sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Harha äidin paikasta

Biologian ja historian näkökulmasta katsoen näyttää selvältä, että äidin perinteinen paikka on muiden työikäisten aikuisten rinnalla tekemässä monipuolisesti työikäisten aikuisten tehtäviä.

Ihmispentujen hoivaaminen väistyi joustavasti elossapitoyhteisön toistaitoisemmille jäsenille äitien muiden tehtävien ajaksi. Tämä ilmenee esimerkiksi Elina Haavio-Mannilan väitöskirjan alkuosasta, jossa kuvaillaan kansanomaisia työnjakoja.

Biologisperäisempää todistusaineistoa on esimerkiksi Peter J. Richersonin ja Robert Boydin kirjassa ”Ei ainoastaan geeneistä” (s.78-79), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2006 mainion Terra Cognitan toimesta.

Tai ainakin niin tulkitsen kirjan kuvaukset ihmislajin muita kädellisiä merkittävästi suuremmasta sisäisestä muuntelusta, mikä tarkoittaa paljon kehittyneempää työnjakoa ja sen seurauksena lajimme huikeaa menestystä.

Esimerkiksi paviaaneilla on myös muuntelua ja esimerkiksi dominoivat naaraat saavat enemmän etuja kuin alistetut naaraat, mutta jokaisen paviaaninaaraan on silti aivan itse poimittava oma ruokansa, varottava saalistajia ja huolehdittava jälkeläisistään. Sen sijaan ihmisillä jopa metsästäjä-keräilijöiden yhteiskunnissa on monenlaisia osa-aikaisia asiantuntijoita. Se tarkoittaa paljon paviaaneja syvempää yhteistyötä ja työnjakoa.

Jared Diamond todistaa jossakin tunnetun trilogiansa osassa, että näihin päiviin saakka metsästäjä-keräilijän elämää eläneiden ihmisryhmien keskuudessa miehet eivät ole yksinomaisia elättäjiä, vaan naiset keräävät jopa yli puolet kaloreista ja että myös pienten lasten äidit osallistuvat esimerkiksi ravinnon hankkimiseen yhteiseen käyttöön, eivätkä omistaudu vain hoivatöille ja tyydy ruuan ammentamiseen muiden tekemistä hapansärkikuopista.

Myös ihmislajin naisten menopaussi on mielestäni luettavissa todisteeksi äidin osallisuudesta työnjakoon ja moniin erilaisiin tehtäviin. Sehän tarkoittaa, että isoäiti voi tuurata nuoria äitejä vapaana omien pentujen aiheuttamasta sidonnaisuudesta.

Silti meillä elää edelleen yleisessä tietoisuudessa sitkeä harhaluulo, että ”äidin perinteinen paikka on kotona” ja sen muunnelmia kuten että ”perinteinen perhemalli” on sellainen, jossa äiti pidättyy työstä muiden aikuisten rinnalla ja omistautuu ensisijaisesti ja päätoimisesti hoivatöihin.

Tutkiessani 1920-luvulla esiintyneitä käsityksiä totesin, että vaikka tuolloinkin suomalaisten äitien suuri enemmistö osallistui muiden aikuisten rinnalla ansiotyöhön, siis maataloudessa, niin yleinen käsitys oli että ”mies on perheen elättäjä”. Samoin vallitsi käsitys, että ”äidin perinteellinen paikka on kotona”.

Viimeksi mainittu selittyi osittain sillä, että äidit olivat viimeisenä aikuisryhmänä juuri noihin aikoihin lähtemässä ansiotyöhön kotitalouden ulkopuolelle. Aikalaisilta jäi huomaamatta, että lähes kaikkien paikka oli ollut kotitaloudessa ennen kaupungistumista ja teollistumista.

Harhaisen käsityksen perinteestä jakoivat 1920-luvulla niin historioitsijat, sovinistiset miesprofessorit kuin radikaalit naisasianaisetkin.

Löysin aika monia alustavia selityksiä, miksi harhakuvaan uskottiin 1920-luvulla. Yksi keskeisimmistä oli, että harha oli olennainen osa koti- ja äitiyskulttia, joka oli edistänyt sukupuolten tasa-arvon ja naisten vapauden lisäämistä. Äitiyttä mystifioimalla legitimoitiin kaikille naisille parempaa koulutusta.

