehtäviin, esimerkiksi toimittajan tehtäviin, idea sen sijaan sopinee erittäin hyvin. Kokeilut olisi hyvä aloittaa hyvissä ajoin. Puolittamisesta voi tulla käytännön pakko hyvin pian, koska tietoteknikka näyttää vähentävän hyvää koulutusta vaativia työpaikkoja kiihtyvää vauhtia.