Kuvaako “sosiaalinen näivetystauti” parhaiten yhteiskunnan riutumisen pääsyytä?

Tätä kirjoittaessani yleisesti tunnettu näivetystauti on “lentiviruksen aiheuttama, hevosten, muulien ja aasien tauti, joka ei tartu muihin eläinlajeihin eikä ihmiseen.”

Kavioeläinten näivetystaudille on ominaista ajoittainen kuumeilu, vähäverisyys (anemia), riutuminen tai laihtuminen sekä lisääntynyt voimattomuus ja kuolema.

Entä mikä on “sosiaalinen näivetystauti”?

Sosiaalinen näivetystauti on työnjaon vähittäisten muutosten aiheuttama vakava kansalaisyhteiskunnan ja yhteiskunnan vaiva, jonka oireet ilmenevät kroonisena riutumisena hyvin monella tavalla ja usealla eri osa-alueella. Työnjaon muutosten taustalla on aineellisen hyvinvoinnin hyvin iso kasvu.

Oireita ovat esimerkiksi kilpailykyvyn heikkeneminen, julkisen sektorin kestävyysvaje, työelämän monet ongelmat, ruuhkavuosiongelmat, syrjäytyminen, vanhusten yksinäisyys, tuloerojen lisääntyminen, monet tasa-arvo-ongelmat ja tarpeeton ympäristön kuormitus.

Sosiaalisen näivetystaudin voi hahmottaa myös niin, että se johtuu havaitsematta jääneestä megatrendistä.

Megatrendi on aineellisen hyvinvoinnin kääntöpuolena dramaattisesti näivettyneet ja edelleen näivettyvät yhteistyö, työnjako ja niihin liittyvä lajille ominainen, välitön sosiaalinen vuorovaikutus ansiotyön ulkopuolisessa elämässä. Ansiotyötä tekevillä ja koulua käyvillä tuo elämän osa on noin 80 prosenttia, mutta esimerkiksi eläkeläisillä se on 100 prosenttia vuoden tunneista.

Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja tuet ovat suurelta osin kehittyneet lieventämään sosiaalisen näivetystaudin haittoja ja oireita. Nämä palvelut ja tuet ovat silti samalla myös nopeuttaneet taudin etenemistä.

Järkiperäinen arvio on, että oireita lieventävän lääkkeen lisääminen tai vähentäminen ei paranna itse tautia.

Sosiaalinen näivetystauti paranee tai lievenee olennaisesti vain kehittämällä  väestön enemmistölle sekä nykyaikaan sopivia, pysyväisluontoisia rakenteita ja toimintamalleja, jotka vahvistavat sosiaalista ympäristöä riittävästi. En ole löytänyt ainakaan vielä muita rationaalisia kehittämissuuntia. Aineellisen hyvinvoinnin hyvistä puolista luopiminenkaan ei vaikuta mahdolliselta keinolta.

Tehtävä ei ole helppo, sillä kykyämme etsiä edes oikeasta suunnasta ratkaisuja rajoittaa tieto esimerkiksi yhteisötalotyyppisten järjestelyjen niukasta suosiosta. Uusien rakenteiden pitäisi yhdistää onnistuneesti yhteistyö, työnjako ja vahva sosiaalinen vuorovaikutus yksilöllisyyteen ja vapauteen, ilman yhteisöasumista. Se lienee mahdollista, koska hankalampiakin ongelmia on ratkaistu.

Kykyämme etsiä ratkaisua oikeasta suunnasta rajoittaa myös vallitseva irrationaalinen koti- ja vanhemmuuskultti, jonka otetta ajattelustamme vahvistaa ihmislajin taipumuksille ja perinteille vieras, mutta suosittu kiintymyssuhde”teoria”. On hyvä huomata, että myös koti- ja vanhemmuuskultti on kehno lääke tai reaktio sosiaalisen näivetystaudin vaivoihin.

Lopuksi kysymys suomenkielen kehittämisestä kiinnostuneille. Kuvaisiko joku muu termi paremmin tarkoittamaani aineellisen hyvinvoinnin vakavaa kääntöpuolta? Esimerkiksi “sosiaalinen puutostauti”?


Lisätietoja:

Kavioeläinten näivetystauti Eviran sivulla.

Paras ratkaisu yllättää usein myös asiantuntijat

Jouduin 1980-luvulla työtehtävissäni samankaltaiseen umpikujalta näyttävään tilanteeseen kuin tämän hetken yhteiskunnalliset päätöksentekijät ja yhteiskunnan syvällisestä parantamisesta kiinnostuneet kansalaiset ja asiantuntijat.