Kaupunkien työläisluokan äideille koti-ideologia tarjosi välineen tukea aviomiestensa palkkavaatimuksia ja siten rajoittaa työläisluokan äitien menoa töihin vain taloudellisten syiden vuoksi. He pelkäsivät aivan ymmärrettävästi, että työläisäitien runsas ansiotyöhön hakeutuminen laskisi yleisesti työläistöiden palkkatasoa. Pitemmän tähtäimen tavoitteena oli vapaus myös hoivatöiden pakosta ylempien luokkien rouvien esimerkin suuntaisesti. Vastoin yleistä luuloa kaupunkien työläisäideistä olivat ansiotyössä 1920-luvun alussa käytännössä vain yksinhuoltajat ja juoppojen miesten vaimot.

Hyväosaisten luokkien äideille koti-ideologia oli ehkä vielä tärkeämpi. Se tarjosi savuverhon paratiisimaisen tilan säilymiselle eli vapaudelle sekä ansiotyön että hoivatyön pakosta. Hyvän koulutuksen saaneilla oli lisäksi mahdollisuus mennä arvostettuihin ja kohtuullisen hyvin palkattuihin toimihenkilötöihin jos sellainen huvitti. Hoivatyöt teki joka tapauksessa pääosin palvelija. Arviota tukee aika vahvasti porvarillisen naisasialiikkeen hiljaisen kauden päättyminen 1960-luvulla kun kotiapulaiset katosivat.

Professori Irma Sulkunen on epäillyt, että 1900-luvun alun porvarilliset naiset pyrkivät äitiyttä ihannoimalla sitomaan alempien luokkien naiset kotitaloustöihin. En löytänyt selviä todisteita tuollaisista tietoisista motiiveista, mutta selvää on, että ainakin nykyään pitäisi miettiä ketkä hyötyvät äitien suuren osan simputtamisesta tavalla joka ei sovi heidän taipumuksiinsa, mutta joka pitää heidät enemmän tai vähemmän sivussa kaikesta muusta kuin seuranpidosta lapsille.

Nykyään edelleen vallitsevaa harhakäsitystä äidin perinteellisestä paikasta ylläpitää erityisesti sosiologian ja perhetutkimuksen käytäntöön kuuluva epätieteellinen tapa puhua "perinteellisestä" perhemallista kun tarkoitetaan hyvin uutta ja erikoista mallia (esim. Tiede-lehti, nro 10/2009, s.31). Omalla erikoisella tavallaan epätieteen edistämiseen osallistuvat myös psykologia ja psykiatria. Erikoisuus on, että nämä tieteet messuavat harhaa nykyisyyttä ja tulevaisuutta ajatellen. (Erityisesti tähän kohtaan liittyy tekstin loppuun myöhemmin tehty lisäys.)

Kahden viimeksi mainitun tieteen edustajista ainakin osa väittää (tai suosittelee, mikä on käytännössä sama asia), että äitien pitäisi omistautua täysin lastensa seurassa olemiseen ja pidättäytyä esimerkiksi ansiotyöstä kunnes lapsi on kolmen vuoden ikäinen. Olisiko niin, että heidän neuvonsa on täysin oikea, mutta että he ovat vain erehtyneet hominidilajista, jota neuvot koskevat?

En tietenkään väitä, että menneestä voisi suoraan johtaa, miten asioiden pitäisi olla tulevaisuudessa, mutta todennäköisyys, että ihmislapsille suositeltavimmat hoivakäytännöt (siis tarkasti sanoen ihmislajin biologiset piirustukset) olisivat muuttuneet yleisesti paviaanimaista emokeskeisyyttä edellyttäviksi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa on peräti pieni.

Provinssimme väestön hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että "äidin perinteellinen paikka on kotona" -harhasta lopultakin vapaudutaan.

Väitän, että harha ja sen muunnelmat tuottavat nyt tarpeettoman suuria ongelmia ainakin suurelle osalle äideistä ja lapsista, sekä taloudellisen kasvun tavoittelulle rajoittamalla esimerkiksi äitien osallistumista muiden aikuisten rinnalla taipumustensa ja toiveidensa mukaan ansiotyöhön ja muihin toimiin.

Väitteeni ei tarkoita, että suosittelisin nykyisen mallista päivähoitoa tai että väheksyisin päätoimisesti tehtävää hoivatyötä kotitaloudessa tai sen ulkopuolella.

