Yksityiselämän yhteistyö on perusta myös työelämän parantamiselle

Diagnoosi: yhteistyön ja työnjaon romahdus

Ihmislajin luontainen tapa on elää yli 15:n ihmisen ryhmässä. Ryhmän riittävän koon mahdollistama yhteistyö ja työnjako olivat edellytys esimerkiksi lajin leviämiselle kaikille ilmastovyöhykkeille jo esihistoriallisena aikana.

Noin 10 000 vuotta sitten alkanut maanviljelys lisäsi erikoistumista ja hierarkiaa. Muutama sata vuotta sitten alkanut teollistuminen nosti aineellisen hyvinvoinnin aivan uudelle tasolle, mutta se myös jakoi elämän työhön ja yksityiseen osuuteen, sekä toi molemmat osuudet rahatalouden piiriin.  

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisen seuraus ja osin edellytyskin on ollut ryhmän koon pienentyminen. Ilmiö on erittäin selvä yksityiselämässä ja niukempi sekä epätasaisempi työelämässä.

Yksityiselämän ryhmäkoon pieneneminen keskimäärin kahteen aikuiseen on tärkein vaikutettavissa oleva syy suurimmalle osalle väestön enemmistön elämän huononemisesta.

Ryhmän pienentymisen aiheuttamasta yhteistyön ja työnjaon vähentymisestä on seurannut esimerkiksi ympäristöä rasittavaa resurssien tuhlausta, ruuhkavuosiongelmia, yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia, tasa-arvon saavuttamisen vaikeutta, yhteiskunnallisen osallistumisen niukkuutta, työelämän ja yksityiselämän yhteensovittamisen ongelmia, luovan työn edellytysten heikentymistä, fyysisen kunnon heikentymistä, julkisen talouden velkaantumista, työelämän huonontumista työntekijän ja työnantajan näkökulmasta katsoen sekä syrjäytymistä.


Tehokas hoito: lisätään yhteistyötä ja työnjakoa nykyaikaan sopivalla tavalla

Todennäköisesti ainoa samalla sekä oikeaan suuntaan vievä että tehokas tapa parantaa yksityiselämää ja työelämää, on lisätä huomattavasti ja väestön enemmistölle sopivalla tavalla yhteistyötä ja työnjakoa. Se edellyttää rakenteellisia muutoksia.  Ainakin alkuvaiheessa painotus pitää olla selkeästi yksityiselämässä, sillä sen osuus on 80 prosenttia vuoden tunneista. Yksityiselämässä uusien yhteistyörakenteiden ja -tapojen luominen voidaan myös aloittaa tasa-arvoisemmin, osallistavammin ja innovatiivisemmin kuin lyhytnäköisen voitontavoittelun ja kustannussäästöpaniikin ohjaamassa työelämässä.


Onko yhteistyön ja työnjaon olennainen ja kestävä lisääminen yksityiselämässä mahdollista?

Yhteiskuntamme pitää nyt esimerkiksi perhe- ja sosiaalitukien valossa oletuksena enintään kahden aikuisen ihmisen ryhminä toimimista. Amerikkalaiset yhteiskuntatieteilijät, joita suomalaiset yhteiskuntatieteilijät nöyrästi myötäilevät, eivät tunnista työnjaon ja yhteistyön vähentymistä megatrendiksi.  Sellaiseksi nähdään silti yksilöllistyminen, joka on yksi ryhmän pienentymisen toissijaisista seurauksista. Muilta kansalaisilta ja päätöksentekijöiltä ei voi odottaa parempaa analyysiä kuin tutkijoilta.

Ryhmän pienentymisen sivuuttamiseen ja yksilöllistymisen luonteen virhearviointiin hairahtuvat myös arvostetut historiantutkijat kuten Juha Siltala. Esimerkiksi hänen muutoin ansiokkaassa kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia todetaan: “Paikallisyhteisöutopioiden suosiota rajoittanee peruuttamaton yksilöllistyminen: abstrakti työsopimus ja raha velvoitteen ei-persoonallisena muotona ovat myös vapauttaneet paikallisyhteisön hierarkiasta ja ahdistavista perinteistä. Turbokapitalismin pakkokollektiivisuutta  - “oravanpyörää“ ja velkariippuvuutta - tahdotaan vastustaa luopumatta kuitenkaan vapauksista” (Siltala 2007, s. 699).