Yhteiskunnan rahat eivät enää riitä muutaman sukupolven aikana kehittyneen yhteiskunnallisen tukijärjestelmän ylläpitämiseen edes nykyisellään. Ainoa keino näyttää olevan toiminnan huomattava supistaminen, mikä tarkoittaisi vakavia ongelmia esimerkiksi pyrkimykselle vähentää syrjäytymisilmiöitä.

Olin 1980-luvulla päätynyt tavallista suuremman suomalaisen organisaation ison alueellisen yksikön esikuntaan hallintopäälliköksi. Henkilökuntaa tuossa alueellisessa yksikössä oli lähes 10 000 ihmistä. Esikunnan alaisuudessa toimi 16 alayksikköä, joilla oli omat esikuntansa. Tukitoimintojen määrällinen painopiste oli noiden alayksiköiden esikunnissa. 

Pääkonttorista kävi käsky, että tukitoimintoja oli supistettava, mutta perusteluja tai keinoja ei esitetty. Alueyksikön ja sen alaisten yksiköiden linjajohdon ja tukipalveluissa työskentelevien ihmisten suuri enemmistö eivät nähneet mitään mahdollisuutta toteuttaa pääkonttorin vaatimusta.

Yksikön linjajohto ja tukitoimintojen henkilöstö kyllä tiesi ja myönsi, että tukitoimintojen laadussa, asiakastyytyväisyydessä, henkilöstötyytyväisyydessä sekä kustannustasossa oli ongelmia.

Tukitoimintojen henkilöstö arvioi ilmeisen vilpittömästi ongelmien syyksi liian vähäiset henkilöresurssit sekä asenteet, jotka selitettiin palkkatason mataluudella, heikolla tiedottamisella tai johtamisella. Alayksiköiden oma ja sitä ylempi johto jakoi yleensä tämän käsityksen ongelmien syistä johtamisen heikkoutta lukuun ottamatta.

Tarkemmin katsoen ilmeni usein, että kaikkia vaadittuja parannuksia oli tehty jo useaankin kertaan eli esimerkiksi väkeä oli lisätty ja palkkatasoa oli parannettu, mutta käännettä parempaan ei oltu saatu aikaiseksi. Samalla diagnoosilla oli kuitenkin jatkettu, ainahan voi olettaa, että väkeä, palkkoja tai tiedottamista ei ole lisätty sittenkään vielä riittävästi.

Syvällisempi ja ajallisesti kauemmas ulottuva tarkastelu osoitti, että tehtävät olivat muuttuneet runsaan sadan vuoden aikana pienin askelin, mutta kokonaisuutta katsoen hyvin paljon. Esimerkiksi tieto- ja muun tekniikan käyttöön oton johdosta.

Muutoksien tuomia ongelmia oli ratkaistu pieninä palasina aina kulloistakin välitöntä tarvetta vastaavasti. Seurauksena oli ollut usein työtehtävien merkittävä osittuminen aikaisempaa paljon yksinkertaisemmiksi tehtäviksi, jotka kuitenkin oli usein vielä jaettu toisiaan seuraaviksi siivuiksi eri ihmisille. Hieman harvemmissa tapauksissa tehtäväalueet olivat laajentuneet puolestaan luonnottoman laajoiksi. Näissä tapauksissa työtyytyväisyys oli yleensä parempi kuin kaventuneissa tehtävissä, mutta laatu-, työtyytyväisyys- ja tuottavuusongelmilta ei tällaisissakaan versioissa  vältytty. Tehtävien muuttuminen oli johtanut siihen, että myös yhteistyö ja oma-aloitteinenkin toisten auttaminen oli hankalaa.

Muutos aloitettiin eniten työllistävistä tehtävistä. Ne järjestettiin uudelleen siten, että ihmisille tuli sopivan laajuiset tehtäväkuvat, yleensä aikaisempaa laajemmat, mutta toisinaan kapeammat. Samalla pidettiin huolta, että yhteensopivien tehtävien tai tehtäväryhmien tekijät muodostivat sopivan kokoisia, pysyviä ryhmiä, jotta toisten auttaminen yleensä ja esim. äkillisissä poissaoloissa olisi helppoa. Tämä tarkoittaa, että työn tekeminen palautui yhteisöllisemmäksi ja mahdollisuus joustavaan, vastavuoroiseen ja riittävän usein toistuvaan yhteistyöhön helpottui käytännössä huomattavasti.

