Palkattujen hoivaajien kelpoisuusehdot pitkän historian näkökulmasta

Monet virkamiehet ja päättäjät haluavat alentaa sosiaali-, terveys- ja päivähoito/varhaiskasvatusalojen joidenkin työntekijäryhmien kelpoisuusvaatimuksia säästääkseen palkkakuluissa. Jotkut ammattiliitot vastustavat pyrkimystä omien jäsentensä etujen vuoksi. Jotkut vastustavat esitystä myös varhaiskasvatuksen laatuun liittyvillä perusteilla. Asia on nyt ajankohtainen erityisesti varhaiskasvatuksen/päivähoidon osalta, koska hallitus antaa esityksen varhaiskasvatuslain uudistamisesta eduskunnalle helmikuussa.

Miten ristiriitaisia näkemyksiä erityisesti hoivatehtävien kelpoisuusehdoista pitää arvioida pitkän historian tai evoluution näkökulmasta? Entä onko lastentarhanopettajan työ hoivatyötä?

Hoivatyön pitkä historia

Lajitoverien hoivaaminen kuuluu lajimme jokaisen jäsenen perustaipumuksiin, siis myös miesten ja itsekin hoivan tarpeessa olevien ihmisten taipumuksiin. Jared Diamond kertoo, että alkuperäiskansoihin kuuluvan !Kung-kansan keskuudessa 10-vuotias poikalapsikin hoitaa osaavasti vauvaa, jos on tarpeen.

Käytännössä hoivatyö on lajimme pitkän historian aikana painottunut varsin voimakkaasti ns. “toistaitoisille” eli sellaisille yhteisön jäsenille, jotka eivät vielä tai eivät enää pysty työskentelemään parhaassa työiässä olevien aikuisten rinnalla elantoa hankkimassa tai muissa erityistä ammattitaitoa vaativissa tehtävissä. Hoivaajat ovat olleet useimmiten nuoria tyttöjä ja vanhoja naisia. Nämä painotukset ilmenevät esimerkiksi Elina Haavio-Mannilan väitöskirjasta. Perinteellisen naisvaltaisuus -tosiasian toteaminen ei merkitse, että pitäisin tavoitteena miesten “vapauttamista” hoivatöistä.

Hoivatyön painottuminen “toistaitoisille” todistaa myös siitä tosiasiasta, että hoivatyö ei ole valitettavasti ollut eikä edelleenkään ole asianmukaisesti arvostettua. Tosiasiallinen arvostus todistuu myös hoivatehtävien ja niitä lähellä olevien ammattiryhmien alhaisessa palkkatasossa. Taustalla on ilmeisesti myös tosiasia, että hoivatyö on pitkäkestoisena ja päätoimisena varsin rasittavaa ja vaativaakin työtä. Tästä todistaa myös menneisyyden ylempien yhteiskuntaluokkien naisten halu vapautua hoivatyön pakosta ja rasituksista omissa kotitalouksissaan.  Se oli mahdollista ja yleistä palkattujen apulaisten avulla vielä 1960-luvulle saakka. He toteuttivat rahan avulla vanhaa hoivatyön toisille lykkäämisen linjaa niin kauan kuin se oli mahdollista. "Toiset" olivat tässä vaiheessa tyypillisesti juuri murrosiän ohittaneita, vain kansakoulun käyneitä maalaistyttöjä, joille voitiin maksaa mahdollisimman pientä palkkaa.

Edellä kirjoittamani ei riitele mielestäni sen arvion kanssa, että kohtuullisessa määrin harjoitettuna hoivatyö on ainakin joiltakin osiltaan suurimmalle osalle ihmisistä hyvin luontaista ja mieluistakin.

Aineellisen hyvinvoinnin hurjan kasvun aiheuttamia hupaisia paradokseja on, että käytännössä myös kaikki hyvinkoulutetut ja hyvätuloiset miehet, naisista puhumattakaan, ovat nykyään vuosien ajan enemmän ja tiukemmin kiinni etenkin lapsiinsa liittyvissä hoivatehtävissä kuin 1900-lukua edeltäneen ajan tyypillinen keräily- tai maanviljelystaloudessa elänyt nuori äiti.

Edellä todetun jatkeeksi on syytä todeta, että sosiaalitieteiden ja lastenpsykiatrian epätieteellisyydestä/evoluution ja historian tuntemattomuudesta todistaa, että monet niiden edustajat kehottavat kuitenkin nykyvanhempia “antamaan enemmän aikaa” lapsilleen. Kenenkään suunnittelematta kehittyneen työnjaon aiheuttamasta uudesta välttämättömyydestä, joka rasittaa ns. ruuhkavuosien muodossa juuri parhaassa työiässä olevia, on tehty "perinteellinen" hyve ja velvollisuus.  Kehityskulun suunta hahmotetaan täysin nurinkurisesti. Ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa, kun näitä epätieteenharjoittajia pidetään asiantuntijoina juuri tähän kehityskulkuun liittyvien oireiden hoitamisessa.

Arvioin, että tällä hetkellä Suomessa tehtävästä hoivatyöstä tehdään palkattomana reilusti yli 90 prosenttia, siis lähinnä kotitalouksien piirissä.  Alle kymmenen prosenttia tehdään palkallisesti ja ehdottomasti suurimman osan näistä palkoista maksaa julkinen sektori. 