--
Lisäys 22.3.2010: VTT Katja Yesilovan väitöskirja "Ydinperheen politiikka" (2009) osoittaa, että kaikki sosiologit eivät ole harhateillä. Yesilovan tutkimus tekee jopa erinomaisen ymmärrettäväksi millaisen prosessin kautta monet tieteenalat ovat joutuneet tieteen ulkopuolella suriseviin ontologisiin umpikujiin lapsiin ja vanhempiin liittyvissä lähestymistavoissaan sekä miksi aihepiiriin hahmotuksen liittyvä irrationaalisuus on jatkunut elinvoimaisena 1920-luvun jälkeenkin.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää vielä myöhemminkin. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

4 kommenttia:

  1. Voisiko olla myös niin että ihmislajilla on tässä paljonkin vaihtelua, toiset äidit soveltuvat kotiin paremmin ja toiset työhön, toiset jopa kartanon emänniksi tai vaikkapa nunniksi? Mietti Terhi

    VastaaPoista
  2. Kiitos, uskon hyvin vakaasti tuohon mitä kirjoitat. Myös äidin roolissa olevat naiset säilyttävät yksilölliset taipumuksensa, ja sitä pitäisi kunnioittaa vaikka asiaa pyritään sitkeästi tulkitsemaan erilaisista ryhmäintresseistä johtuen suuntaan tai toiseen kummallisesti.

    VastaaPoista
  3. Taitaa ydinperhe olla kuitenkin se kaikkein demokraattisin perhemuoto erityisesti naisen kannalta jos halutaan ottaa huomioon lapsenkin etu. Muissa perhetyypeissä hirarkiasuhteet johtavat suureen epätasa-arvoon. Itse en haluaisi piikoa jossain "matriarkaatin" suurperheessä. Samoin en haluaisi olla aisankannattajana mieheni entisestä liitosta peräisin olevalle jälkikasvulle nykyisin niin muodikkaassa ja surullisenkuuluisassa uusperheessä.

    Lapsen kiintymyssuhteen ja ympäristön jatkuvuuden huomioiden en itse keksi juuri parempaa järjestelyä kuin ydinperhe. Eri asia on miten lapsen hoiva järjestetään miehen ja naisen kesken tässä ydinperheessä.

    VastaaPoista
  4. Suuret kiitokset kommentistasi!

    Oletko lukenut uusimmat blogit, joissa hahmottelen uudentyyppistä "Avaraa arkiyhteisöä"? Hahmotelma poikkeaa aika tavalla hierarkkisista arkiyhteisömalleista.

    Uskon tosiaan vakaasti, että niin lapsen kuin äitienkin kannalta parempi malli olisi saavutettavissa monimutkaistamalla eli rikastamalla arkiyhteisöä. Avara arkiyhteisö voisi tehdä sellaiset pelisäännöt että painopisteena olisi tasa-arvo äitien välillä ja äitien ja isien työmäärän tasapuolisuus. Tällainen muutos tarjoaisi siis mahdollisuuden toteuttaa tavallista tehokkaammin tärkeinä pitämiäsi asioita.

    Pelkästään yhden naisen ja yhden miehen panokseen perustuva nykyinen systeemi on hyvin häiriöaltis ja joustamaton vaikka työt jaettaisiin aivan tasan. Lapsikin on niissä itse asiassa sangen yksin verrattuna perinteelliseen, heterogeeniseen (=kasvatuksellisesti parempi kuin hyvin samanikäisten joukko) lasten osajoukkoon, jonka liepeillä on jatkuvasti useita tuttuja aikuisia.

    Lasten kiintymyssuhde ja ympäristön jatkuvuus on pystytty menneisyyden valossa hoitamaan hyvin pitkään hyvin paljon monimutkaisemmissakin arkiyhteisöissä kuin mitä ydinperhe on.

    Paikan muutos melko tiuhaan ei näytä olevan vaarallista, ns ehjät, keskiluokkaiset ydinperheetkin harjoittavat nykyään aika tavalla nomadismia asunnon, mökin, Thaimaan- ja laskettulomien muodossa.

    Myönnän toki, että on vaikea kuvitella sellaista mitä ei vielä ole. Siksi olisikin tärkeää että mahdolliset kokeilijat uskoisivat hahmottelemani kehittämissuunnan oikeasti kokeilemisen arvoiseksi. Kokeilemalla asia selviää. Menneisyys todistaa minusta, että olennaisesti nykyistä paremmin lastenkin kannalta toimiva systeemi on mahdollinen.

    Myönnän muuten auliisti, että menneen ajan monimutkaisemmat systeemit ovat olleet lähtökohtaisesti aika epäreiluja, hoivatyöt on jätetty niukasti arvostettuina suurelta osin nuorille tytöille ja vanhoille naisille. Ja kaiken lisäksi surkealla palkalla tai vain ruoka"palkalla".

    VastaaPoista

Kommentit ja kysymykset ovat tervetulleita: