Paras analyysi viittaa utopian suuntaan

(Kirjoituksen alkuperäisversio on ilmestynyt Tieteessä tapahtuu -lehdessä (6/2014)

Ilkka Niiniluoto pohtii kirjoituksessaan “Ihminen avoimena ongelmana” (Tieteessä tapahtuu 5/2014) humanististen tieteiden roolia ihmiskunnan “suurten haasteiden” eli “ilkeiden ongelmien” ratkaisemisessa. Humanistiset tieteet voisivat Niiniluodon mielestä auttaa selittämään esimerkiksi, “miksi ihmiset eivät toimi rationaalisesti omissa valinnoissaan.”

Käytännön kokemukset palkallisen työn ongelmien ratkaisemisesta osoittavat, että ihmisten epärationaalinen toiminta ei yleensä johdu perimmiltään asenteista, vaan työnjaossa hitaasti, usein ilman tietoista suunnittelua, tapahtuneesta muuttumisesta.

Luonnontieteet osoittavat puolestaan, että luonnonilmiöiden ja siten myös ihmiseen liittyvien isojen ongelmien taustalla piilee epälineaarisuus. Tämä tarkoittaa, että hyvin pieni muutos voi aiheuttaa laadullisesti tai määrällisesti valtavan muutoksen. Hyvä esimerkki on lämpötilan laskeminen syksyllä asteen murto-osan verran. Lätäkössä miljardeja kertoja sekunnissa vapaasti toisiinsa törmäilleet vesimolekyylit jämähtävät kiinteään hilamuotoon, jota kutsutaan jääksi.

Luonnon ja myös ihmisyhteisöjen muutosten epälineaarisuuteen liittyy myös taipumus ajautua yhä suurempaan monimutkaisuuteen. Upeimpia monimutkaisuuden lisääntymisiä ovat ne, joissa “monimutkaiset sopeutuvat järjestelmät” siirtyvät yhdeltä järjestyksen tasolta entistä “korkeammalle.” Se tapahtuu usein niin, että muodostuu täysin uusia (epälineaarisia) kehitysmahdollisuuksia avaava yhdistelmärakenne. Tällaisia yhdistelmärakenteita ovat esimerkiksi aitotumaisen solun syntyminen ilmeisesti arkin ja bakteerin yhdistyessä, monisoluisen eliön kehittyminen yksisoluisista ja valtioiden syntyminen pienempien ihmisjoukkojen yhdistyessä.

Väitteeni on, että aineellisen hyvinvoinnin oheisvahinkona meillä Suomessa ja muissakin hyvinvointivaltioissa, on tapahtunut yhdistelmärakenteen purkautuminen.  On liu´uttu “korkeammalta” yhteistyön ja työnjaon järjestämisen tasolta selvästi “matalammalle” tasolle. Tämä oheisvahinko selittää parhaiten myös sen, että ihmiset toimivat epärationaalisesti valinnoissaan.

Yhteistyön heikentymisen pitkä historia

Yhteistyön ja työnjaon romahduksen osoittaa triviaali, kvantitatiivinen vertailu.  Kymmeniä tuhansia vuosia vallinnut elossapitoyhteisö on pienentynyt keskimäärin noin 50 ihmistä käsittävästä monipuolisesta, useita yhdistelmärakenteita sisältäneestä joukosta keskimäärin vain 2,1:n ihmisen pienryhmäksi.

Perinteellisessä elossapitoryhmässä yksilöt kuuluivat samanaikaisesti moniin eri osajoukkoihin eli pariskuntiin, vanhempien ja lasten muodostamiin ryhmiin, naisten, miesten ja lasten osajoukkoihin, jotka saattoivat jakautua vielä osajoukkoihin esimerkiksi ikäkauden mukaan.  Muutos on absoluuttisesti ja suhteellisesti iso, vaikka seuraukset olisivat vain lineaarisia, eivätkä epälineaarisia.

Käytännössä koko ihmislajin historian ajan vallinnut kymmenien ihmisten yhdistelmärakenne mahdollisti hyvin tehokkaan ja joustavan tavan elää lajille tyypillistä suhteellisen seurallista elämää sekä tehdä yhteistyötä ja jakaa töitä. On hyvä havaita, että pienten lasten äiditkin osallistuivat tuossa mallissa myös elannon hankkimiseen ja muihin töihin muiden aikuisten rinnalla.

Perinteellinen rakenne mahdollisti myös lajin leviämisen jo esihistorian aikana kaikille ilmastovyöhykkeille. Parisuhde ja vanhempi-lapsi -relaatiot olivat yhteisössä esiintyviä relaatioita yhteisön lukuisten muiden relaatioiden joukossa. Yhteistyö, työnjako ja seuranpito järjestyivät kuitenkin pääosin koko yhteisön puitteissa esimerkiksi ikäkauden tai sukupuolen mukaan.

Nykyisen elossapitoyhteisön kokoiset ja laatuiset ryhmät eivät olisi edes selvinneet ympäristössä, jossa lähes kaikki tarvittava piti käytännössä itse valmistaa tai hankkia keräämällä, kalastamalla tai metsästämällä. Perinteisestä mallista seurasi nykyisiä tuloerokeskusteluja ajatellen mielenkiintoinen piirre. Elossapitoyhteisö oli toiminnallisesti ja tulonjaollisesti suhteellisen tasa-arvoinen.

Monimutkainen muutos alkoi ilmeisesti vasta maanviljelyn tullessa pääelinkeinoksi, mikä mahdollisti myös asumistiheyden roiman nousun. Muutos kiihtyi Suomessa jo 1700-luvulla isojaon alettua, mutta elossapitoyhteisön pienentyminen nopeutui selvästi vasta 1800-luvun loppupuolella kaupungistumisen ja teollistumisen alettua.