Muutosvastarinta oli lähes aina voimakasta. Tuttua ja perinteelliseksi koettua työnjakoa pidetään yleensä aina turvallisena ja muutosta pelottavana. Kokeilujen kautta muutokset kuitenkin toteutettiin, eikä puolen vuoden jälkeen kukaan halunnut palata vanhaan työnjakoon. Laatu ja työtyytyväisyys paranivat. Resurssitarve väheni yleensä ainakin kymmeniä prosentteja, usein huomattavasti enemmänkin eli jopa yli 50 prosenttia.

Muutos merkitsi selvää ja sangen pysyvää faasimuutosta.

Ongelmat ja tuhlaava resurssien käyttö olivat kehittyneet hiipimällä niin, että niiden luonnetta ei oltu edes voitu hahmottaa aikaisemmin. Tehokkaiden ja oikean suuntaisten ratkaisuja ajatellen ydinongelma oli rakenteellinen.Se liittyi työnjakoon, toimenkuviin ja organisointiin.

Pääosa asianomaisia tehtäviä tekevistä ihmisistä ja myös yksikön ulkopuolisista asiantuntijoista ja organisaation omasta johdosta pitivät analyysiä ja siihen sopivia toimenpiteitä alussa väärinä, mahdottomina tai jopa järjettöminä. Suhtautuminen oli samankaltaista kuin professori Kari Enqvistin kuvaus tutkijoiden tyypillisestä suhtautumisesta oman tieteenalan ulkopuolelta tulleisiin uusiin ideoihin.

Asenteet, viestintä, johtaminen ja resurssien vähyys eivät siis olleet ongelmien ydinsyitä. Niihin panostaminen ei ollut aina ollut aivan turhaa, mutta hyöty niistä oli parhaimillaankin vain murto-osa ydinongelman ratkaisemisen hyödyistä. Ne eivät parhaimmalla tavallakaan toteutettuina olisi muuttaneet työyhteisön faasia. Työnjaon syvällinen muuttaminen oli ilmeisesti ainoa tehokas ratkaisu. Toiminnan juustohöylätyyppinen supistaminen eli pääkonttorin vaatimuksen sokea noudattaminen olisi puolestaan ollut täysin järjetön ratkaisu. Kehittämispotentiaali oli kaiken lisäksi paljon suurempi kuin pääkonttori osasi kuvitellakaan.

Edellä esitetyn pohjalta on mielestäni erittäin perusteltua olettaa, että samankaltaisella tavalla eli (väestön) enemmistön palkattoman työnjaon pysyvillä muutoksilla ja yhteistyön olennaisella lisäämisellä voidaan ratkaista tai ainakin helpottaa kestävästi ja tehokkaasti myös suomalaisen yhteiskunnan kaikki tai lähes kaikki (linkki on lisätty tähän 30.1.2019) tämän hetken vaikeimmat ongelmat. 

Hyötypotentiaali palkattomassa tekemisessä näyttää olevan huomattavasti suurempi kuin edellä esitellyssä ansiotyöesimerkissä, koska palkattomassa arkitoiminnassa toisiaan kohtaamaton yli- ja alikuormitus ovat selvästi suurempia kuin 1980-luvun ansiotyöesimerkissä. Palkallisenkin työnjaon ja rahallisten tukisysteemien kehittämisessa lienee järkeä, mutta ne ovat toissijaisia palkattomaan työnjakoon verrattuna. 

**

Kirjoitus on kommentti myös esimerkiksi professori Ilkka Niiniluodon 27.10. 2013 (Henkistä elvytystä tarvitaan), toimitusjohtaja Matti Alahuhdan ja yliasiamies Mikko Kososen 13.12.2013 (Suomen alisuoriutuminen on korjattavissa) Helsingin Sanomissa julkaistuihin vieraskynäkirjoituksiin sekä hyvinvointisosiologian professori Juho Saaren ja kumppanien kirjoituksiin kirjassa: Suomen sillat tulevaisuuteen, Juho Saari (toim.), Kuluttajatutkimuskeskus 2013. Näissä asiantuntijoiden kirjoituksissa on ilmeisenä ongelmana, että ongelmien tehokkaasti vaikutettavissa olevaa syytä on etsitty liian läheltä.