Siltala antaa kuitenkin arvokkaita vihjeitä siitä, miten yksityiselämän yhteistyö pitää järjestää, jos sitä yritetään rakentaa kestäväksi. Pitää välttää hierarkkisuus ja ahdistavat perinteet sekä järjestää yhteistyö vapautta jopa lisäävällä tavalla. Toiminnassa pitää myös olla vahvasti “leikin ja yhdessäolon piirteitä” (Siltala, s. 701).

Lajin historian ja Siltalan vihjeiden avulla voidaan päätellä, että jos yksityiselämän yhteistyön uusia ja kestäviä olotiloja (faaseja) ylipäätänsä on, niin niillä on tiettyjä piirteitä.

Piirteitä ovat: yhteistyöryhmällä on lajin taipumuksia mukaileva rajattu koko, luultavasti 15-60 ihmistä; yhteistyöryhmällä on yksi tai useampi yhteinen fyysinen tila käytössään, mutta useimmilla jäsenkotitalouksilla/yksilöillä on yksityisyyden varmistamiseksi myös omat asunnot; jäseneksi ei pääse kuin yhteistyöryhmän omien sääntöjen mukaan, ei esim. ostamalla asunto jostain tietystä paikasta; naapuruus tai edes samassa kaupunginosassa asuminen ei ole välttämätöntä, jos ei kiellettyäkään, kyse ei siten ole utopististisesta ja ahdistavasta paikallisyhteisöstä vaan avarasta, digitaaliajan verkostoyhteisöstä; jäsenten toiminta on lähtökohtaisesti palkatonta, mutta ulkopuolisia ostopalveluitakin voidaan käyttää; toiminta on niin hyvin resursoitua päinvastoin kuin palkkatyö, että “toiminta” on ennemminkin hauskaa ja mielekästä yhdessäoloa kuin työntekoa, silti toimintamalli vapauttaa esim. lasten vanhempien aikaa huomattavasti nykyiseen verrattuna jne.

Todennäköisin ensimmäisen onnistuneen yksityiselämän yhteistyöryhmän käynnistäjä on nuorehko hyvin koulutettu nainen vaikkapa kummitätinsä kanssa tai kaksi suunnilleen samanikäistä ystävätärtä, sillä naiset kärsivät yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon heikentymisestä miehiä enemmän, hyvin toimiva avara yhteistyöryhmä on mainio väline tähänkin kehitystarpeeseen.

Yksityiselämän uudentyyppisten yhteistyöfaasien edut jatkokehittämismahdollisuuksineen sekä todennäköisine emergentteine vaikutuksineen näyttävät huikeilta sekä osallistujille että yhteiskunnalle. Kestäviä faaseja kannattaa etsiä ja kokeilla sitkeästi.

Esimerkiksi historian tutkijat ja opiskelijat voivat pitkien kehityskulkujen tuntijoina edistää faasien löytymistä vaikkapa tutkimalla, miksi yhteistyön ja työnjaon romahdusta tai sen syynä olevaa yksityiselämän ryhmäkoon pienentymistä ei vieläkään tunnisteta megatrendiksi ja lukuisten ongelmien tärkeimmäksi syyksi edes ammattitutkijoiden keskuudessa.

Kaikille on sallittua esittää tässä kirjoituksessa esiteltyä parempi yhteiskuntamme ongelmia laajasti selittävä diagnoosi sekä siitä johdettu, ongelmia käytännössä, tehokkaasti, kestävästi ja monialaisesti ratkaiseva kehittämismalli. Tätä kirjoitettaessa julkisuudessa esitetyt ehdotukset esimerkiksi “arvokkaasta elämästä” (prof. P. Himanen/”Sininen kirja”) tai kilpailukyvyn lisäämisestä  (EK:n pj I. Kokkila/HS 8.11.12, pääkirjoitus/HS 12.11.12 ja M. Pentikäinen/kolumni/HS 2.12.12) eivät täytä näitä vaatimuksia. Kilpailukyvynkin pysyvä paraneminen edellyttää perustan eli yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon ja siten myös luottamuksen parantamista ensin.

