Oheisvahinkoteoria, L-sääntö ja ajankohtainen uhka

Esittelin edellisessä kirjoituksessani “oheisvahinkoteorian”. Teoria perustuu kvantitatiiviseen analyysiin, jonka mukaan kansalaisyhteiskunnan perustasolla yhteistyön määrä on romahtanut aineellisen hyvinvoinnin voimakkaan kasvun tahattomana seurauksena.

Teoreettisemmin asian voi ilmaista, että aineellisen hyvinvoinnin voimakkaan kasvun seurauksena ihmislajin perustasolla muodostamat monimutkaiset sopeutuvat systeemit ovat muuttuneet  paljon aikaisempaa pienemmiksi ja yksinkertaisemmiksi ja sen seurauksena paljon aikaisempaa huonommin sopeutuviksi.

Huono sopeutuminen ilmentyy esimerkiksi julkisen talouden kriisinä, yksinäisyytenä, monenlaisten raha- ja työpanosvaatimusten esittämisenä yhteiskunnalle, ruuhkavuosiongelmina, sukupuolten tasa-arvoon liittyvinä ongelmina, kodin ja vanhemmuuden voimakkaana korostamisena sekä kestävään kehitykseen ja työelämään liittyvinä ongelmina. Osa näistä ongelmista johtuu tietenkin osin muistakin syistä.

Muutos on niin iso, että sitä voi verrata luonnossa yleiseen, epälineaarisuuteen liittyvään faasimuutokseen. Tyypillinen faasimuutos on esimerkiksi veden muuttuminen jääksi tai päinvastoin.

Teoriasta puhuminen on perusteltua. Kyseessä on yleistys siitä, miten luonto toimii. Tarkemmin sanoen mitä seuraa, jos ihmislaji ei toimi tai vastaavasti toimii elämässään riittävän paljon taipumustensa mukaan eli sosiaalisen, yhteistyötä harjoittavan laumaeläimen tavoin. Minkään yhteiskuntatieteen piirissä ei havaintojeni mukaan ole selitetty yhteiskunnan nykyisiä isoja ja hankalia ongelmia näin.

Aikaisemmat selitykset ovat tyypillisesti paljon kapea-alaisempia, ne koskevat vain usein vain marginaaliryhmiä ja lisäksi ne perustuvat usein aivan viime vuosikymmenien tapahtumiin. Tyyppiesimerkki lienee sosiaali- ja terveystieteiden parissa tyypillinen tapa selittää ongelmia 1990-luvun laman aiheuttamalla määrärahojen vähenemisellä tai individualistisen asenteen selittämättömällä lisääntymisellä.

L-sääntö

Oheisvahinkoteoria ennustaa, että ylivoimaisesti tehokkain keino lisätä yhteistyön määrää kestävästi ja tavalla, joka tarjoaa hyvän alustan sopeutumisen evoluutiolle on, että muodostetaan kymmenien tuhansien vuosien ajan noudatettua mallia nykyaikaan sopivalla tavalla soveltaen 20-50 ihmisen muodostamia heterogeenisiä, pysyväisluonteisia yhteistyöryhmiä. Koon tarkka haarukka selviää vain käytännössä kokeilemalla.

Ryhmän koon tulee siis noudattaa “L-sääntöä” (roomalaisissa numeroissa L=50). Vaihtoehtoisesti voisi puhua bussisäännöstä, koska bussiin mahtuu enimmillään noin 50 ihmistä.

Lienee hyvä todeta että nykyaikaan sopivan, L-sääntöä noudattavan systeemin ei ilmeisesti tarvitse muodostaa asuinkollektiivia, eikä sen jäsenten tarvitse edes asua aivan lähekkäin. Yhteinen tai yhteisiä tiloja toki varmaan tarvittaisiin jo yhteisön jäsenten yksityisyyden varmistamiseksi, koska silloin ei tarvitsisi käyttää yhteistyöhön yksityisiä asuntoja.