Nuo kirjoitukset eivät ole kehnoja. Ne saattavat olla jopa viisaimpia mahdollisia, jos olemme nykyisen faasin vankeja. Itse pidän erittäin todennäköisenä, että faasimuutokset ovat yhteiskunnan parantamisessa mahdollisia ja että vain ne voivat johtaa parhaisiin ja laaja-alaisimpiin sekä samalla kestäviin parannuksiin.

On hyvä muistaa, että selitys, joka selittää eniten ilmiöitä on yleensä paras. Keino, joka ratkaisee eniten ongelmia on myös yleensä paras.

**

Sosiaalisen elämän parempien faasien etsimisessä on tärkeää muistaa, että vapautta ja yhteistyötä nykyaikaan sopivalla tavalla yhdistävän toimintamallin pitäisi miellyttää ensin hyväosaisia (Hesarin tuoreita luokkakirjoituksia soveltaen niiden pitäisi innostaa ensin ns. asiantuntijoita eli ylempää keskiluokkaa), koska sosiaaliset käytännöt omaksutaan lähes aina paremmin koulutetuilta tai vauraammilta, ei päinvastoin.

**

Faasimuutos on alunperin lämpöopin termi äkilliselle, mutta varsin suurelle olotilan muutokselle, joka ei ole lainkaan ilmeinen, ellei sitä osaa odottaa. Tyyppillinen esimerkki on jään muuttuminen vedeksi tai päinvastoin lämpötilan muuttuessa vain asteen murto-osan verran nollan asteen lähettyvillä. Termiä voi mielestäni hyvin perustein käyttää myös joistakin ihmisyhteisön muutoksista. Olen havainnut sitä käytettävän esim. siirtymästä oikeusvaltioon, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen sekä vapaakauppaan. Ne ovat muodostuneet hyvinkin vakaiksi olotiloiksi, vaikka niitä pidettiin etukäteen yleisesti mahdottomina utopioina.  

Faasi, josta valtiovarainministeriön budjettiosastonkin kannattaa kiinnostua

“Aloitetaanpa mistä tahansa olosuhteista - mahdollisuuksien kirjo on ääretön - ja kohdistetaanpa elävään systeemiin millaisia iskuja tahansa (ulkoisia, sisäisiä tai molempia), päädytään itseorganisoituvaan kriittiseen tilaan kaaoksen partaalle, missä pienikin tekijä voi milloin tahansa laukaista suuren muutoksen, joka vaikuttaa koko systeemiin. Sellaista elämä on.”
(John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus. Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty. Ursa 2005, s. 219.)

Herkkyys pienillekin muutoksille ja kaaoksen partaalla oleminen on luonnollista systeemeille (verkostoille), mutta nyt tarkastellaan systeemin sisäisten yhteyksien määrän muutosten vaikutuksia. Pelkän määrän (kompleksisuuden) lisääminen tuottaa yleensä aina jossain vaiheessa nopean siirtymisen uuteen, laadullisesti erilaiseen, mutta vakaaseen tilaan. Esimerkkinä voidaan käyttää nappeja, siis kahden napin satunnaista yhdistämistä kerrallaan narulla toisiinsa:

“Kukin voi itse nähdä miten tämä toimii pelaamalla oikeilla napeilla (kannattaa ehkä valita mieluummin viitisenkymmentä kuin 10 000 nappia), joskin systeemin käyttäytyminen on tullut erittäin selväksi sitä kuvaavan yksinkertaisen tietokonemallin avulla. Oleellista on, että kun yhteyksien määrä verkostossa ylittää puolet solmujen (siis tarjolla olevien nappien, TL:n tarkennus) määrästä, systeemi heilahtaa hyvin nopeasti yhdestä jokseenkin tylsästä (paljon nappeja, joiden välillä on muutamia yhteyksiä) toiseen vakaaseen tilaan, jossa on paljon enemmän rakennetta, mutta jossa ei ole odotettavissa juuri enempää muutoksia. Tämä on yksinkertainen esimerkki faasimuutoksena tunnetusta ilmiöstä, jota Kauffman vertaa veden jäätyessä tapahtuvaan faasimuutokseen. Verkoston kompleksisuus on ilmestynyt luonnollisesti hyvin yksinkertaisesta systeemistä pelkästään uusia yhteyksiä lisäämällä, ja mielenkiintoista siinä on kerralla tapahtuva faasimuutos, jossa systeemi heilahtaa tilasta toiseen vain muutaman viimeisen yhteyden johdosta.”
(Gribbin, s. 183-185)  