Se, mikä osa hoivatyöstä on palkallista ja mikä palkatonta on kehittynyt aineellisen hyvinvoinnin oheismuutoksena ilman tietoista suunnittelua. Iso osa hoivatyön siirtymisestä yhteiskunnan vastuulle on seurausta tästä aineellisen hyvinvoinnin huikean lisääntymisen aiheuttamasta työnjaon isosta muutoksesta.

Lastentarhanopettajan tehtävä ei ole hoivatyötä

Moni hahmottaa lastentarhanopettajan tehtävän hoivatehtäväksi. Se on virhe. 

Varhaiskasvatuksen idea ja lastentarhanopettajan tehtävät tätä ideaa toteuttamaan syntyivät 1800-luvulla. Tarkoituksena oli tarjota pääosalle lapsille tasavertaisemmat valmiudet elämää varten kuin mitä heillä muuten olisi ollut. Tämän kasvatuksellisen ytimen yhteyteen on 1900-luvulla muodostunut päivähoitotoiminta, jonka päätarkoitus oli alussa järjestää vain tilapäisesti lastenhoito yhteiskunnan kustannuksella pienehkön äitien ryhmän ansiotyön aikana. 

Lastentarhanopettajan tehtävän ydin ei siis ole ollut eikä ole hoivatyössä, vaan varhaiskasvatuksen pedagogisessa asiantuntijuudessa. Tämä tarkoittaa, että lastentarhanopettajien suhteellisen osuuden (päiväkodin henkilöstöstä) tai lastentarhanopettajien pätevyysvaatimusten laskeminen nykyisestäänkin olisi iso virhe.

Myös pedagogisesti niukan sosionomitutkinnon kelpuuttaminen lastentarhanopettajan tehtäviin oli vakava virhe, joka rinnastuu siihen, että lukion opettajan tehtäviin kelpuutettaisiin vaikkapa merkonomintutkinnon suorittanut. Tuota muutosta tehdessään säästöhaluiset päättäjät eivät katsoneet muutamaa budjettivuotta pitemmälle.

Sosionomien kouluttaminen (muodollisesti päteviksi vale)lastentarhanopettajiksi pitää siis lopettaa.

Lastentarhanopettajien yliopistotasoisten koulutuspaikkojen lisääminen on tärkeää ja tärkeää on myös huolehtia siitä, että he pysyvät päiväkotityössä. Nyt yhä useampi lastentarhanopettaja harkitsee alan vaihtoa (ellei jo ole vaihtanut) työolosuhteiden käydessä sietämättömiksi laatu- ja resurssipaineiden ja osaamattoman henkilökunnan puristuksessa. Jos päättäjät eivät tätä tilannetta korjaa, kustannukset ja ongelmat tulevat räjähtämään päättäjien käsiin tulevaisuudessa.

Lastentarhanopettajien pysyvyyttä voi edistää ainakin kolmella tavalla. Työn mielekkyyttä voi lisätä eli avustavan, päiväkodissa hoivatyötä lastentarhanopettajan apuna tekevän henkilöstön koulutuksellista tasoa ja pysyvyyttä voidaan parantaa esim. laajentamalla jäljempänä esitetyllä tavalla kelpoisuusehtoja tai jakamalla heidän tehtäviään osa-aikaisiksi, lastentarhanopettajien koulutuksen minimitaso ja samalla palkkaus muutetaan samaksi kuin alakoulun opettajilla, lastentarhanopettajien työpäivien määräksi määritetään sama kuin alakoulun opettajilla.  

Hoivatyön pätevyysvaatimuksia on hyvä väljentää, mutta ei laskea

Kestäviä säästöjä palkallisen hoivatyön kustannuksissa on saatavissa vain siirtämällä mahdollisimman iso osa nyt palkallisena tehtävästä hoivatyöstä takaisin palkattomaksi joillakin nykyaikaan sopivilla tavoilla.

Hoivatyön siirtämistä palkallisesta palkattomaksi ei edistä palkallisen hoivatyön koulutustason ja palkkojen laskeminen. 

Pätevyysvaatimusten ja palkan laskeminen vain uusintaisi nykyaikaan sopimatonta vuosituhantista hoivatyön aliarvioimisen linjaa.  

Palkallisten hoivatehtävien koulutukselliset kelpoisuusvaatimukset on pidettävä tasoltaan entisellään tai jopa nostettava. Samalla niitä on kuitenkin hyvä väljentää. Tehtäviin tulee riittää peruskoulun ja jonkin nykyisen hoiva-alan koulutuksen ohella mikä tahansa toisen asteen tai korkea-asteen tutkinto.

Täsmennän: vähintään toisen asteen tutkinnon suorittaneilta ei tule edellyttää hoiva-alan tutkintoa, joka edellytettäisiin vain pelkän peruskoulun käyneiltä. Peruskoulun käyneiltä tulee edellyttää vähintään kahden vuoden hoiva-alan opintoja, se nostaisi alan yleistä koulutustasoa ja hyvin todennäköisesti myös näiden tärkeiden ja perimmiltään varsin vaativien tehtävien arvostusta.  