Tällä hetkellä L-sääntöä ei vielä yleisesti tunnisteta jopa välttämättömäksi ihmisten perustasolla muodostaman, joustavasti sopeutuvan systeemin piirteeksi. Oikean koon lisäksi heterogeenisyys, monialaisuus, toiminnan riittävä intensiteetti, aito ja helppo mahdollisuus erota, aito mahdollisuus myös yksityisyyteen ym. lienevät muita tarpeellisia piirteitä esimerkiksi riittävän joustavuuden ja luottamuksen edellytyksiksi. Nykyaikana keskeiseksi yhteisöä koossapitäväksi voimaksi ei riitä hengissä selviämisen tarve, kuten pitkän historian aikana.

Yhteiskuntatieteilijät ja monet muut yhteiskunnan kehittämistä harrastavat näkevät paljon isommat, kapea-alaiset tai homogeeniset vertaisryhmät tai muut ilmeisen kankeasti sopeutuvat systeemit riittävinä yhteisöllisyyden lisääjinä, vaikka ne eivät voine muodostua yhteistyöevoluution elinvoimaisiksi kasvualustoiksi. Tällaisia heikommin sopeutuvia systeemejä tai muita yhteisöllisyyttä edistäviä järjestelyjä (esim. hyväntekeväisyysjärjestöjä tai kerrostalojen tai kaupunginosien yhteisiä tiloja) toki tarvitaan varmaan jatkossakin. Todennäköistä itse asiassa on, että ne saisivat uutta elinvoimaa jos L-säännön mukaiset yhteistyökerhot yleistyvät.

L-sääntöä noudattavan ja nykyaikaan sopivan sopeutuvan systeemin todennäköisiä, osin erikoisia piirteitä voi luonnostella helposti lisääkin, mutta se ei ole ajankohtaista ennen kuin riittävän moni on hyväksynyt sen perustana olevan oheisvahinkoteorian.

Ajankohtainen uhka

Sen sijaan on ajankohtaista varoittaa virheellisistä kokeiluista.

On ilmeistä, että L-säännön mukaan toimivien sopeutuvien systeemien yleistyminen tuottaisi mielekkyyttä ja muita isoja hyötyjä, myös rahasäästöjä, yksilöille ja kotitalouksille ja  huomattavan paljon myös julkiselle sektorille. Erityisen runsaita säästöjä olisi odotettavissa julkisissa sosiaali- ja terveyskuluissa, koska huomattava osa nykyisistä kuluista ja niihin kohdistuvista lisäämispaineista ovat sellaisia, joiden tarve poistuu melko suurelta osin L-säännön mukaan toimivissa systeemeissä. Tämä viimeksi mainittu näkymä uhkaa tämän hetkisen julkisen talouden heikon tilan vuoksi teorian mukaista myönteisen kehityksen mahdollisuutta.

On todennäköistä, että L-säännön mukaisia kokeiluja ei saada toimimaan, jos niitä yritetään käynnistää julkisen talouden säästötarpeen aiheuttaman paniikin vuoksi.

Tavoitteeksi pitää ottaa mahdollisia kokeiluja aloitettaessa elämänlaadun monipuolinen parantaminen ja ehkä myös yksilöiden ja kotitalouksien aika- ja rahasäästöt sekä sukupuolten tasa-arvon edistäminen ja kestävä kehitys. 

Aloitteen konkreettisiin kokeiluihin pitää tulla kansalaisyhteiskunnasta ja mieluiten hyväosaisilta ja tai koulutetuilta naisilta, koska naiset ovat sosiaalisten käytäntöjen muuttamisessa olleet ainakin tähän saakka pääroolissa.

Jos enemmistöä miellyttävät L-säännön mukaan toimivat sopeutuvat systeemit ovat ylipäänsä mahdollisia, niin isoja säästöjä on luvassa myös julkiselle sektorille, mutta sille koituvia säästöjä ei pidä tavoitella nopeasti eikä ensisijaisesti.

Julkisen sektorin on toisaalta viisasta tukea L-säännön mukaan toimivien kokeilujen käynnistymistä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi tukemalla tutkimusta, joka selvittää, miksi yhteistyön kvantitatiivista romahdusta ei ole tunnistettu. Myös mahdollisia kokeiluja voi tukea, mutta vain maltillisesti ja lähtökohtaisesti tilapäisluontoisesti. Ei pidä luoda samankaltaista tukiviidakkoa kuin mitä on nykyinen, yksinäistymistä ja syrjäytymistä osin jopa edistävä tukisysteemi.