Avara arkiyhteisö on hyötymutaatio

”Ihmiskunta ei olisi ehkä koskaan kehittynyt nykyiseen kukoistukseensa ilman uudistuksia, joita aikalaiset, tai ainakin merkittävä osa heistä, pitivät epärealistisen utooppisina….

Jos vertaa onnistuneita ja epäonnistuneita utopioita toisiinsa, näyttäisi siltä, että yhteiskunnallisia instituutioita tai “pelisääntöjä” voi periaatteessa muuttaa radikaalistikin. Käytännössä uudet säännöt eivät usein ole sen parempia kuin vanhat, mutta aina joskus löydetään aiempia paremmin toimiva käytäntö. Koska se toimii, se myös vähitellen leviää ympäristöönsä kuten hyödyllinen mutaatio. Tällaisia hyötymutaatioita ovat olleet esimerkiksi oikeusvaltio (rule of law), vapaakauppa ja edustuksellinen demokratia. Tärkeämpää kuin se, mitä yhteisiä piirteitä näillä uudistuksilla on, on se, mikä piirre näiltä vallankumouksilta puuttuu. Radikaaleimmatkaan vapaakaupan, laillisuusperiaatteen tai demokratian kannattajat eivät nimittäin ajatelleet muuttavansa ihmisluontoa, vaikka heidän aatteensa olivat ainakin heidän vastustajiensa mielestä utooppisen epärealistisia….

Ohjeeni onnellisuuspoliitikoille on: älä yritä muuttaa ihmisluontoa, “perisynti” on ja pysyy. Yritä mieluummin sopeuttaa yhteiskunnallisia pelisääntöjä ihmisluonnon raadollisuuteen niin, että siitä seuraa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Ja lue evoluutiopsykologista kirjallisuutta. Muuten et voi tietää, mikä ihmisluonnossa on pysyvää ja universaalia, mikä taas kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muokattavaa.” (Lainaus on tiedetoimittaja Marko Hamilon blogista.)

Ideani avarista arkiyhteisöistä hyvinvoinnin merkittävästi lisäämän yksinäisyyden  (ja arkiyhteisön yksinkertaistumisen) aiheuttamien haittojen kompensoijana täyttänee Hamilon molemmat ehdot eli ottaa huomioon ihmisluonnon raadollisuuden sekä  tarjoaa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle.  

Idea tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia nykyaikaan sopivalla tavalla esimerkiksi  kestävälle kehitykselle, taloudelliselle kasvulle, tasa-arvolle sekä miljardiluokan säästöille julkisissa että yksityistalouksien kustannuksissa. (Voisi ehkä puhua Y2A-”teoriasta” tai –hypoteesista, jossa Y tarkoittaa yksinäisyyttä/yksinkertaistumista ja 2A avaraa arkiyhteisöä, jolla yksinäisyyden/yksinkertaistumisen haitat voidaan eliminoida. Huomaa, että oletus Y:stä on voimassa, vaikka 2A osoittautuisi toimimattomaksi eli pitäisi etsiä joku muu oikeaan suuntaan vievä ratkaisu.)

Arkiyhteisön oletettu koko on sama kuin lajimme olemassaolon pääosan vallinnut elossapitoyhteisön koko. Koko tarjoaa dynaamisen mahdollisuuden lajin menestystekijöiden eli yhteistyön ja työnjaon harjoittamiseen myös arkielämässä, toisin kuin nykyinen kotitalous. Toisaalta idea antaa sijaa myös esimerkiksi sosiaalisen hierarkiataipumuksen harjoittamiseen, koska siinä arkiyhteisön jäsenillä on omat, erilliset asunnot yhteisen tilan lisäksi. Idean ydinpiirteitä ovat yhteisön koon, oman yhteisen pysyvän tilan ja jäsenten omien asuntojen lisäksi myös yhteisön autonomisuus sekä käsitys siitä, että yhteisön jäsenten asuntojen ei tarvitse välttämättä olla edes kovin lähellä toisiaan.