Peruste kelpoisuusehtojen väljentämiselle on selkeä. Palkallinenkaan hoivatyö ei rinnastu tavallisiin ammattitöihin. Se on työtä, johon jokaisella on kohtuullinen perusvalmius ja yleensä myös kohtuullisen hyvä kokemuskin. Olennaisinta on kohtuullisen vahvan koulupohjan lisäksi motivaatio ja soveltuvuus, ei koulutuksen laji. On selvää, että esimerkiksi filosofiksi, lääkäriksi, putkiasentajaksi tai sähköinsinööriksi opiskellut on riittävän hyvä koulutuksensa puolesta hoivaamaan muita ihmisiä myös palkkaa vastaan, ei vain palkattomasti.

Ehdottamani pätevyysvaatimusten muuttaminen todennäköisesti edistäisi myös miesten osuuden lisääntymistä palkallisissa hoivatehtävissä. Se puolestaan edistäisi myös hoivatöiden arvostuksen lisääntymistä ja sukupuolten tasa-arvoa.

Muun koulutuksen saaneelle voitaneen helposti järjestää riittävä työhönperehdytys työn ohessa. 

On myös selvää, että ammattitaitoisen lastentarhanopettajan on paljon helpompi ottaa Helsingin varhaiskasvatusjohtaja Järvenkallaksen syksyllä 2013 eräässä puheenvuorossaan suosittelemalla tavalla varhaiskasvatustiimin pedagoginen johtajuus, jos hoivaajien motivaatio ja pohjakoulutus on suhteellisen korkea. Pedagogiselle ohjaukselle on silloin tarttumapintaa, toisin kuin nykyisessä tilanteessa, jossa hoivaajat ovat niukasti koulutettuja ja melkoisen työhaluttomiakin, mikä on nyt tyypillistä liian monessa päiväkodissa.

Lisäidea tehtävien puolittamisesta

Harkitsemisen arvoinen lisäidea sekä lyhyttä että pitkää tähtäintä ajatellen on myös palkallisten (hoiva)tehtävien ja niiden palkan puolittaminen. 

Puoli hoiva-avustajankin palkkaa ilman lisiä on kuitenkin lähes tuhat euroa eli paljon enemmän kuin mitä olisi kansalaispalkka tai työttömän peruspäiväraha. Vajaan 20 tunnin viikkotyöaika (esim. 2-3 työpäivää/vko muodossa) mahdollistaisi palkallisen hoivatyön ja muun tekemisen ja elämän fiksun yhdistelmän hyvin monille eri henkilöryhmille, esim. opiskelijoille, sivutoimisille tai aloitteville yrittäjille, monille taiteilijoille, päätyöstään jo eläkkeelle jääneille, tietotekniikan kehittymisen ansiotyöstään vapauttaneille, työuransa loppuvuosissa oleville ja työttömille. Myös työnantaja hyötyisi motivoituneen tarjonnan selvästä lisääntymisestä.

Myös empiiriset kokemukset motivoituneen, monipuolisen, hyvinkoulutetun ja varsin pysyvän työntekijätarjonnan lisääntymisestä matalapalkkatöissä ovat myönteisiä, jos työnantaja vaivautuu tarjoamaan osa-aikatyön mahdollisuutta ja on kohtuullisen joustava työntekijöiden työvuorojärjestelyissä.

Edellä oleva lisäidea tehtävien puolittamisesta on suunnattu erityisesti Helsingin seudun työvoimapulasta, vaihtuvuudesta ja heikosta tarjonnasta kärsiville sosiaali-, terveys- ja varhaiskasvatus/päivähoitosektoreille. 

Ehdotukseni eivät mielestäni ole ristiriidassa sen kanssa, että erityisesti yhteiskunnan maksamien tukien sekä suoraan tai välillisesti maksaman palkallisen työn ja myös hoivatyön määrää pitää pyrkiä vähentämään nykyisestä monilla erilaisilla fiksuilla tavoilla.

Ehdotukseni eivät ole ristiriidassa senkään kanssa, että joidenkin julkisen sektorien tehtävien palkkatasoja pitää kaikesta huolimatta myös nostaa ja tai palkkaeroja on syytä kaventaa. Näiden aiheiden tarkempi käsittely ei mahdu tähän kirjoitukseen.

Tehtävän ja palkan puolittaminen ei sovi kaikkiin tehtäviin. Sellaisia ovat esimerkiksi lastentarhanopettajan, alakoulun opettajan ja ministeriön kansliapäällikön tehtävät. 

Moniin muihin asiantuntijatehtäviin, esimerkiksi toimittajan tehtäviin, idea sen sijaan sopinee erittäin hyvin. Kokeilut olisi hyvä aloittaa hyvissä ajoin. Puolittamisesta voi tulla käytännön pakko hyvin pian, koska tietoteknikka näyttää vähentävän hyvää koulutusta vaativia työpaikkoja kiihtyvää vauhtia.

Kysymyksiä tulevaisuuden tutkijoille

Onko yksinäistyminen riittävää huomiota vaille jäänyt haitallinen megatrendi, johon voidaan  -  jos niin halutaan  -  vaikuttaa tehokkaasti?

Tulevaisuuden ja monen muunkin alan tutkijat esittelevät megatrendejä tai haasteita, joilla oletetaan olevan merkittäviä vaikutuksia nykyhetkeen ja varsinkin tulevaisuuteen. Useat näistä trendeistä näyttävät olevan taloudellisen hyvinvoinnin huikean lisääntymisen aiheuttamia. Ehkä eniten mainittuja ovat ilmastonmuutos, väestön lisääntyminen ja väestön vanheneminen, digitalisaatio ja elämystalous.