Täällä Pohjantähden alla -kirjan Koskelan torppariperhe edustaa jo varsin modernia elossapitoyhteisöä, josta puuttuvat esimerkiksi naimattomat setämiehet, toisaalta osa perinteellisen elossapitoyhteisön yhteistyöstä ja työnjaosta oli vielä säilynyt vielä melko elinvoimaisena esimerkiksi talkooperinteen muodossa.  

Asumistason nousu, sähkön, ehkäisyn ja kansakoulun tulo sekä väestön enemmistön siirtyminen palkkatyön piiriin nopeutti muutosta 1900-luvulla. Muutoksella on kaksi toisiinsa erottamattomasti kytkeytyvää puolta. Hyvä puoli on suuri ja monissa suhteissa korvaamaton. Ison elossapitoyhteisön kutistuminen yksineläjäksi, pariskunniksi tai ydinperheiksi on ollut välttämätön osa aineellisen hyvinvoinnin huimaa nousua. Ilman yhteisön pääluvun pienentymistä esimerkiksi muuttoliike, kaupungistuminen ja palkkatyöhön siirtyminen olisi ollut toivottoman hidasta.

Ongelmat ovat nyt alkaneet kärjistyä, kun vanhan toimintamallin jäänteet ovat alkaneet lopullisesti väistyä ja samalla mahdollisuus uuden mallin haittojen lieventämiseen jatkuvasti lisääntyvin julkisin varoin on tullut tiensä päähän.  Joustavasti keskenään vuorovaikuttaneet molekyylit ovat alkaneet jähmettyä entistä selvemmin hilamuotoon.

Jäätymisen oireita on kaikilla elämän alueilla: tarpeeton kulutus ja energian käyttö uhkaavat ympäristöä, julkisen sektorin rahat eivät riitä hiipuneen palkattoman yhteistyön korvaamiseen palkkatyön avulla. Ruuhkavuodet piinaavat parhaassa työ-, huippututkimus- ja innovatiivisten start up -yritysten perustamisiässä olevia nuoria aikuisia. Monet vanhukset, lapset ja nuoret kokevat sosiaalisen vuorovaikutuksen, tekemisen tai hoivan puutetta.Sukupuolten tasa-arvo etääntyy kuin horisontti moottoriveneilijän silmissä, syntyvyys on alle uusiutumistason. Lisäksi tulo- ja luokkaerot lisääntyvät, monet työntekijät kokevat työelämän paineiden kasvavan epäoikeutetusti ja  jatkuvasti. Kouluampumisiakin on ehkä jopa 100 prosenttia enemmän kuin olisi joustavan yhteistyön ja työnjaon vallitessa.

Analyysi näyttää vankalta

Nykyisistä isoista ongelmista sekä niihin liittyvästä ihmisten epärationaalisesta toiminnasta hyvin iso osa johtuu työnjaon ja yhteistyön rakenteellisesta huonontumisesta. Yhdistelmärakenteen palauttaminen jollakin nykyaikaan sopivalla tavalla olisi loogisesti päätellen ylivoimaisesti paras ratkaisu. Korostan sanoja “nykyaikaan sopivalla tavalla”. Kyse olisi ihmisyhteiskunnalle vastaavan tapaisesta energiaa vapauttavasta ja aivan uusia mahdollisuuksia avaavasta muutoksesta, mitä aitotumaistuminen ja monisoluistuminen merkitsivät elämän historiassa aikaisemmin.

Suhteellisen pienikin, mutta pysyvä yhteistyötä lisäävä kotitalouksien yhteistyörakenne aiheuttaisi todennäköisesti laajan ja osin vaikeasti ennakoitavan myönteisen muutostulvan, joka todennäköisesti miellyttäisi ihmisten enemmistöä. Yhteistyörakenteen tulisi varmaankin olla kooltaan enintään pitkän historian viitoittama eli alle 50 ihmistä.

Onko kenelläkään esittää enemmän ongelmia ja ilmiöitä selittävä sekä enemmän toivottuja muutoksia ennustava hypoteesi? Kvantitatiivisesti hypoteesi ennustaa työnjaon kehittämiskokemusten valossa ainakin kymmenien prosenttien säästöjä rahan ja muiden resurssien käytössä ja isoa parannusta mallin mukaiseen toimintaan osallistuvien ihmisten kokemassa elämänlaadussa.

Mutta mihin se johtaakaan?

Tehokkaalta näyttävä ratkaisuehdotus Niiniluodon osoittamiin isoihin ja ilkeisiin ongelmiin ja niiden lisäksi moniin muihinkin harmeihin on siis periaatteessa vankasti perusteltu.

Käytännössä ratkaisu on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, sillä keskenään lähisukua olemattomien kotitalouksien suunnitelmallisesti organisoitua yhteistyötä pidetään toivottoman utopistisena. Tämä on pakko myöntää. Tuntemukseni on ristiriidassa historian kertoman ja loogisen päättelyn kanssa.

Tuntemuksemme rinnastuu melko hyvin esimerkiksi siihen, miten teoreettiset fyysikot suhtautuivat alun perin Steven Weinbergin ja Abdus Salamin esittämään sähköheikkoon teoriaan. Sen uskottiin olevan utopistinen, koska teoria ei aluksi näyttänyt poistavan heikkoihin voimiin liittyviä äärettomyyksiä. Teoriaan alettiin suhtautua vakavasti vasta vuonna 1971 kun Gerard  `t Hooft osoitti, että teoria poisti äärettömyyksien ongelman.