**

Tämän kirjoituksen alkuperäisversio on julkaistu Poleemi-lehden numerossa 4/2012.

**

Diagnoosia ja hoitoehdotusta voidaan arvioida myös luonnontieteellisenä teoriana:
 

-Teorialla on kvantitatiivisesti formuloitu ydin: kun katsotaan väestön enemmistön ajan pääosaa eli 80:a prosenttia, niin ihmismäärä, joka on käytännössä tarjolla työnjakoon ja yhteistyöhön, on nyt enintään yksi viidesosa verrattuna perinteelliseen, kolmannelle simpanssilajillemme ominaiseen määrään. Tämä merkittävä pienentyminen selittää suuren joukon ilmiöitä (loput 20 % ajasta on aktiiviväestöllä esimerkiksi koulua ja ansiotyötä, joissa on toisenlaiset kuviot yhteistyön suhteen).

-Teoria ennustaa, että jos rakenteita muutetaan teorian viitoittamalla tavalla, niin toiminnan laatu ja osallistujien tyytyväisyys paranevat huomattavasti ja esim. kotitalouksien keskimääräiset kulut sekä julkiset sosiaali- ja terveysmenot pienentyvät ainakin 10 prosenttia. Myös empiria tukee ennustetta, sillä kieroutuneeksi kehittyneen (palkallisen) työnjaon nytkäyttäminen lajin taipumuksia paremmin vastaavaksi on tuottanut samalla kertaa kaikki kolme mainittua hyötyä, kulujen osalta säästö on ollut usein jopa huomattavasti isompi kuin 10 prosenttia.

Olisi hyvin suotavaa, että tätä teoriaa arvioitaisiin ja siitä keskusteltaisiin julkisuudessa näkyvästi, jotta kokeiluryhmien käynnistäjiä löytyisi. 

Teoria on selittävyytensä ja ennustavuutensa ansiosta ilmeisen vahva, mutta tilanne on tällä hetkellä samantapainen kuin alkuräjähdysteorian kanssa ennen vuotta 1965. Alpher, Herman ja Gamow julkaisivat  teorian, joka ennusti alkuräjähdyksestä todistavan taustasäteilyn olemassaolon. Teoria oli kuitenkin vain spekulaatiota ennen kuin teorian ennustama säteily löydettiin, vahingossa. Löytäjät palkittiin hyvin. Voidaan siis olettaa, että teoriani ennustamien faasien löytäjät eli käytännössä ensimmäisen pysyvän, uudentyyppisen yhteistyöyhteisön ("avaran arkiyhteisön") kehittäjät palkitaan hyvin viimeistään siinä vaiheessa kun uudentyyppinen malli alkaa yleistyä nopeasti. Kiitosta vaille eivät jää nekään, jotka edistävät varsinkin alkuvaiheessa kokeilujen alkamista tukevaa tiedon ja ymmärryksen leviämistä.

**


Kirjoitus on osa kirjoitussarjaa, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.


**

Olen käsitellyt yksityiselämän työnjaon parantamista myös aikaisemmissa kirjoituksissani. Työelämän nimenomaisen arvioinnin jätin noissa kirjoituksissa sivuun, vaikka olinkin ymmärtänyt että yksityiselämän laadun huomattava parantaminen vaikuttaa monin tavoin myös työelämään. Oletin, että on erikseen olemassa jokin työelämään tehokkaimmin vaikuttava menetelmä, jota voi etsiä yksityiselämän analyysin ja "hoito-ohjelman" kypsyttyä tarpeeksi pitkälle. Tämän kirjoituksen valmistelun yllättävä löytö oli, että tärkein ja kestävin tapa parantaa myös työelämää ja siten myös esimerkiksi kilpailukykyä näyttää olevan yhteistyön ja työnjaon roima parantaminen ensin yksityiselämässä, joka muodostaa 80 prosenttia työssäolevienkin ajasta.

Paras vakuutusturva supertuprahduksia varten?