Mielenkiintoista on, että yksi aineellisen hyvinvoinnin aiheuttama pitkään jatkunut ja jatkuvasti voimistunut ilmiö ei esiinny näissä merkittävimpien kehityskulkujen luetteloissa. Tämä ilmiö on yksinäisyyden lisääntyminen, jonka tärkeimpiä seurauksia ovat hoivatyön aiheuttama kuormitus osalle kotitalouksista sekä yhteistyön vähäisyys kotitalouksien välillä.

Yksinäistyminen koskee lähtökohtaisesti 80-100 prosentin osuutta ihmisten ajasta eli sitä osaa, jota ei vietetä ansiotyössä tai julkisessa päivähoidossa. Yhteisö, jossa tämä aika vietetään on pienentynyt 15-60 ihmisen joukosta 2-3:een.  Muutos on erittäin olennainen ja koskee väestön suurta enemmistöä. Muutoksen kääntöpuoli on, että pienten lasten vanhempien suuren enemmistön ajankäyttö on nykyään sidottu lähtökohtaisesti yksinäisen vaiheen ajaksi lasten hoitamiseen. Muutos perinteelliseen on tässäkin suhteessa hyvin suuri, koska perinteellinen lasten hoiva jakautui pääosan ajasta paljon isommalle joukolle ihmisiä. Lasten vanhemmat eli parhaassa työ- ja innovaatioiässä olevat ovat siten peräti kahdella eri tavalla tämän hitaasti hivuttautuneen trendin “uhreja."

Erikoinen lisämauste ilmiölle on, että vallitseva käsitys hahmottaa ainakin ilmiön kääntöpuolta koskevat tosiasiat harhaisesti. Siihen viittaa, että tärkeänä pidetään jo pitkään lyhentyneen ja joustavoituneen ansiotyöajan lyhentämistä ja joustavoimista edelleen, jotta vanhemmat voisivat omistautua enemmän perhe-elämälle. Vanhempien perhe-elämälle omistautumisen mahdollisuuden kuvitellaan siis vähentyneen eikä lisääntyneen.

Eikö yksinäistymistrendi pitäisi ottaa tietoisesti huomioon arvioitaessa nykytilaa ja varsinkin tehtäessä tulevaisuuteen liittyviä arvioita ja suunnitelmia? Ei näet voi välttyä oletukselta, että yksinäistymiskehitys on yksi merkittävimpiä ellei merkittävin taustatekijä esimerkiksi sukupuolten epätasa-arvoilmiöiden, syrjäytymisen, masennussairauksien ja julkisen sektorin kustannuspaineiden takana.

Erityisen mielenkiintoista yksinäistymiskehityksessä on, että se näyttää olevan suhteellisen helppo kääntää kulkemaan radikaalisti päinvastaiseen suuntaan. Ei tarvitse tyytyä vain  jatkuvasti voimistuvien oireiden lievittämiseen, jota merkitsee esimerkiksi yhteiskunnan järjestämien tuki- ja neuvontapanostusten tason säilyttäminen tai varsinkin lisääminen.

Lisäksi on mielenkiintoista, että lupaavimmalta näyttäisi ongelman ratkaiseminen kotitalouksien omaehtoisesti muodostamien ja omaehtoisesti toimivien ryhmien avulla, ryhmien joiden toiminta perustuu lähtökohtaisesti palkattomaan yhteistyöhön. Tämä tarkoittaa, että rikastavan vuorovaikutuksen lisäämisestä saavutettavien hyötyjen lisäksi voitaisiin todennäköisesti saada säästetyksi niin kotitalouksien kuin julkisen sektorin kustannuksia.

Kotitalouksien kunnollisesti organisoitu yhteistyö näyttäisi ratkaisevan kepeästi myös työ- ja perhe-elämän yhteensovitustarpeet. Tämä ei tarkoita, että vastustaisin työ- ja perhe-elämän rajapinnan tekemistä joustavammaksi muillakin mahdollisilla tavoilla.

Eikö yksinäisyyden ja kotihoivatyön kaksoisongelman riittämättömästä tunnistamisesta ole väkevä todiste, että yli 30 tutkijanaisen tuore kirja "Tutkimusmatkoja äitiyteen ", joka kumpuaa selkeästi kaksoisongelmasta, ei tunne kotitalouksien yhteistyön suunnitelmallista kehittämistä ratkaisuvaihtoehtona vaan vain esimerkiksi kotitalouteen palkatun työvoiman tai lähisukulaisten avun? Ne ovat keinoja, jotka voivat auttaa vain suhteellisen epävarmasti ja varsin pientä vähemmistöä.

Eikö kotitalouksien erilaisten yhteistyömallien menestyminen olisi pulskansorttinen ja positiivinen Musta Joutsen, jos käytetään tulevaisuudentutkijoiden suosimaa ilmausta etukäteen vaikeasti ennustettavalle, mutta tehokkaasti vaikuttavalle ilmiölle?

