perjantai 2. maaliskuuta 2012

Yksinäistymiskierteen voi kääntää iloiseksi ja avartavaksi arkiyhteistyöksi


Marja-Liisa Niinikosken ja Liisa Välikankaan mukaan (HS Vieraskynä 24.2.) "yhteiskuntamme kaipaa jälleen aloitteellista ja näkemyksellistä yhteistoimintaa". Ehdotus on hyvä, sillä hyvinvointi on muuttanut elämän pääosan hyvin yksinäiseksi. On vaikea tehdä yksin tai kaksin tuloksellista yhteistyötä, joka on suomalaistenkin menestyksen tärkeimpiä edellytyksiä. 

Kirjoittajat tarjoavat toimivina esimerkkeinä vaihtopiirit ja ikäihmisten yhteisötalot. Ne ratkaisevat kuitenkin vain joitakin ongelmia, ja yhteisötalot sopivat harvoille. 

Siksi nyt tarvitaan aivan uudenlaisia yhteisöjä, jotka sopeutuvat useimpiin ongelmiin ja kaikkien ikäluokkien enemmistön tarpeisiin.

Uuden yhteisön jäseneksi pääsisi ainoastaan sen omien sääntöjen mukaan eikä esimerkiksi asunnon ostamalla. Osallistuminen olisi jopa hauskaa, mutta ainakin se tuntuisi turvalliselta ja merkitykselliseltä. Toiminta olisi intensiivistä, mutta se lisäisi monien vapaa-aikaa. Yksityisyyden ja vaivattoman eroamisen pitää olla mahdollista. Jäsenmäärä olisi luultavasti 15–60, mikä on tyypillistä hyvin sopeutuneille lähiyhteisöille.

Resursointi olisi toisenlainen kuin palkkatyössä tai nykykodeissa, joissa toimitaan minimimäärällä: väkeä olisi niin paljon, että "työt" tulevat tehdyksi seuranpidon arvoa lisäävänä oheistoimintana.

Kriteerien perusteella yhteisön jäsenkotitalouksilla tulisi todennäköisesti olla omat asunnot, joiden ei tarvitse olla lähekkäin. Yhteisöllä olisi silti yhteinen tila. Tarkat säännöt olisivat yhteisön oma asia.

Aloittaa voisi vaikka sisäisellä työn ja tavaran vaihdolla, vanhojen jäsenten auttamisella, ajan järjestämisellä fyysisen kunnon kohottamiseksi, yhteistoiminnalla lasten tarhasta hakemisessa, tarhapäivien lyhentämisessä sekä lasten hoidon tai valvonnan yhteisöllisessä järjestämisessä iltapäivisin, iltaisin, koulujen loma-aikoina ja viikonloppuina ja ainakin yhtenä yönä viikossa.

Kokeilut kaipaavat esimerkiksi muutamaa ystävystä tai koulutettua nuorta naista ja ruuhkavuotensa jo kärsinyttä kummitätiään, jotka päättävät kääntää yksinäistymiskierteen kohti iloista, avaraa arkiyhteistyötä ja -yhteisöä.

Jos tällainen organisaatioevoluutio alkaisi ja leviäisi, myönteiset vaikutukset koko väestön hyvinvointiin olisivat isoja. Onko lupaavampia ideoita yksinäistymisongelmien vähentämiseksi? 

Timo Lampinen
Helsinki

Teksti on julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 2.3.2012.

--

Täydentävä kommentti: En pane lainkaan pahakseni, jos joku keksii lupaavampia ja kattavampia ratkaisuja yksinäisyysongelmien vähentämiseksi. Tai vaihtoehtoisesti osoittaa, että mitään olennaista yksinäisyysongelmaa ei ole eli osoittaa nykytutkijoiden välinpitämättömyyden tämän megatrendiksi olettamani kehityssuunnan suhteen oikeaksi. (Niinikosken ja Välikankaan kirjoitus osoittaa mielestäni, että hekään eivät näe yksinäistymisen lisääntymistä vielä riittävän selkeästi, sillä heille tarve yhteistoiminnan lisäämiseen johtuu lähinnä vain edustuksellisen demokratian kankeudesta.)

Ongelmakenttään liittyvästä tärkeimmästä taustakysymyksestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä. Tuon kirjoituksen perässä myös (ei vielä täydellinen) luettelo käyttämästäni kirjallisuudesta/muista lähteistä.  

Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on puolestaan täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti).

Tässä on vielä ekstrana ajankohtainen lisätodiste yhteistyötä edistävien rakenteiden kehittämisen puolesta.

Ja vielä lopuksi:  1) Toivon, että levität tietoa tämän kirjoituksen ideasta. Niin tekemällä nopeutat käännöstä fiksumpaan suuntaan tai ainakin tämän idean kunnollista koettelua. 2) Olen jatkanut aiheen kypsyttelyä vielä ainakin yhdessä kirjoituksessani Marko Hamilon evoluutiopsykologisen näkökulman innoittamana. Tässä kirjoituksessa on linkki myös Jani Kaaron erääseen kolumniin kirjoittamaani kommenttiin, jossa olen päässyt mielestäni napakimpaan yleistykseen ja analogiaan ideani ytimen esittelyssä.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.