Toisena vertailukohteena voidaan mainita vaikkapa fyysikoiden George Gamowin, Robert Hermanin ja Ralph Alpherin idea kuumasta alkuräjähdyksestä. Erityisesti tähtitieteilijät pitivät sitä katteettomana filosofointina, kunnes Robert Wilson ja Arno Penzias löysivät alkuräjähdyksestä kertovan kosmisen mikroaaltosäteilyn vuonna 1964.

On mahdollista, että kotitalouksien organisoidut ja nykyaikaan sopivilla tavoilla vapauden ja yhteistyön yhdistävät ryhmät ovat käytännössä utopiaa. Esittämäni analyysi viittaa kuitenkin vahvasti kotitalouksien nykyaikaan sopivien yhdistelmärakenteiden hyödyllisyyteen ja soveltuvuuteen jopa enemmistölle ihmisistä. Siksi humanististen, yhteiskuntatieteellisten sekä luonnontieteellisten alojen tutkijoiden olisi syytä tutkia edes sitä, mikä meitä estää edes etsimästä ratkaisua nykyaikaan sopivan palkattoman yhteistyön suunnasta.

Eettisesti toimiva lääkäri ei saa salata tai jopa kiistää oikeaksi ymmärtämäänsä diagnoosia vain sen vuoksi, että hänen tiedossaan ei ole toteamaansa sairauteen tehoavaa hoitoa. Richard Feynman yleisti tämän eettisen velvoitteen koskemaan kaikkia tutkijoita puhumalla “tieteellisestä integriteetistä”, joka velvoittaa tutkijan julkistamaan työnsä tulokset, vaikka ne eivät miellyttäisi tilaajaa tai edes tutkijaa itseään.

Ratkaisuja isoihin ja ilkeisiin ongelmiin etsitään nyt ilmeisen toissijaisista, tehottomista tai vain pientä osaa auttavista keinoista, kuten julkisten palveluiden hätäisistä typistyksistä tai lisäämisistä, asenteiden muuttamisesta pelkän puheen tai vakuuttelun keinoin, tuloerojen, kilpailun, hyväntekeväisyyden tai yksipuolisen avun lisäämisestä tai vain lähisukulaisten apuun tukeutuvasta palkattomasta yhteistyöstä.

Oletus sokaistumisen yhdestä isosta syystä

Oma oletukseni mukaan yksi selvimmistä esteistä analyysin hyväksymiselle ja oikeaan suuntaan kohdistuvien ratkaisujen etsimiselle on, että olemme koti- ja vanhemmuuskultin sokaisemia (ks Sulkunen;  Yesilova). Kultin vahvuudesta kertoo esimerkiksi, että monet yhteiskuntatieteilijät puhuvat edelleen “perinteellisestä perhemallista,” kun he tarkoittavat modernia ydinperhemallia. He projisoivat 1800-luvun porvarillisten ja sosialististen historiantutkijoiden tavoin pitkälle menneisyyteen nykyisen kaltaisen ydinperheen, vastoin ilmeisiä työnjakoon ja ajan suuntaan liittyviä tosiasioita.

On tärkeää huomata, että humanistiset tieteet ovat kietoutuneet ydinperhekultin rakentamiseen ja hyödyntämiseen kansallista menestystarinaa edistäessään. Tähän projektiin osallistui vilpittömällä mielellä myös J. V. Snellman, joka ei oivaltanut, että hänen ihannoimansa 1800-luvun puolivälin porvarillinen perhe oli itse asiassa syvien tuloerojen tuottama, jäsentensä pääosalle epäreilu muunnelma perinteellisestä, isosta elossapitoyhteisöstä.

En moiti Snellmania, enkä nykyajan humanististen tai yhteiskunnallisten alojen tutkijoita. Koti- ja vanhemmuuskultti on yksi aineellisen hyvinvoinnin huiman kasvun tuottamista oheisvahingoista, jonka välittömänä syynä on kuitenkin juuri yhteistyön ja työnjaon heikentyminen sekä muutoksen kotitalouksiin synnyttämä tyhjyys, turvattomuuden tunne ja helppojen vaihtoehtojen puute.

Kultin syntymisen taustalla oleva muutos on niin laaja-alainen, että tähän saakka on ollut käytännössä mahdotonta nähdä, mistä oikein on kyse. Osin senkin vuoksi, että luonnontieteen kanssa yhteensopivan lähestymistavan soveltaminen on ollut humanistisissa ja yhteiskunnallisissa tieteissä peräti niukkaa, sitä on saatettu pitää jopa virheenä.

**

Lisäys 9.12.2014: Tämän linkin takana Kiti Müllerin erinomainen Tiede-lehdessä julkaistu kirjoitus yksinäisyydestä evoluution valossa. Kirjoitus tukee mielestäni vankasti sekä diagnoosiani että hoitoehdotustani. Huomaa myös kommenttini kirjoituksen perässä. Lanseeraan siinä teorialleni nimen "oheisvahinkoteoria" ja hoitoehdotuksen eräälle keskeisimmälle piirteelle nimen "L-sääntö" tai "bussisääntö".

Korjaus 29.12.2014: Kohta, jossa puhun 100 prosentin lisäyksestä on sangen kömpelösti muotoiltu. 100 prosenttia nollasta on luonnollisesti myös nolla.

Kirjallisuus:

Diamond Jared: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Terra Cognita 2013.

Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. WSOY 1996.

Enqvist Kari: Monimutkaisuus: elävän olemassaolomme perusta. WSOY 2014.