Yksinäisyys-ilmiötä sekä varsinkin sen parempaan suuntaan kääntämisen hyötyjä ja edellytyksiä pitäisi mielestäni pohtia useista eri näkökulmista ja eri foorumeilla. Lisäksi pitäisi  käynnistää melko nopeasti useita erilaisia trendin kääntämiseen pyrkiviä kokeiluja.

Oma, erikoinen kiinnostavuutensa on siinä, miksi yksinäistymisen ja kotihoivatyön kaksoisongelma on jäänyt vaille riittävää huomiota ja miksi se on nähty ja nähdään vielä nykyisinkin osittain nurinkurisesti. Siinä on Veikko Huovista lainaten kelpo aihe jollekin dosentiksi aikovalle. 


--
Organisaatiot,  jotka pitävät itseään pätevimpinä edustamaan suomalaisia lapsia, nuoria ja perheitä, julkaisivat 2.2.2011 melko sympaattisen vaaliohjelman, joka osoittaa silti, että olisin voinut osoittaa kysymykseni perustellusti myös lapsi-, nuoriso- ja perhetutkijoille, joiden vallitseva hahmotus on epäilemättä tämän oireiden lievittämiseen keskittyvän ohjelman perustana.


Hyvä kuitenkin muistaa että kehotukseni nykyistä analyyttisempaan ydinongelmien (siis joilla iso merkitys ja joihin voidaan oikeasti vaikuttaa) kartoittamiseen koskee hyvin monia muitakin tutkimusaloja eli esimerkiksi tasa-arvotutkijoita, viestinnän tutkijoita, taloustieteilijöitä, naistutkijoita, sosiaalitutkijoita, kansanterveyden tutkijoita sekä ympäristötutkijoita.
(Tämä on lisätty 9.2.2011)


Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti) ja täällä puolestaan vielä tällä hetkellä paras tiedossa oleva idea siitä, miten oikeansuuntainen evoluutioprosessi saataisiin alkuun. 


Lisäys 27.3.2012: en pidä ainakaan vielä edellä kirjoittamaani virheellisenä, mutta silti täydentämisen tarpeessa olevana. Jatkopohdinta on johtanut siihen, että pidän arkielämän yksinkertaistumista perustavampana ilmiönä kuin siitä johtuvaa yksinäistymistä. Tarkemman hahmotuksen taustalla on esim. Murray Gell-Mannin tunnetuksi tekemä "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" -näkökulma. Katso asiasta lisää täältä.


Pidän todennäköisenä, että elossapitoyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on (hyvinvointi)yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

**

AIHEPIIRIIN LIITTYVÄÄ KIRJALLISUUTTA JA MUITA TIETOLÄHTEITÄ


Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.

Hamilo Marko: Onnellisuuspolitiikka ja ihmisluonto.  Blogi Tiede-lehden nettisivuilla 11/2011.

Heinonen Sirkka: Hahmotuksia asumisen tulevaisuudesta / Tieteen päivät 2011.

Himanen Pekka: Kukoistuksen käsikirjoitus. 2010.Himanen on hajulla siitä että yksinäisyys on ongelma, hän puhuu paljon tarpeesta lisätä "rikastavaa vuorovaikutusta", mutta hänellä ei ole mitään rakenteellista, toimivaa ideaa toiveensa toteuttamiseksi. Sama vaiva kuin esim. Demoksen sinänsä ahkerilla ja nokkelilla asiantuntijoilla, jotka jossain omassa tai SITRA:n raportissa puhuvat paljon julkisen tilan kehittämisestä, he eivät ole siis muistaneet että ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle ominainen lauman koko ei ole lähiö tai kaupunginosa. Ideansa ei siis ole huono mutta se ei riitä, siitä puuttuu esittämäni kevyt, nykyaikaan sopiva organisoituminen evoluution viitoittaman lauman/elossapitoyhteisön kokoisiin yksiköihin, joissa ihminen voi olla samalla kertaa objekti ja subjekti, mikä on omiaan edistämään sitä että ryhmällä on riittävän vahva kiinteys, mikä mahdollistaa taas riittävän tuttuuden ja turvallisuuden jne. Tarvitaan siis esim. konsilienssin harrastusta, niin ideoita sosiaalisiksi innovaatioiksi alkaa kyllä löytyä tieteiden välisten ristiriitaisuuksien avulla.

Himanen Pekka: Välittävä, kannustava ja luova Suomi. Katsaus tietoyhteiskuntamme haasteisiin. Eduskunnan kanslian julkaisu 4/2004.

Holli Kaija: Rehtoriblogi 15.3.2012. Tampereen yliopiston rehtori esittää aivan perusteltuja kysymyksiä: "Missä ovat ne kaikki toimenpiteet, joilla edesautetaan ja kannustetaan nuoria tekemään lapsia, hoitamaan heitä hyvin ja kasvattamaan heistä kunnon kansalaisia. Ei missään. Työuraa vain pidemmäksi, nopeasti opiskelemaan ja nopeasti työhön ja pois turhat lasten kotihoitotuet tai muut tukitoimet. Jokaisen pitäisi korvillaankin ymmärtää, että lapsissa ja nuorissa on meidän tulevaisuutemme ja jos on riittävästi lapsia, ei tarvitse meuhkata ikääntyvistä ihmisistä ja heidän aiheuttamistaan ongelmista. Josko edes yrittäisimme nähdä asioiden positiiviset puolet."
Hänelle ja muille samaa kysyville voi esittää vastakysymyksenä, että kannattaisiko miettiä ongelmaa hieman syvemmin eli johtuisiko muinittukin ongelma perimmiltään arkiyhteisön tavattomasta yksinkertaistumisesta, joka tekee lasten teosta, hoitamisesta ja kasvattamisesta paljon isomman haasteen kuin monimutkaisempien eli sopeutuvampien ("älykkäämpien") arkirakenteiden aikaan eläneille vanhemmille? Tehokkain ja ehkä ainoa tehokas tapa voisi olla tehdä arkiyhteisö "älykkäämmäksi" eli monimutkaisemmaksi nykyaikaan sopivalla tavalla.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden haasteet. Esiselvityksiä tulevaisuusvaliokunnalle. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 1/2009.