Ydinpiirteet mahdollistavat, että yhteisöstä voi muodostua jäsenilleen dynaaminen, turvallinen, merkityksellinen ja riittävän jatkuva ympäristö.  Se tarjoaa  kestävän avun sekä sopii myös väestön enemmistölle, toisin kuin verovähennyksiin, taloudellisiin tukiin tai ruuhkavuosiongelmien kärjistämiseen ja verorahoilla kustannettavan tukiaparaatin jatkuvaan paisuttamiseen  perustuvat yksinäistymisongelmien oireita lieventävät ehdotukset.

Ehdottamani mutaatio vahvistuisi ja leviäisi nopeammin, jos se saisi aluksi riittävän suosion hyvin koulutettujen tai muutoin hyväosaisten lajitovereiden keskuudessa. Niin hyvien, haitallisten kuin harmittomienkin käytäntöjen leviäminen kun noudattaa samaa evoluutiopsykologista kaavaa kuin räsymattojen yleistyminen. 



--
Edellä oleva teksti on kirjoitettu alunperin Marko Hamilon Tiede-lehden nettisivuilla olevan blogin kommentiksi. Linkki tuohon blogiin on alussa olevan pitkän lainauksen lopussa. 

Tiedetoimittajien kirjoitukset näyttävät olevan muutoinkin erinomaisia katalyyttejä ideoiden kirkastamisessa. Jani Kaaron kolumni katalysoi tämän kommenttini (linkki on googletiedostona olevaan kommentin kopioon, koska HS:n kolumnien kommentteihin ei voi linkittää suoraan). 

Sain sovitettua tuohon kommenttiin mielestäni riittävän osuvan aivojen toimintaan liittyvän analogian sekä muutoinkin nostettua hahmotustani aikaisempaa yleisemmälle tasolle eli sovelsin "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" kaaviota (eli systeemiteoriaa), josta kiitos nobelisti Murray Gell-Mannille. (Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.) Tuo kommentti saattaa olla kiireiselle lukijalle nopein tapa hahmottaa esitykseni ydin.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

Täällä on hyvin alustavaa arvioita avaran arkiyhteisön tuottamista säästöistä, hyödyistä ja joidenkin hyötyjen rahallisesta arvosta.

Mistä siis löytyisivät hypoteesin empiirisen testaamisen toteuttavat eddingtonit? Tai vaihtoehtoisesti ihmislajin taipumuksiin paremmin sopiva ongelma-analyysi ja siitä johdettu ehdotus ongelmanratkaisun suunnaksi?  

--
2.4.2012 lisätty linkki pp-esitykseen, jossa lähestyn problematiikkaa " yhteisön rajun tyhmistymisen näkökulmasta."

Yksinäistymiskierteen voi kääntää iloiseksi ja avartavaksi arkiyhteistyöksi

Marja-Liisa Niinikosken ja Liisa Välikankaan mukaan (HS Vieraskynä 24.2.) "yhteiskuntamme kaipaa jälleen aloitteellista ja näkemyksellistä yhteistoimintaa". Ehdotus on hyvä, sillä hyvinvointi on muuttanut elämän pääosan hyvin yksinäiseksi. On vaikea tehdä yksin tai kaksin tuloksellista yhteistyötä, joka on suomalaistenkin menestyksen tärkeimpiä edellytyksiä. 

Kirjoittajat tarjoavat toimivina esimerkkeinä vaihtopiirit ja ikäihmisten yhteisötalot. Ne ratkaisevat kuitenkin vain joitakin ongelmia, ja yhteisötalot sopivat harvoille. 

Siksi nyt tarvitaan aivan uudenlaisia yhteisöjä, jotka sopeutuvat useimpiin ongelmiin ja kaikkien ikäluokkien enemmistön tarpeisiin.