On tunnettua, että lajimme olomuoto on lähes koko lajin olemassaolon ajan ollut kooltaan 15-150 ihmisen elossapitoyhteisö. Menestyneet eli sopeutuneet yhteisöt ovat verkostoituneet naapuriyhteisöjen kanssa eli olleet geeni- ja innovaatiovaihdon osapuolia. Pääosan ajasta menestyneet yhteisöt olivat kuitenkin melko itseriittoisia ja esimerkiksi riittävän koon tuottaman joustavuuden vuoksi levisivät kaikille ilmastovyöhykkeille jo ennen verkoston monimutkaistumista myös valtiotasoiseksi maanviljelyyn siirtymisen seurauksena.  

Valtioiden synty on esimerkki melko tuoreesta faasimuutoksesta.  Perinteellinen elossapitoyhteisö on puolestaan mainio esimerkki systeemistä, joka on pysynyt hyvin pitkään samassa faasissa (olomuodossa).

Lienee myös selvää, että elossapitoyhteisön kutistuminen perinteellistä selvästi pienemmäksi 1700-luvun isojaosta alkaen on ollut teknistieteellisen kehityksen, teollistumisen ja kaupungistumisen edellytys. Nykyinen huikea aineellinen hyvinvointi ei olisi voinut toteutua, jos kelpoisuusmaiseman muuttuessa olisi pitäydytty jääräpäisesti perinteen ohjaamassa, peruselinkeinoja harjoittavassa, isossa elossapitoyhteisössä.

Esimerkiksi elannon hankinnan ja koulutuksen siirtyminen pääosin elossapitoyhteisön ulkopuolelle ovat olleet välttämättömiä sopeutumia ja elossapitoyhteisön pienentyminen on auttanut sitä joustamaan nopeammin muutoksiin.

Elossapitoyhteisön keskimääräinen koko on nyt (2,2 henkilöä) tasolla, joka ei ole riittävän vakaa eikä joustava, vaikka yhteisön piirissä vietetään lähtökohtaisesti ainakin 80 prosenttia vuoden tunneista.

Olomuodon epävakaus ja joustamattomuus ilmenee esimerkiksi ruuhkavuosiongelmina, tasa-arvon saavuttamisen vaikeuksina, fyysisen ja psyykkisen terveyden heikentymisenä, yksinäisyytenä sekä julkiseen sektoriin kohdistuvana paineena palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen.

Nykymallinen yhteistyö elossapitoyhteisöjen kesken, niiden välisten rajapintojen yli, toimii heikosti tai satunnaisesti eikä ole kääntänyt julkiseen sektoriin kohdistuvia paineita vähenevään suuntaan.

Nykyinen kehitys johtaa umpikujaan. Kaaoksen reuna, tai ainakin iso kertaromahdus tai pienen tekijän iso vipuvaikutus, lähenee, sillä julkisen sektorin rahat eivät riitä elossapitoyhteisöjen palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen sekä niiden heikosta toimivuudesta koituvien välillisten kustannusten kattamiseen.

Yhteisön oman koon kasvattaminen ei näytä olevan toimiva ratkaisu. Sellaisia, kuten yhteisöasumista, on jo kokeiltu, mutta ne eivät ole onnistuneet tai ne ovat muuten soveltumattomia, kuten ehkäisystä luopuminen.

Jäljelle näyttää jäävän vain vaihtoehto kehittää elossapitoyhteisöjen itseorganisoituva yhteistyömalli, jolla lisätään elossapitoyhteisöjen yhteistä monimutkaisuutta joustavuuden ja riittävän itseriittoisuuden saavuttamiseksi.

Gribbinin esitys systeemien säännönmukaisuuksista sekä omat kokemukseni työnjakojen kehittämisestä antavat perusteen olettaa, että on olemassa ainakin yksi sellainen elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmän henkilölukumääräväli ja toimintamalli, jossa faasimuutos toteutuu. Olomuoto olisi todennäköisesti riittävän joustava ja vakaa ja se voisi vapauttaa monien muiden hyötyjen lisäksi kymmenien prosenttien verran kotitalouksien eli elossapitoyhteisöjen resursseja. Tämä faasimuutos muistuttaisi jään sulaessa tapahtuvaa muutosta, jossa lämpöä suorastaan purskahtaa.

On selvää, että tällaisten elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmien lisääntyminen tuottaisi vastaavasti johonkin määrään yleistyttyään myös julkiselle sektorille huomattavia säästöjä.