Hämäläinen Timo: Yhteiskunnallisia murroksia ja henkinen hyvinvointi. Sitran selvityksiä 8, Helsinki 2009.

Huovinen Veikko: Kylän koirat. WSOY 1962. 

Julkunen Raija: Sitran hyvinvointihautomosta. Yhteiskuntapolitiikka 1/2007. Julkunen kritisoi erästä aikaisempaa SITRAn/Hämäläisen raporttia, mutta ei hänkään tunnista yksinäisyysongelmaa. Julkunen arvioi tässä kirjoituksessa terveen kriittisesti monia kapea-alaisia ja tai marginaaliryhmien yhteisöllisyyskokeiluja eli voidaan päätellä että jos oikeasti halutaan enemmistölle sopivia yhteistoimintamalleja niin esimerkiksi arkkitehtilähtöiset mallit lienee viisainta kyseenalaistaa sekä etsiä ja kokeilla hyvin ennakkoluulottomasti malleja jotka jättävät riittävästi vapautta osallistujille. Ja ainakin muutama Julkusen tasoinen tutkija olisi hyvä saada havaitsemaan yksinäisyysongelman enemmistöä koskeva vakava luonne ja miettimään tai edes vakavasti kritisoimaan aivan uusia yhteisöllisiä malleja.

Kaitaniemi Tiina: Luonnollinen lapsuus. BTJ Finland Oy 2010. Tarpeellista evoluutiobiologista taustoitusta.

Lampinen Timo:   Aikaisempi kirjoitus, jossa samaa aihepiiriä on arvioitu vuoden 2035 näkökulmasta.

Lampinen Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuvavuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Helsingin yliopisto, poliittinen historia, pro gradu, 2006.  Tiivistelmä on täällä. Tämän työn alkuosa taustoittaa melko hyvin sitä miten yksinäistyminen kehittyi ennen 1930-lukua ja miksi ilmiötä ei tunnistettu jo tuolloin (tanskalaista naisasianaista Cyrinthe Lemckeä lukuunottamatta, jonka kritiikki jäi ymmärtämättä).

Lehtovaara Arvo: Ihmisen arvoitus. Evoluutiopsykologian ihmiskuva. Otava 1986.

Leskinen Sirpa ja Pesonen Petro: Vantaan esihistoria. Vantaan kaupunki 2008. Tämä on nimestään huolimatta myös oivallinen yleisesitys esihistoriallisesta ajasta.

Mäenpää Pasi: Helsinki takaisin jaloilleen: askelia toimivampaan kaupunkiin. Gaudeamus 2011. Asiansa osaavan kaupunkisosiologin kaukonäköistä tekstiä. Mäenpää ei sentään osaa kuvitella esittämääni uutta ideaa uudesta kevyestä mutta tarpeellisesta yhteistyöorganisaatiosta, mutta hänen ajatuksensa eivät ole lainkaan ristiriidassa idean kanssa. Hyvin suunniteltu ja toimiva julkinen tila on hyvä tavoite joka tapauksessa. Erikoisen kiinnostava on myös hänen hyvin argumentoitu todistelunsa siitä että puutarhakaupunkipuolue vastaan betonipuolue on väärin aseteltu. Tosiasiassa kaikki suomalaiset elävät jo urbaania elämää, vaikka osa sattuukin elämään maaseudulla tai peräti haja-asutusalueella.

Puttonen Mikko: Yhteishoiva teki ihmisestä sosiaalisen, Yliopisto-lehti nro 12/2010.

Nyman Markku: Kansalaisyhteiskunta ja vertaistuki. Hyvän mielen talo ry, 2008.

Hyvä opus, mutta tarkastelee aihepiiriä järjestöjen toiminnan jatkuvuuden näkökulmasta. “Läheisyys, yhteys” on  tässä kirjassa mainitun prof. Ojasen tutkimuksen mukaan suomalaisten mielestä toiseksi tärkein hyvän elämän ja onnellisuuden ehto, s 104.

Richerson Peter J.  ja Boyd Robert: Ei ainoastaan geeneistä. Miten kulttuuri muunsi ihmisen evoluution. Terra Cognita 2006.