Uuden yhteisön jäseneksi pääsisi ainoastaan sen omien sääntöjen mukaan eikä esimerkiksi asunnon ostamalla. Osallistuminen olisi jopa hauskaa, mutta ainakin se tuntuisi turvalliselta ja merkitykselliseltä. Toiminta olisi intensiivistä, mutta se lisäisi monien vapaa-aikaa. Yksityisyyden ja vaivattoman eroamisen pitää olla mahdollista. Jäsenmäärä olisi luultavasti 15–60, mikä on tyypillistä hyvin sopeutuneille lähiyhteisöille.

Resursointi olisi toisenlainen kuin palkkatyössä tai nykykodeissa, joissa toimitaan minimimäärällä: väkeä olisi niin paljon, että "työt" tulevat tehdyksi seuranpidon arvoa lisäävänä oheistoimintana.

Kriteerien perusteella yhteisön jäsenkotitalouksilla tulisi todennäköisesti olla omat asunnot, joiden ei tarvitse olla lähekkäin. Yhteisöllä olisi silti yhteinen tila. Tarkat säännöt olisivat yhteisön oma asia.

Aloittaa voisi vaikka sisäisellä työn ja tavaran vaihdolla, vanhojen jäsenten auttamisella, ajan järjestämisellä fyysisen kunnon kohottamiseksi, yhteistoiminnalla lasten tarhasta hakemisessa, tarhapäivien lyhentämisessä sekä lasten hoidon tai valvonnan yhteisöllisessä järjestämisessä iltapäivisin, iltaisin, koulujen loma-aikoina ja viikonloppuina ja ainakin yhtenä yönä viikossa.

Kokeilut kaipaavat esimerkiksi muutamaa ystävystä tai koulutettua nuorta naista ja ruuhkavuotensa jo kärsinyttä kummitätiään, jotka päättävät kääntää yksinäistymiskierteen kohti iloista, avaraa arkiyhteistyötä ja -yhteisöä.

Jos tällainen organisaatioevoluutio alkaisi ja leviäisi, myönteiset vaikutukset koko väestön hyvinvointiin olisivat isoja. Onko lupaavampia ideoita yksinäistymisongelmien vähentämiseksi? 

Timo Lampinen

Helsinki

Teksti on julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 2.3.2012.

--

Täydentävä kommentti: En pane lainkaan pahakseni, jos joku keksii lupaavampia ja kattavampia ratkaisuja yksinäisyysongelmien vähentämiseksi. Tai vaihtoehtoisesti osoittaa, että mitään olennaista yksinäisyysongelmaa ei ole eli osoittaa nykytutkijoiden välinpitämättömyyden tämän megatrendiksi olettamani kehityssuunnan suhteen oikeaksi. (Niinikosken ja Välikankaan kirjoitus osoittaa mielestäni, että hekään eivät näe yksinäistymisen lisääntymistä vielä riittävän selkeästi, sillä heille tarve yhteistoiminnan lisäämiseen johtuu lähinnä vain edustuksellisen demokratian kankeudesta.)

Ongelmakenttään liittyvästä tärkeimmästä taustakysymyksestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä. Tuon kirjoituksen perässä myös (ei vielä täydellinen) luettelo käyttämästäni kirjallisuudesta/muista lähteistä.  

Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on puolestaan täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti).

Tässä on vielä ekstrana ajankohtainen lisätodiste yhteistyötä edistävien rakenteiden kehittämisen puolesta.

Ja vielä lopuksi:  1) Toivon, että levität tietoa tämän kirjoituksen ideasta. Niin tekemällä nopeutat käännöstä fiksumpaan suuntaan tai ainakin tämän idean kunnollista koettelua. 2) Olen jatkanut aiheen kypsyttelyä vielä ainakin yhdessä kirjoituksessani Marko Hamilon evoluutiopsykologisen näkökulman innoittamana. Tässä kirjoituksessa on linkki myös Jani Kaaron erääseen kolumniin kirjoittamaani kommenttiin, jossa olen päässyt mielestäni napakimpaan yleistykseen ja analogiaan ideani ytimen esittelyssä.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.