Julkisten toimijoiden kannattaisi siten jo julkisen sektorin kustannuskriisin vuoksi käynnistää ja tukea kokeiluhankkeita, joilla yritetään löytää tällainen vakaa faasi.

Lisähoukuttimeksi voi todeta, että jonkin tietyn yleisyystason saavuttamisen jälkeen uusi systeemi yleistyy erittäin todennäköisesti eksponentiaalisesti. Olisi realistista odottaa isoja säästöjä ehkä vielä tällä vuosikymmenellä.

***

Olen käsitellyt samaa aihepiiriä aikaisemminkin, mutta enemmän koulutukseni (yhteiskuntahistoria, juridiikka ja kasvatustiede) ja työkokemukseni (työnjaon kehittäminen) pohjalta. Näihin kirjoituksiin pääsee esimerkiksi täältä.

Koen varsin avartavana lähestyä asiaa nyt systeemiteorian ja fysiikankin kautta. Yllätyin itse tätä kirjoittaessani miten selvästi esimerkiksi ihmisyhteisöjen kehitys ja virtaavassa vedessä näkyvät pyörteet näyttävät noudattavan aivan samojen universaaleja säännönmukaisuuksia. Suosittelen lämpimästi muitakin historian ja yhteiskuntatieteiden pohjalta ilmiöitä tarkastelevia sovittamaan ajatteluaan luonnontieteiden ymv. kanssa yhteen. Uskon että näin päästään syvemmälle ja hedelmällisempiin tuloksiin.

**
Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

Avara arkiyhteisö on hyötymutaatio

”Ihmiskunta ei olisi ehkä koskaan kehittynyt nykyiseen kukoistukseensa ilman uudistuksia, joita aikalaiset, tai ainakin merkittävä osa heistä, pitivät epärealistisen utooppisina….

Jos vertaa onnistuneita ja epäonnistuneita utopioita toisiinsa, näyttäisi siltä, että yhteiskunnallisia instituutioita tai “pelisääntöjä” voi periaatteessa muuttaa radikaalistikin. Käytännössä uudet säännöt eivät usein ole sen parempia kuin vanhat, mutta aina joskus löydetään aiempia paremmin toimiva käytäntö. Koska se toimii, se myös vähitellen leviää ympäristöönsä kuten hyödyllinen mutaatio. Tällaisia hyötymutaatioita ovat olleet esimerkiksi oikeusvaltio (rule of law), vapaakauppa ja edustuksellinen demokratia. Tärkeämpää kuin se, mitä yhteisiä piirteitä näillä uudistuksilla on, on se, mikä piirre näiltä vallankumouksilta puuttuu. Radikaaleimmatkaan vapaakaupan, laillisuusperiaatteen tai demokratian kannattajat eivät nimittäin ajatelleet muuttavansa ihmisluontoa, vaikka heidän aatteensa olivat ainakin heidän vastustajiensa mielestä utooppisen epärealistisia….

Ohjeeni onnellisuuspoliitikoille on: älä yritä muuttaa ihmisluontoa, “perisynti” on ja pysyy. Yritä mieluummin sopeuttaa yhteiskunnallisia pelisääntöjä ihmisluonnon raadollisuuteen niin, että siitä seuraa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Ja lue evoluutiopsykologista kirjallisuutta. Muuten et voi tietää, mikä ihmisluonnossa on pysyvää ja universaalia, mikä taas kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muokattavaa.” (Lainaus on tiedetoimittaja Marko Hamilon blogista.)

Ideani avarista arkiyhteisöistä hyvinvoinnin merkittävästi lisäämän yksinäisyyden  (ja arkiyhteisön yksinkertaistumisen) aiheuttamien haittojen kompensoijana täyttänee Hamilon molemmat ehdot eli ottaa huomioon ihmisluonnon raadollisuuden sekä  tarjoaa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle.  

Idea tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia nykyaikaan sopivalla tavalla esimerkiksi  kestävälle kehitykselle, taloudelliselle kasvulle, tasa-arvolle sekä miljardiluokan säästöille julkisissa että yksityistalouksien kustannuksissa. (Voisi ehkä puhua Y2A-”teoriasta” tai –hypoteesista, jossa Y tarkoittaa yksinäisyyttä/yksinkertaistumista ja 2A avaraa arkiyhteisöä, jolla yksinäisyyden/yksinkertaistumisen haitat voidaan eliminoida. Huomaa, että oletus Y:stä on voimassa, vaikka 2A osoittautuisi toimimattomaksi eli pitäisi etsiä joku muu oikeaan suuntaan vievä ratkaisu.)