Saari Juho: Onnellisuuspolitiikka. Kohti sosiaalisesti kestävää Suomea. Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 1/2012.
Teos on saatavilla ilmaiseksi netistä. Saari on ilmeisesti maan arvostetuimpia yksinäisyys- ja onnellisuustutkijoita, mutta hän ei tässä uusimmassakaan teoksessaan näytä vielä tunnistavan yksinäistymistä koko väestöä koskevana ongelmana. Tämän oivaltamisesta ja myöntämisestä seuraisi mielestäni jokseenkin vääjäämättä johtopäätös, että suuri osa yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikasta edistää nykyisellään yksinäisyyden syventymistä! Katso esim. taulukko s. 105. 

Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportti.   Yksinäistymisongelma ei löydy tämän sinänsä monessa suhteessa hyvän raportin sivuilta.

Suomi 2020 - Tuumasta toimeen. Kasvutyöryhmän loppuraportti. Yksinäistymisproblematiikka loistaa poissaolollaan vaikka sen ratkaisu toisi merkittää apua myös kasvun tueksi.

Taleb, Nassim Nicholas: Musta Joutsen. Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Terra Cognita 2010.

Tulevaisuuden voittajat. Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa. Toim. Juho Saari. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010.

Tutkimusmatkoja äitiyteen. Toimittaneet  Anna Keski-Rahkonen, Camilla Lindholm, Johanna Ruohonen ja Maria Tapola-Haapala. Duodecim 2010.

Viherä Marja-Liisa: Arjen elämyksellisen vuorovaikutuksen visio / Tieteen päivät 2011.

Harha äidin paikasta

Biologian ja historian näkökulmasta katsoen näyttää selvältä, että äidin perinteinen paikka on muiden työikäisten aikuisten rinnalla tekemässä monipuolisesti työikäisten aikuisten tehtäviä.

Ihmispentujen hoivaaminen väistyi joustavasti elossapitoyhteisön toistaitoisemmille jäsenille äitien muiden tehtävien ajaksi. Tämä ilmenee esimerkiksi Elina Haavio-Mannilan väitöskirjan alkuosasta, jossa kuvaillaan kansanomaisia työnjakoja.

Biologisperäisempää todistusaineistoa on esimerkiksi Peter J. Richersonin ja Robert Boydin kirjassa ”Ei ainoastaan geeneistä” (s.78-79), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2006 mainion Terra Cognitan toimesta.

Tai ainakin niin tulkitsen kirjan kuvaukset ihmislajin muita kädellisiä merkittävästi suuremmasta sisäisestä muuntelusta, mikä tarkoittaa paljon kehittyneempää työnjakoa ja sen seurauksena lajimme huikeaa menestystä.

Esimerkiksi paviaaneilla on myös muuntelua ja esimerkiksi dominoivat naaraat saavat enemmän etuja kuin alistetut naaraat, mutta jokaisen paviaaninaaraan on silti aivan itse poimittava oma ruokansa, varottava saalistajia ja huolehdittava jälkeläisistään. Sen sijaan ihmisillä jopa metsästäjä-keräilijöiden yhteiskunnissa on monenlaisia osa-aikaisia asiantuntijoita. Se tarkoittaa paljon paviaaneja syvempää yhteistyötä ja työnjakoa.

Jared Diamond todistaa jossakin tunnetun trilogiansa osassa, että näihin päiviin saakka metsästäjä-keräilijän elämää eläneiden ihmisryhmien keskuudessa miehet eivät ole yksinomaisia elättäjiä, vaan naiset keräävät jopa yli puolet kaloreista ja että myös pienten lasten äidit osallistuvat esimerkiksi ravinnon hankkimiseen yhteiseen käyttöön, eivätkä omistaudu vain hoivatöille ja tyydy ruuan ammentamiseen muiden tekemistä hapansärkikuopista.

Myös ihmislajin naisten menopaussi on mielestäni luettavissa todisteeksi äidin osallisuudesta työnjakoon ja moniin erilaisiin tehtäviin. Sehän tarkoittaa, että isoäiti voi tuurata nuoria äitejä vapaana omien pentujen aiheuttamasta sidonnaisuudesta.

Silti meillä elää edelleen yleisessä tietoisuudessa sitkeä harhaluulo, että ”äidin perinteinen paikka on kotona” ja sen muunnelmia kuten että ”perinteinen perhemalli” on sellainen, jossa äiti pidättyy työstä muiden aikuisten rinnalla ja omistautuu ensisijaisesti ja päätoimisesti hoivatöihin.

Tutkiessani 1920-luvulla esiintyneitä käsityksiä totesin, että vaikka tuolloinkin suomalaisten äitien suuri enemmistö osallistui muiden aikuisten rinnalla ansiotyöhön, siis maataloudessa, niin yleinen käsitys oli että ”mies on perheen elättäjä”. Samoin vallitsi käsitys, että ”äidin perinteellinen paikka on kotona”.

Viimeksi mainittu selittyi osittain sillä, että äidit olivat viimeisenä aikuisryhmänä juuri noihin aikoihin lähtemässä ansiotyöhön kotitalouden ulkopuolelle. Aikalaisilta jäi huomaamatta, että lähes kaikkien paikka oli ollut kotitaloudessa ennen kaupungistumista ja teollistumista.

Harhaisen käsityksen perinteestä jakoivat 1920-luvulla niin historioitsijat, sovinistiset miesprofessorit kuin radikaalit naisasianaisetkin.

Löysin aika monia alustavia selityksiä, miksi harhakuvaan uskottiin 1920-luvulla. Yksi keskeisimmistä oli, että harha oli olennainen osa koti- ja äitiyskulttia, joka oli edistänyt sukupuolten tasa-arvon ja naisten vapauden lisäämistä. Äitiyttä mystifioimalla legitimoitiin kaikille naisille parempaa koulutusta.

Kaupunkien työläisluokan äideille koti-ideologia tarjosi välineen tukea aviomiestensa palkkavaatimuksia ja siten rajoittaa työläisluokan äitien menoa töihin vain taloudellisten syiden vuoksi. He pelkäsivät aivan ymmärrettävästi, että työläisäitien runsas ansiotyöhön hakeutuminen laskisi yleisesti työläistöiden palkkatasoa. Pitemmän tähtäimen tavoitteena oli vapaus myös hoivatöiden pakosta ylempien luokkien rouvien esimerkin suuntaisesti. Vastoin yleistä luuloa kaupunkien työläisäideistä olivat ansiotyössä 1920-luvun alussa käytännössä vain yksinhuoltajat ja juoppojen miesten vaimot.

Hyväosaisten luokkien äideille koti-ideologia oli ehkä vielä tärkeämpi. Se tarjosi savuverhon paratiisimaisen tilan säilymiselle eli vapaudelle sekä ansiotyön että hoivatyön pakosta. Hyvän koulutuksen saaneilla oli lisäksi mahdollisuus mennä arvostettuihin ja kohtuullisen hyvin palkattuihin toimihenkilötöihin jos sellainen huvitti. Hoivatyöt teki joka tapauksessa pääosin palvelija. Arviota tukee aika vahvasti porvarillisen naisasialiikkeen hiljaisen kauden päättyminen 1960-luvulla kun kotiapulaiset katosivat.

Professori Irma Sulkunen on epäillyt, että 1900-luvun alun porvarilliset naiset pyrkivät äitiyttä ihannoimalla sitomaan alempien luokkien naiset kotitaloustöihin. En löytänyt selviä todisteita tuollaisista tietoisista motiiveista, mutta selvää on, että ainakin nykyään pitäisi miettiä ketkä hyötyvät äitien suuren osan simputtamisesta tavalla joka ei sovi heidän taipumuksiinsa, mutta joka pitää heidät enemmän tai vähemmän sivussa kaikesta muusta kuin seuranpidosta lapsille.

Nykyään edelleen vallitsevaa harhakäsitystä äidin perinteellisestä paikasta ylläpitää erityisesti sosiologian ja perhetutkimuksen käytäntöön kuuluva epätieteellinen tapa puhua "perinteellisestä" perhemallista kun tarkoitetaan hyvin uutta ja erikoista mallia (esim. Tiede-lehti, nro 10/2009, s.31). Omalla erikoisella tavallaan epätieteen edistämiseen osallistuvat myös psykologia ja psykiatria. Erikoisuus on, että nämä tieteet messuavat harhaa nykyisyyttä ja tulevaisuutta ajatellen. (Erityisesti tähän kohtaan liittyy tekstin loppuun myöhemmin tehty lisäys.)

Kahden viimeksi mainitun tieteen edustajista ainakin osa väittää (tai suosittelee, mikä on käytännössä sama asia), että äitien pitäisi omistautua täysin lastensa seurassa olemiseen ja pidättäytyä esimerkiksi ansiotyöstä kunnes lapsi on kolmen vuoden ikäinen. Olisiko niin, että heidän neuvonsa on täysin oikea, mutta että he ovat vain erehtyneet hominidilajista, jota neuvot koskevat?

En tietenkään väitä, että menneestä voisi suoraan johtaa, miten asioiden pitäisi olla tulevaisuudessa, mutta todennäköisyys, että ihmislapsille suositeltavimmat hoivakäytännöt (siis tarkasti sanoen ihmislajin biologiset piirustukset) olisivat muuttuneet yleisesti paviaanimaista emokeskeisyyttä edellyttäviksi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa on peräti pieni.

Provinssimme väestön hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että "äidin perinteellinen paikka on kotona" -harhasta lopultakin vapaudutaan.

Väitän, että harha ja sen muunnelmat tuottavat nyt tarpeettoman suuria ongelmia ainakin suurelle osalle äideistä ja lapsista, sekä taloudellisen kasvun tavoittelulle rajoittamalla esimerkiksi äitien osallistumista muiden aikuisten rinnalla taipumustensa ja toiveidensa mukaan ansiotyöhön ja muihin toimiin.

Väitteeni ei tarkoita, että suosittelisin nykyisen mallista päivähoitoa tai että väheksyisin päätoimisesti tehtävää hoivatyötä kotitaloudessa tai sen ulkopuolella.

--
Lisäys 22.3.2010: VTT Katja Yesilovan väitöskirja "Ydinperheen politiikka" (2009) osoittaa, että kaikki sosiologit eivät ole harhateillä. Yesilovan tutkimus tekee jopa erinomaisen ymmärrettäväksi millaisen prosessin kautta monet tieteenalat ovat joutuneet tieteen ulkopuolella suriseviin ontologisiin umpikujiin lapsiin ja vanhempiin liittyvissä lähestymistavoissaan sekä miksi aihepiiriin hahmotuksen liittyvä irrationaalisuus on jatkunut elinvoimaisena 1920-luvun jälkeenkin.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää vielä myöhemminkin. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.