Missä piilee järkiperäisyys ja luovuus pienten ja isojen arkiongelmien ratkaisemiseksi?

Kesän alkajaisiksi saimme jälleen lukea lehdistä vuolasta valittelua (esim. HS 2.6.2014), miten hankalaa on järjestää pienimpien koululaisten hoito lukuvuoden päätyttyä, mutta ennen vanhempien kesälomia. 

Samaan aikaan ympärivuotisen valituksen aiheita ovat esim. vanhusten yksinäisyys, julkisen sektorin rahojen riittämättömyys, taloudellisen kilpailukyvyn takkuaminen sekä ansiotyön lisääntynyt kiireisyys ja stressaavuus niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. 

Ihmislajin ikiaikainen ratkaisu isoihin ja pieniin ongelmiin on ollut tuhansien sukupolvien ajan joustava yhteistyö maksimissaan 150 ihmisen pysyvissä ryhmissä. 

Miksi tästä evoluution opetuksesta ei oteta soveltuvin osin, siis nykyaikaan sopivalla tavalla, mallia nykyisten riesojen ratkaisemiseksi? 

Jonkinasteista rohkeutta kokeilla ja uskallusta myös epäonnistua se tietenkin vaatisi. Ennen kaikkea se edellyttäisi ymmärrystä etsiä ratkaisuja myös kokeilemalla oikeasta suunnasta eli palkattomasta, mutta pysyväisluontoisesta yhteistyöstä. 

Ihminen pääsi leviämään mainitun kokoisissa yhteistyöryhmissä jo esihistoriallisena kaikille ilmastovyöhykkeille. 

Sähkön aikakaudella ihminen on yhteistyön avulla päässyt fyysisesti jo kuuhun ja tietämisen puolella yli 13 miljardin vuoden päähän menneisyyteen ja etäisyyteen ihmistä ja maapalloa isompia ilmiöitä tutkiessaan ja suunnilleen yhtä kauas toiseen suuntaan eli ihmistä pienempiä ilmiöitä tutkiessaan. 

Kieltäydyn vielä ainakin toistaiseksi uskomasta, että ihmisillä on jokin sellainen biologinen ominaisuus, joka estää elämän iloa, mielekkyyttä, rahan ja ajan säästöä ja taloudellistakin hyvinvointia lisäävän rationaalisen, joustavan ja pysyvän yhteistyön järkevän kokoisissa ryhmissä, kun aineellinen elintaso ylittää tason, jossa väestön enemmistöllä on varaa asua isommissa kuin hellahuoneen ja kammarin kokoisissa asunnoissa. 

Otaksun, että nykyaikaan sopiva pysyväisluontoisen yhteistyöryhmän koko on 20-50 ihmisen välillä, että tuollainen yhteistyöryhmä vaatii selvät säännöt, että sen ei tarvitse muodostua lähinaapureista tai lähisukulaisista, että se saattaa edellyttää erillistä omaa tilaa kotitalouksien omien asuntojen lisäksi. Tuollainen yhteinen tila ei ole ongelma, jos kustannusten jakajia on sopiva määrä. Edelleen oletan, että tuollainen kestävän yhteistyön kerho (KYK) olisi tehokkain ratkaisu hyvin moniin ongelmiin, joita nyt yritetään heikoin tuloksin ratkaista monin erilaisin, sinänsä jopa melko fiksuin tavoin. 

Edelleen oletan, että tuollaisen KYK-mallin yleistyminen tuottaisi oheisvahinkona vapaaehtois- tai muuta resurssia kaikenlaisiin hyödyllisiin tarpeisiin, esim. huono-osaisimpia auttavaan vapaaehtoistoimintaan, sukupuolten tasa-arvon edellytysten huimaan paranemiseen, maan taloutta ratkaisevasti parantavaan innovointi- ja yritystoimintaan, työelämän laatua parantavaan osallistumiseen myös työelämän puolella. Aikuismaisen yhteistyön selvä vahvistuminen ensin kansalaiskyhteiskunnan puolella johtaisi siis pitkällä tähtäimellä työelämänkin puolella siihen, mihin työnantajaliittojen johto väittää pyrkivänsä. 

Oheisvahinkona yhteistyön laadun olennaisesta paranemisesta seuraisi myös sellaista, mikä yllättäisi ainakin osan työnantajista ja ekonomisteista eli voiton jako muuttuisi reilummaksi ja palkkaerot vähentyisivät. Jaettava silti lisääntyisi paljon enemmän kuin työnantajien nyt innokkaasti manaamilla keinoilla, kuten tuloerojen lisäämisellä.

Tutkimustieto sosiaalisten innovaatioiden synnystä ja leviämisestä viittaa siihen, että avainasemassa rationaalisen ja innovatiivisen arkielämän yhteistyöryhmäevoluution voittokululle ovat hyvin koulutetut naiset.