Häggman Kai: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. SHS 1993.

Lampinen Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuva vuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2006.

Niiniluoto Ilkka: Suomalaiset onnen portilla. Teoksessa: Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. Toim. Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola. Gaudeamus 2008.

Siltala Juha: Työelämän huonontumisen lyhyt historia: muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2007.

Sulkunen Irma: Naisen kutsumus: Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää 1989.

Wilson Edward O.: Konsilienssi. Terra Cognita 2001.

Weinberg Steven: Unelmia viimeisestä teoriasta. Art House 1999.

Yesilova Katja: Ydinperheen politiikka. Gaudeamus 2009.

Kuvaako “sosiaalinen näivetystauti” parhaiten yhteiskunnan riutumisen pääsyytä?

Tätä kirjoittaessani yleisesti tunnettu näivetystauti on “lentiviruksen aiheuttama, hevosten, muulien ja aasien tauti, joka ei tartu muihin eläinlajeihin eikä ihmiseen.”

Kavioeläinten näivetystaudille on ominaista ajoittainen kuumeilu, vähäverisyys (anemia), riutuminen tai laihtuminen sekä lisääntynyt voimattomuus ja kuolema.

Entä mikä on “sosiaalinen näivetystauti”?

Sosiaalinen näivetystauti on työnjaon vähittäisten muutosten aiheuttama vakava kansalaisyhteiskunnan ja yhteiskunnan vaiva, jonka oireet ilmenevät kroonisena riutumisena hyvin monella tavalla ja usealla eri osa-alueella. Työnjaon muutosten taustalla on aineellisen hyvinvoinnin hyvin iso kasvu.

Oireita ovat esimerkiksi kilpailykyvyn heikkeneminen, julkisen sektorin kestävyysvaje, työelämän monet ongelmat, ruuhkavuosiongelmat, syrjäytyminen, vanhusten yksinäisyys, tuloerojen lisääntyminen, monet tasa-arvo-ongelmat ja tarpeeton ympäristön kuormitus.

Sosiaalisen näivetystaudin voi hahmottaa myös niin, että se johtuu havaitsematta jääneestä megatrendistä.

Megatrendi on aineellisen hyvinvoinnin kääntöpuolena dramaattisesti näivettyneet ja edelleen näivettyvät yhteistyö, työnjako ja niihin liittyvä lajille ominainen, välitön sosiaalinen vuorovaikutus ansiotyön ulkopuolisessa elämässä. Ansiotyötä tekevillä ja koulua käyvillä tuo elämän osa on noin 80 prosenttia, mutta esimerkiksi eläkeläisillä se on 100 prosenttia vuoden tunneista.

Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja tuet ovat suurelta osin kehittyneet lieventämään sosiaalisen näivetystaudin haittoja ja oireita. Nämä palvelut ja tuet ovat silti samalla myös nopeuttaneet taudin etenemistä.

Järkiperäinen arvio on, että oireita lieventävän lääkkeen lisääminen tai vähentäminen ei paranna itse tautia.

Sosiaalinen näivetystauti paranee tai lievenee olennaisesti vain kehittämällä  väestön enemmistölle sekä nykyaikaan sopivia, pysyväisluontoisia rakenteita ja toimintamalleja, jotka vahvistavat sosiaalista ympäristöä riittävästi. En ole löytänyt ainakaan vielä muita rationaalisia kehittämissuuntia. Aineellisen hyvinvoinnin hyvistä puolista luopiminenkaan ei vaikuta mahdolliselta keinolta.

Tehtävä ei ole helppo, sillä kykyämme etsiä edes oikeasta suunnasta ratkaisuja rajoittaa tieto esimerkiksi yhteisötalotyyppisten järjestelyjen niukasta suosiosta. Uusien rakenteiden pitäisi yhdistää onnistuneesti yhteistyö, työnjako ja vahva sosiaalinen vuorovaikutus yksilöllisyyteen ja vapauteen, ilman yhteisöasumista. Se lienee mahdollista, koska hankalampiakin ongelmia on ratkaistu.

Kykyämme etsiä ratkaisua oikeasta suunnasta rajoittaa myös vallitseva irrationaalinen koti- ja vanhemmuuskultti, jonka otetta ajattelustamme vahvistaa ihmislajin taipumuksille ja perinteille vieras, mutta suosittu kiintymyssuhde”teoria”. On hyvä huomata, että myös koti- ja vanhemmuuskultti on kehno lääke tai reaktio sosiaalisen näivetystaudin vaivoihin.

Lopuksi kysymys suomenkielen kehittämisestä kiinnostuneille. Kuvaisiko joku muu termi paremmin tarkoittamaani aineellisen hyvinvoinnin vakavaa kääntöpuolta? Esimerkiksi “sosiaalinen puutostauti”?


Lisätietoja:

Kavioeläinten näivetystauti Eviran sivulla.

Paras ratkaisu yllättää usein myös asiantuntijat

Jouduin 1980-luvulla työtehtävissäni samankaltaiseen umpikujalta näyttävään tilanteeseen kuin tämän hetken yhteiskunnalliset päätöksentekijät ja yhteiskunnan syvällisestä parantamisesta kiinnostuneet kansalaiset ja asiantuntijat.

Yhteiskunnan rahat eivät enää riitä muutaman sukupolven aikana kehittyneen yhteiskunnallisen tukijärjestelmän ylläpitämiseen edes nykyisellään. Ainoa keino näyttää olevan toiminnan huomattava supistaminen, mikä tarkoittaisi vakavia ongelmia esimerkiksi pyrkimykselle vähentää syrjäytymisilmiöitä.

Olin 1980-luvulla päätynyt tavallista suuremman suomalaisen organisaation ison alueellisen yksikön esikuntaan hallintopäälliköksi. Henkilökuntaa tuossa alueellisessa yksikössä oli lähes 10 000 ihmistä. Esikunnan alaisuudessa toimi 16 alayksikköä, joilla oli omat esikuntansa. Tukitoimintojen määrällinen painopiste oli noiden alayksiköiden esikunnissa. 

Pääkonttorista kävi käsky, että tukitoimintoja oli supistettava, mutta perusteluja tai keinoja ei esitetty. Alueyksikön ja sen alaisten yksiköiden linjajohdon ja tukipalveluissa työskentelevien ihmisten suuri enemmistö eivät nähneet mitään mahdollisuutta toteuttaa pääkonttorin vaatimusta.

Yksikön linjajohto ja tukitoimintojen henkilöstö kyllä tiesi ja myönsi, että tukitoimintojen laadussa, asiakastyytyväisyydessä, henkilöstötyytyväisyydessä sekä kustannustasossa oli ongelmia.

Tukitoimintojen henkilöstö arvioi ilmeisen vilpittömästi ongelmien syyksi liian vähäiset henkilöresurssit sekä asenteet, jotka selitettiin palkkatason mataluudella, heikolla tiedottamisella tai johtamisella. Alayksiköiden oma ja sitä ylempi johto jakoi yleensä tämän käsityksen ongelmien syistä johtamisen heikkoutta lukuun ottamatta.

Tarkemmin katsoen ilmeni usein, että kaikkia vaadittuja parannuksia oli tehty jo useaankin kertaan eli esimerkiksi väkeä oli lisätty ja palkkatasoa oli parannettu, mutta käännettä parempaan ei oltu saatu aikaiseksi. Samalla diagnoosilla oli kuitenkin jatkettu, ainahan voi olettaa, että väkeä, palkkoja tai tiedottamista ei ole lisätty sittenkään vielä riittävästi.

Syvällisempi ja ajallisesti kauemmas ulottuva tarkastelu osoitti, että tehtävät olivat muuttuneet runsaan sadan vuoden aikana pienin askelin, mutta kokonaisuutta katsoen hyvin paljon. Esimerkiksi tieto- ja muun tekniikan käyttöön oton johdosta.

Muutoksien tuomia ongelmia oli ratkaistu pieninä palasina aina kulloistakin välitöntä tarvetta vastaavasti. Seurauksena oli ollut usein työtehtävien merkittävä osittuminen aikaisempaa paljon yksinkertaisemmiksi tehtäviksi, jotka kuitenkin oli usein vielä jaettu toisiaan seuraaviksi siivuiksi eri ihmisille. Hieman harvemmissa tapauksissa tehtäväalueet olivat laajentuneet puolestaan luonnottoman laajoiksi. Näissä tapauksissa työtyytyväisyys oli yleensä parempi kuin kaventuneissa tehtävissä, mutta laatu-, työtyytyväisyys- ja tuottavuusongelmilta ei tällaisissakaan versioissa  vältytty. Tehtävien muuttuminen oli johtanut siihen, että myös yhteistyö ja oma-aloitteinenkin toisten auttaminen oli hankalaa.

Muutos aloitettiin eniten työllistävistä tehtävistä. Ne järjestettiin uudelleen siten, että ihmisille tuli sopivan laajuiset tehtäväkuvat, yleensä aikaisempaa laajemmat, mutta toisinaan kapeammat. Samalla pidettiin huolta, että yhteensopivien tehtävien tai tehtäväryhmien tekijät muodostivat sopivan kokoisia, pysyviä ryhmiä, jotta toisten auttaminen yleensä ja esim. äkillisissä poissaoloissa olisi helppoa. Tämä tarkoittaa, että työn tekeminen palautui yhteisöllisemmäksi ja mahdollisuus joustavaan, vastavuoroiseen ja riittävän usein toistuvaan yhteistyöhön helpottui käytännössä huomattavasti.

Muutosvastarinta oli lähes aina voimakasta. Tuttua ja perinteelliseksi koettua työnjakoa pidetään yleensä aina turvallisena ja muutosta pelottavana. Kokeilujen kautta muutokset kuitenkin toteutettiin, eikä puolen vuoden jälkeen kukaan halunnut palata vanhaan työnjakoon. Laatu ja työtyytyväisyys paranivat. Resurssitarve väheni yleensä ainakin kymmeniä prosentteja, usein huomattavasti enemmänkin eli jopa yli 50 prosenttia.

Muutos merkitsi selvää ja sangen pysyvää faasimuutosta.

Ongelmat ja tuhlaava resurssien käyttö olivat kehittyneet hiipimällä niin, että niiden luonnetta ei oltu edes voitu hahmottaa aikaisemmin. Tehokkaiden ja oikean suuntaisten ratkaisuja ajatellen ydinongelma oli rakenteellinen.Se liittyi työnjakoon, toimenkuviin ja organisointiin.

Pääosa asianomaisia tehtäviä tekevistä ihmisistä ja myös yksikön ulkopuolisista asiantuntijoista ja organisaation omasta johdosta pitivät analyysiä ja siihen sopivia toimenpiteitä alussa väärinä, mahdottomina tai jopa järjettöminä. Suhtautuminen oli samankaltaista kuin professori Kari Enqvistin kuvaus tutkijoiden tyypillisestä suhtautumisesta oman tieteenalan ulkopuolelta tulleisiin uusiin ideoihin.

Asenteet, viestintä, johtaminen ja resurssien vähyys eivät siis olleet ongelmien ydinsyitä. Niihin panostaminen ei ollut aina ollut aivan turhaa, mutta hyöty niistä oli parhaimillaankin vain murto-osa ydinongelman ratkaisemisen hyödyistä. Ne eivät parhaimmalla tavallakaan toteutettuina olisi muuttaneet työyhteisön faasia. Työnjaon syvällinen muuttaminen oli ilmeisesti ainoa tehokas ratkaisu. Toiminnan juustohöylätyyppinen supistaminen eli pääkonttorin vaatimuksen sokea noudattaminen olisi puolestaan ollut täysin järjetön ratkaisu. Kehittämispotentiaali oli kaiken lisäksi paljon suurempi kuin pääkonttori osasi kuvitellakaan.

Edellä esitetyn pohjalta on mielestäni erittäin perusteltua olettaa, että samankaltaisella tavalla eli (väestön) enemmistön palkattoman työnjaon pysyvillä muutoksilla ja yhteistyön olennaisella lisäämisellä voidaan ratkaista tai ainakin helpottaa kestävästi ja tehokkaasti myös suomalaisen yhteiskunnan kaikki tai lähes kaikki (linkki on lisätty tähän 30.1.2019) tämän hetken vaikeimmat ongelmat. 

Hyötypotentiaali palkattomassa tekemisessä näyttää olevan huomattavasti suurempi kuin edellä esitellyssä ansiotyöesimerkissä, koska palkattomassa arkitoiminnassa toisiaan kohtaamaton yli- ja alikuormitus ovat selvästi suurempia kuin 1980-luvun ansiotyöesimerkissä. Palkallisenkin työnjaon ja rahallisten tukisysteemien kehittämisessa lienee järkeä, mutta ne ovat toissijaisia palkattomaan työnjakoon verrattuna. 

**

Kirjoitus on kommentti myös esimerkiksi professori Ilkka Niiniluodon 27.10. 2013 (Henkistä elvytystä tarvitaan), toimitusjohtaja Matti Alahuhdan ja yliasiamies Mikko Kososen 13.12.2013 (Suomen alisuoriutuminen on korjattavissa) Helsingin Sanomissa julkaistuihin vieraskynäkirjoituksiin sekä hyvinvointisosiologian professori Juho Saaren ja kumppanien kirjoituksiin kirjassa: Suomen sillat tulevaisuuteen, Juho Saari (toim.), Kuluttajatutkimuskeskus 2013. Näissä asiantuntijoiden kirjoituksissa on ilmeisenä ongelmana, että ongelmien tehokkaasti vaikutettavissa olevaa syytä on etsitty liian läheltä.

Nuo kirjoitukset eivät ole kehnoja. Ne saattavat olla jopa viisaimpia mahdollisia, jos olemme nykyisen faasin vankeja. Itse pidän erittäin todennäköisenä, että faasimuutokset ovat yhteiskunnan parantamisessa mahdollisia ja että vain ne voivat johtaa parhaisiin ja laaja-alaisimpiin sekä samalla kestäviin parannuksiin.

On hyvä muistaa, että selitys, joka selittää eniten ilmiöitä on yleensä paras. Keino, joka ratkaisee eniten ongelmia on myös yleensä paras.

**

Sosiaalisen elämän parempien faasien etsimisessä on tärkeää muistaa, että vapautta ja yhteistyötä nykyaikaan sopivalla tavalla yhdistävän toimintamallin pitäisi miellyttää ensin hyväosaisia (Hesarin tuoreita luokkakirjoituksia soveltaen niiden pitäisi innostaa ensin ns. asiantuntijoita eli ylempää keskiluokkaa), koska sosiaaliset käytännöt omaksutaan lähes aina paremmin koulutetuilta tai vauraammilta, ei päinvastoin.

**

Faasimuutos on alunperin lämpöopin termi äkilliselle, mutta varsin suurelle olotilan muutokselle, joka ei ole lainkaan ilmeinen, ellei sitä osaa odottaa. Tyyppillinen esimerkki on jään muuttuminen vedeksi tai päinvastoin lämpötilan muuttuessa vain asteen murto-osan verran nollan asteen lähettyvillä. Termiä voi mielestäni hyvin perustein käyttää myös joistakin ihmisyhteisön muutoksista. Olen havainnut sitä käytettävän esim. siirtymästä oikeusvaltioon, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen sekä vapaakauppaan. Ne ovat muodostuneet hyvinkin vakaiksi olotiloiksi, vaikka niitä pidettiin etukäteen yleisesti mahdottomina utopioina.  

Yksityiselämän yhteistyö on perusta myös työelämän parantamiselle

Diagnoosi: yhteistyön ja työnjaon romahdus

Ihmislajin luontainen tapa on elää yli 15:n ihmisen ryhmässä. Ryhmän riittävän koon mahdollistama yhteistyö ja työnjako olivat edellytys esimerkiksi lajin leviämiselle kaikille ilmastovyöhykkeille jo esihistoriallisena aikana.

Noin 10 000 vuotta sitten alkanut maanviljelys lisäsi erikoistumista ja hierarkiaa. Muutama sata vuotta sitten alkanut teollistuminen nosti aineellisen hyvinvoinnin aivan uudelle tasolle, mutta se myös jakoi elämän työhön ja yksityiseen osuuteen, sekä toi molemmat osuudet rahatalouden piiriin.  

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisen seuraus ja osin edellytyskin on ollut ryhmän koon pienentyminen. Ilmiö on erittäin selvä yksityiselämässä ja niukempi sekä epätasaisempi työelämässä.