Arkiyhteisön oletettu koko on sama kuin lajimme olemassaolon pääosan vallinnut elossapitoyhteisön koko. Koko tarjoaa dynaamisen mahdollisuuden lajin menestystekijöiden eli yhteistyön ja työnjaon harjoittamiseen myös arkielämässä, toisin kuin nykyinen kotitalous. Toisaalta idea antaa sijaa myös esimerkiksi sosiaalisen hierarkiataipumuksen harjoittamiseen, koska siinä arkiyhteisön jäsenillä on omat, erilliset asunnot yhteisen tilan lisäksi. Idean ydinpiirteitä ovat yhteisön koon, oman yhteisen pysyvän tilan ja jäsenten omien asuntojen lisäksi myös yhteisön autonomisuus sekä käsitys siitä, että yhteisön jäsenten asuntojen ei tarvitse välttämättä olla edes kovin lähellä toisiaan.

Ydinpiirteet mahdollistavat, että yhteisöstä voi muodostua jäsenilleen dynaaminen, turvallinen, merkityksellinen ja riittävän jatkuva ympäristö.  Se tarjoaa  kestävän avun sekä sopii myös väestön enemmistölle, toisin kuin verovähennyksiin, taloudellisiin tukiin tai ruuhkavuosiongelmien kärjistämiseen ja verorahoilla kustannettavan tukiaparaatin jatkuvaan paisuttamiseen  perustuvat yksinäistymisongelmien oireita lieventävät ehdotukset.

Ehdottamani mutaatio vahvistuisi ja leviäisi nopeammin, jos se saisi aluksi riittävän suosion hyvin koulutettujen tai muutoin hyväosaisten lajitovereiden keskuudessa. Niin hyvien, haitallisten kuin harmittomienkin käytäntöjen leviäminen kun noudattaa samaa evoluutiopsykologista kaavaa kuin räsymattojen yleistyminen. 



--
Edellä oleva teksti on kirjoitettu alunperin Marko Hamilon Tiede-lehden nettisivuilla olevan blogin kommentiksi. Linkki tuohon blogiin on alussa olevan pitkän lainauksen lopussa. 

Tiedetoimittajien kirjoitukset näyttävät olevan muutoinkin erinomaisia katalyyttejä ideoiden kirkastamisessa. Jani Kaaron kolumni katalysoi tämän kommenttini (linkki on googletiedostona olevaan kommentin kopioon, koska HS:n kolumnien kommentteihin ei voi linkittää suoraan). 

Sain sovitettua tuohon kommenttiin mielestäni riittävän osuvan aivojen toimintaan liittyvän analogian sekä muutoinkin nostettua hahmotustani aikaisempaa yleisemmälle tasolle eli sovelsin "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" kaaviota (eli systeemiteoriaa), josta kiitos nobelisti Murray Gell-Mannille. (Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.) Tuo kommentti saattaa olla kiireiselle lukijalle nopein tapa hahmottaa esitykseni ydin.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

Täällä on hyvin alustavaa arvioita avaran arkiyhteisön tuottamista säästöistä, hyödyistä ja joidenkin hyötyjen rahallisesta arvosta.

Mistä siis löytyisivät hypoteesin empiirisen testaamisen toteuttavat eddingtonit? Tai vaihtoehtoisesti ihmislajin taipumuksiin paremmin sopiva ongelma-analyysi ja siitä johdettu ehdotus ongelmanratkaisun suunnaksi?  

--
2.4.2012 lisätty linkki pp-esitykseen, jossa lähestyn problematiikkaa " yhteisön rajun tyhmistymisen näkökulmasta."

Yksinäistymiskierteen voi kääntää iloiseksi ja avartavaksi arkiyhteistyöksi

Marja-Liisa Niinikosken ja Liisa Välikankaan mukaan (HS Vieraskynä 24.2.) "yhteiskuntamme kaipaa jälleen aloitteellista ja näkemyksellistä yhteistoimintaa". Ehdotus on hyvä, sillä hyvinvointi on muuttanut elämän pääosan hyvin yksinäiseksi. On vaikea tehdä yksin tai kaksin tuloksellista yhteistyötä, joka on suomalaistenkin menestyksen tärkeimpiä edellytyksiä. 

Kirjoittajat tarjoavat toimivina esimerkkeinä vaihtopiirit ja ikäihmisten yhteisötalot. Ne ratkaisevat kuitenkin vain joitakin ongelmia, ja yhteisötalot sopivat harvoille. 

Siksi nyt tarvitaan aivan uudenlaisia yhteisöjä, jotka sopeutuvat useimpiin ongelmiin ja kaikkien ikäluokkien enemmistön tarpeisiin.

Uuden yhteisön jäseneksi pääsisi ainoastaan sen omien sääntöjen mukaan eikä esimerkiksi asunnon ostamalla. Osallistuminen olisi jopa hauskaa, mutta ainakin se tuntuisi turvalliselta ja merkitykselliseltä. Toiminta olisi intensiivistä, mutta se lisäisi monien vapaa-aikaa. Yksityisyyden ja vaivattoman eroamisen pitää olla mahdollista. Jäsenmäärä olisi luultavasti 15–60, mikä on tyypillistä hyvin sopeutuneille lähiyhteisöille.

Resursointi olisi toisenlainen kuin palkkatyössä tai nykykodeissa, joissa toimitaan minimimäärällä: väkeä olisi niin paljon, että "työt" tulevat tehdyksi seuranpidon arvoa lisäävänä oheistoimintana.

Kriteerien perusteella yhteisön jäsenkotitalouksilla tulisi todennäköisesti olla omat asunnot, joiden ei tarvitse olla lähekkäin. Yhteisöllä olisi silti yhteinen tila. Tarkat säännöt olisivat yhteisön oma asia.

Aloittaa voisi vaikka sisäisellä työn ja tavaran vaihdolla, vanhojen jäsenten auttamisella, ajan järjestämisellä fyysisen kunnon kohottamiseksi, yhteistoiminnalla lasten tarhasta hakemisessa, tarhapäivien lyhentämisessä sekä lasten hoidon tai valvonnan yhteisöllisessä järjestämisessä iltapäivisin, iltaisin, koulujen loma-aikoina ja viikonloppuina ja ainakin yhtenä yönä viikossa.

Kokeilut kaipaavat esimerkiksi muutamaa ystävystä tai koulutettua nuorta naista ja ruuhkavuotensa jo kärsinyttä kummitätiään, jotka päättävät kääntää yksinäistymiskierteen kohti iloista, avaraa arkiyhteistyötä ja -yhteisöä.

Jos tällainen organisaatioevoluutio alkaisi ja leviäisi, myönteiset vaikutukset koko väestön hyvinvointiin olisivat isoja. Onko lupaavampia ideoita yksinäistymisongelmien vähentämiseksi? 

Timo Lampinen

Helsinki

Teksti on julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 2.3.2012.

--

Täydentävä kommentti: En pane lainkaan pahakseni, jos joku keksii lupaavampia ja kattavampia ratkaisuja yksinäisyysongelmien vähentämiseksi. Tai vaihtoehtoisesti osoittaa, että mitään olennaista yksinäisyysongelmaa ei ole eli osoittaa nykytutkijoiden välinpitämättömyyden tämän megatrendiksi olettamani kehityssuunnan suhteen oikeaksi. (Niinikosken ja Välikankaan kirjoitus osoittaa mielestäni, että hekään eivät näe yksinäistymisen lisääntymistä vielä riittävän selkeästi, sillä heille tarve yhteistoiminnan lisäämiseen johtuu lähinnä vain edustuksellisen demokratian kankeudesta.)

Ongelmakenttään liittyvästä tärkeimmästä taustakysymyksestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä. Tuon kirjoituksen perässä myös (ei vielä täydellinen) luettelo käyttämästäni kirjallisuudesta/muista lähteistä.  

Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on puolestaan täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti).

Tässä on vielä ekstrana ajankohtainen lisätodiste yhteistyötä edistävien rakenteiden kehittämisen puolesta.

Ja vielä lopuksi:  1) Toivon, että levität tietoa tämän kirjoituksen ideasta. Niin tekemällä nopeutat käännöstä fiksumpaan suuntaan tai ainakin tämän idean kunnollista koettelua. 2) Olen jatkanut aiheen kypsyttelyä vielä ainakin yhdessä kirjoituksessani Marko Hamilon evoluutiopsykologisen näkökulman innoittamana. Tässä kirjoituksessa on linkki myös Jani Kaaron erääseen kolumniin kirjoittamaani kommenttiin, jossa olen päässyt mielestäni napakimpaan yleistykseen ja analogiaan ideani ytimen esittelyssä.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.