Yksityiselämän ryhmäkoon pieneneminen keskimäärin kahteen aikuiseen on tärkein vaikutettavissa oleva syy suurimmalle osalle väestön enemmistön elämän huononemisesta.

Ryhmän pienentymisen aiheuttamasta yhteistyön ja työnjaon vähentymisestä on seurannut esimerkiksi ympäristöä rasittavaa resurssien tuhlausta, ruuhkavuosiongelmia, yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia, tasa-arvon saavuttamisen vaikeutta, yhteiskunnallisen osallistumisen niukkuutta, työelämän ja yksityiselämän yhteensovittamisen ongelmia, luovan työn edellytysten heikentymistä, fyysisen kunnon heikentymistä, julkisen talouden velkaantumista, työelämän huonontumista työntekijän ja työnantajan näkökulmasta katsoen sekä syrjäytymistä.


Tehokas hoito: lisätään yhteistyötä ja työnjakoa nykyaikaan sopivalla tavalla

Todennäköisesti ainoa samalla sekä oikeaan suuntaan vievä että tehokas tapa parantaa yksityiselämää ja työelämää, on lisätä huomattavasti ja väestön enemmistölle sopivalla tavalla yhteistyötä ja työnjakoa. Se edellyttää rakenteellisia muutoksia.  Ainakin alkuvaiheessa painotus pitää olla selkeästi yksityiselämässä, sillä sen osuus on 80 prosenttia vuoden tunneista. Yksityiselämässä uusien yhteistyörakenteiden ja -tapojen luominen voidaan myös aloittaa tasa-arvoisemmin, osallistavammin ja innovatiivisemmin kuin lyhytnäköisen voitontavoittelun ja kustannussäästöpaniikin ohjaamassa työelämässä.


Onko yhteistyön ja työnjaon olennainen ja kestävä lisääminen yksityiselämässä mahdollista?

Yhteiskuntamme pitää nyt esimerkiksi perhe- ja sosiaalitukien valossa oletuksena enintään kahden aikuisen ihmisen ryhminä toimimista. Amerikkalaiset yhteiskuntatieteilijät, joita suomalaiset yhteiskuntatieteilijät nöyrästi myötäilevät, eivät tunnista työnjaon ja yhteistyön vähentymistä megatrendiksi.  Sellaiseksi nähdään silti yksilöllistyminen, joka on yksi ryhmän pienentymisen toissijaisista seurauksista. Muilta kansalaisilta ja päätöksentekijöiltä ei voi odottaa parempaa analyysiä kuin tutkijoilta.

Ryhmän pienentymisen sivuuttamiseen ja yksilöllistymisen luonteen virhearviointiin hairahtuvat myös arvostetut historiantutkijat kuten Juha Siltala. Esimerkiksi hänen muutoin ansiokkaassa kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia todetaan: “Paikallisyhteisöutopioiden suosiota rajoittanee peruuttamaton yksilöllistyminen: abstrakti työsopimus ja raha velvoitteen ei-persoonallisena muotona ovat myös vapauttaneet paikallisyhteisön hierarkiasta ja ahdistavista perinteistä. Turbokapitalismin pakkokollektiivisuutta  - “oravanpyörää“ ja velkariippuvuutta - tahdotaan vastustaa luopumatta kuitenkaan vapauksista” (Siltala 2007, s. 699).

Siltala antaa kuitenkin arvokkaita vihjeitä siitä, miten yksityiselämän yhteistyö pitää järjestää, jos sitä yritetään rakentaa kestäväksi. Pitää välttää hierarkkisuus ja ahdistavat perinteet sekä järjestää yhteistyö vapautta jopa lisäävällä tavalla. Toiminnassa pitää myös olla vahvasti “leikin ja yhdessäolon piirteitä” (Siltala, s. 701).

Lajin historian ja Siltalan vihjeiden avulla voidaan päätellä, että jos yksityiselämän yhteistyön uusia ja kestäviä olotiloja (faaseja) ylipäätänsä on, niin niillä on tiettyjä piirteitä.

Piirteitä ovat: yhteistyöryhmällä on lajin taipumuksia mukaileva rajattu koko, luultavasti 15-60 ihmistä; yhteistyöryhmällä on yksi tai useampi yhteinen fyysinen tila käytössään, mutta useimmilla jäsenkotitalouksilla/yksilöillä on yksityisyyden varmistamiseksi myös omat asunnot; jäseneksi ei pääse kuin yhteistyöryhmän omien sääntöjen mukaan, ei esim. ostamalla asunto jostain tietystä paikasta; naapuruus tai edes samassa kaupunginosassa asuminen ei ole välttämätöntä, jos ei kiellettyäkään, kyse ei siten ole utopististisesta ja ahdistavasta paikallisyhteisöstä vaan avarasta, digitaaliajan verkostoyhteisöstä; jäsenten toiminta on lähtökohtaisesti palkatonta, mutta ulkopuolisia ostopalveluitakin voidaan käyttää; toiminta on niin hyvin resursoitua päinvastoin kuin palkkatyö, että “toiminta” on ennemminkin hauskaa ja mielekästä yhdessäoloa kuin työntekoa, silti toimintamalli vapauttaa esim. lasten vanhempien aikaa huomattavasti nykyiseen verrattuna jne.

Todennäköisin ensimmäisen onnistuneen yksityiselämän yhteistyöryhmän käynnistäjä on nuorehko hyvin koulutettu nainen vaikkapa kummitätinsä kanssa tai kaksi suunnilleen samanikäistä ystävätärtä, sillä naiset kärsivät yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon heikentymisestä miehiä enemmän, hyvin toimiva avara yhteistyöryhmä on mainio väline tähänkin kehitystarpeeseen.

Yksityiselämän uudentyyppisten yhteistyöfaasien edut jatkokehittämismahdollisuuksineen sekä todennäköisine emergentteine vaikutuksineen näyttävät huikeilta sekä osallistujille että yhteiskunnalle. Kestäviä faaseja kannattaa etsiä ja kokeilla sitkeästi.

Esimerkiksi historian tutkijat ja opiskelijat voivat pitkien kehityskulkujen tuntijoina edistää faasien löytymistä vaikkapa tutkimalla, miksi yhteistyön ja työnjaon romahdusta tai sen syynä olevaa yksityiselämän ryhmäkoon pienentymistä ei vieläkään tunnisteta megatrendiksi ja lukuisten ongelmien tärkeimmäksi syyksi edes ammattitutkijoiden keskuudessa.

Kaikille on sallittua esittää tässä kirjoituksessa esiteltyä parempi yhteiskuntamme ongelmia laajasti selittävä diagnoosi sekä siitä johdettu, ongelmia käytännössä, tehokkaasti, kestävästi ja monialaisesti ratkaiseva kehittämismalli. Tätä kirjoitettaessa julkisuudessa esitetyt ehdotukset esimerkiksi “arvokkaasta elämästä” (prof. P. Himanen/”Sininen kirja”) tai kilpailukyvyn lisäämisestä  (EK:n pj I. Kokkila/HS 8.11.12, pääkirjoitus/HS 12.11.12 ja M. Pentikäinen/kolumni/HS 2.12.12) eivät täytä näitä vaatimuksia. Kilpailukyvynkin pysyvä paraneminen edellyttää perustan eli yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon ja siten myös luottamuksen parantamista ensin.

**

Tämän kirjoituksen alkuperäisversio on julkaistu Poleemi-lehden numerossa 4/2012.

**

Diagnoosia ja hoitoehdotusta voidaan arvioida myös luonnontieteellisenä teoriana:
 

-Teorialla on kvantitatiivisesti formuloitu ydin: kun katsotaan väestön enemmistön ajan pääosaa eli 80:a prosenttia, niin ihmismäärä, joka on käytännössä tarjolla työnjakoon ja yhteistyöhön, on nyt enintään yksi viidesosa verrattuna perinteelliseen, kolmannelle simpanssilajillemme ominaiseen määrään. Tämä merkittävä pienentyminen selittää suuren joukon ilmiöitä (loput 20 % ajasta on aktiiviväestöllä esimerkiksi koulua ja ansiotyötä, joissa on toisenlaiset kuviot yhteistyön suhteen).

-Teoria ennustaa, että jos rakenteita muutetaan teorian viitoittamalla tavalla, niin toiminnan laatu ja osallistujien tyytyväisyys paranevat huomattavasti ja esim. kotitalouksien keskimääräiset kulut sekä julkiset sosiaali- ja terveysmenot pienentyvät ainakin 10 prosenttia. Myös empiria tukee ennustetta, sillä kieroutuneeksi kehittyneen (palkallisen) työnjaon nytkäyttäminen lajin taipumuksia paremmin vastaavaksi on tuottanut samalla kertaa kaikki kolme mainittua hyötyä, kulujen osalta säästö on ollut usein jopa huomattavasti isompi kuin 10 prosenttia.

Olisi hyvin suotavaa, että tätä teoriaa arvioitaisiin ja siitä keskusteltaisiin julkisuudessa näkyvästi, jotta kokeiluryhmien käynnistäjiä löytyisi. 

Teoria on selittävyytensä ja ennustavuutensa ansiosta ilmeisen vahva, mutta tilanne on tällä hetkellä samantapainen kuin alkuräjähdysteorian kanssa ennen vuotta 1965. Alpher, Herman ja Gamow julkaisivat  teorian, joka ennusti alkuräjähdyksestä todistavan taustasäteilyn olemassaolon. Teoria oli kuitenkin vain spekulaatiota ennen kuin teorian ennustama säteily löydettiin, vahingossa. Löytäjät palkittiin hyvin. Voidaan siis olettaa, että teoriani ennustamien faasien löytäjät eli käytännössä ensimmäisen pysyvän, uudentyyppisen yhteistyöyhteisön ("avaran arkiyhteisön") kehittäjät palkitaan hyvin viimeistään siinä vaiheessa kun uudentyyppinen malli alkaa yleistyä nopeasti. Kiitosta vaille eivät jää nekään, jotka edistävät varsinkin alkuvaiheessa kokeilujen alkamista tukevaa tiedon ja ymmärryksen leviämistä.

**


Kirjoitus on osa kirjoitussarjaa, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.


**

Olen käsitellyt yksityiselämän työnjaon parantamista myös aikaisemmissa kirjoituksissani. Työelämän nimenomaisen arvioinnin jätin noissa kirjoituksissa sivuun, vaikka olinkin ymmärtänyt että yksityiselämän laadun huomattava parantaminen vaikuttaa monin tavoin myös työelämään. Oletin, että on erikseen olemassa jokin työelämään tehokkaimmin vaikuttava menetelmä, jota voi etsiä yksityiselämän analyysin ja "hoito-ohjelman" kypsyttyä tarpeeksi pitkälle. Tämän kirjoituksen valmistelun yllättävä löytö oli, että tärkein ja kestävin tapa parantaa myös työelämää ja siten myös esimerkiksi kilpailukykyä näyttää olevan yhteistyön ja työnjaon roima parantaminen ensin yksityiselämässä, joka muodostaa 80 prosenttia työssäolevienkin ajasta.