Risto Isomäki, tiedetoimittaja ja tieteiskirjailija pohdiskelee kolumnissaan, että voiko tulivuorten superpurkaukset estää (HS 6.7.2010). Tällaisia on viimeisen 100 000 vuoden aikana sattunut kolme kertaa. Indonesian Toba purkautui 75 000 vuotta sitten, Kamtsatkan Uzo 39 000 vuotta sitten ja Uuden Seelannin Taupo 26 500 vuotta sitten. Superpurkauksissa maan pinnalle ja ilmakehään leviää vähintään 1000 kuutiokilometriä tuliperäistä ainetta. Määrä on lähes miljoona kertaa suurempi kuin Islannin tämän vuotinen tuprahdus.

Isomäki arvelee että erityinen syy näihin superpurkauksiin voi olla jääkausien sulamisjaksojen aiheuttama merenpinnan nousu ja siitä seurannut maaperän jännitteiden muutos. Isomäki mielestä olisi selvittämisen arvoista voisiko riittävän suurilla geotermisillä sähkön tuotanto-ohjelmilla jäähdyttää peruskalliota niin syvältä, ettei valtavia purkauksia voisi enää syntyä. Toban purkaus kun esimerkiksi aiheutti sen, että ihmislajista jäi henkiin vain noin 2000-8000 yksilöä.

Isomäen ehdotus ei ole huono.

Omasta mielestäni pitäisi kuitenkin harkita vakavasti vielä paljon kattavamman vakuutusturvan ottamista Äiti Maan vaikeasti ennustettaviin, mutta elämälle tuhoisiin vatsa- ja muihin vaivoihin. Ihmislaji on saanut rippilahjakseen 10 000 vuoden rauhallisen vaiheen, jonka aikana on saavutettu maanviljelyn, sähkön ja tieteen avulla tilanne, jossa voidaan hankkia edes osittainen turva ehkä pahimpiakin tuhoja ajatellen.  Vain suurtuhojen tarkan luonteen ja ajankohdan ennustaminen on epävarmaa, sellainen voi tulla huomenna tai 1000 sukupolven päästä, mutta ne tulevat.

Tavoitteena lienee vääjäämättä oltava muutaman omillaan toimeen tulevan siirtokunnan perustaminen maapallon ulkopuolelle? Ensin tähän aurinkokuntaan ja toisessa vaiheessa kauemmas. Tämä on muutenkin hieno tavoite lajillemme ja sen kilpaileville ryhmittymille. Parhaat tulokset saavutetaan jos siirtokuntien perustamisesta kilpailee vähintään kaksi tai kolme osapuolta eikä mikään byrokraattinen maailmanhallitus.

Tavoitteen saavuttamiseksi on tietenkin välttämätöntä käyttää rahaa reippaasti perus- ja soveltavaan tutkimukseen. On hyvä havaita että tämä ei suinkaan tarkoita että elintasosta ja sen paranemisesta pitäisi tinkiä, pitkiä kehityskulkuja katsoen vaikutus on juuri päinvastainen. Nykyinen aineellinen hyvinvointimme, jo pelkästään ravinnon nykyistä määrää ajatellen, perustuu tieteelliseen tutkimukseen.

Tutkimukseen panostamisessa on myös se hyvä puoli, että sillä edistetään myös suppeinta mutta valitettavan monen mielestä täysin riittävää kotivakuutusta eli ilmakehän ja muun luonnon palauttamista ihmisen jäljiltä mahdollisimman luonnonmukaiseen tilaan.

 **
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa on 24.7.2012  päädytty suosittelemaan tämän kirjoitukseni kanssa yhteensopivasti tuhoisiin sääilmiöihin varautumista. Hyvä niin. Ilmeisenä lähtökohtana kirjoituksessa on kuitenkin tapahtumien katsominen lyhytjänteisesti. Oletuksena on, että nykyinen ilmastotyyppi on ikuinen.

135 000 vuotta sitten alkanut edellinen lämmin kausi, Eem, kesti 20 000 vuotta ja sen aikana lämpötilat vaihtelivat rajusti ja jaksot kestivät 75 vuodesta 5 000 vuoteen. Eemiä seurannut kylmä kausi päättyi 14 500 vuotta sitten ja ilmasto lämpeni noin viisi astetta 20 vuodessa. Vakaat ilmasto-olot ovat siten todennäköisesti poikkeus joka ei kestä, tehdään hiilidioksidipäästöille mitä tahansa.  Suosittelen pitkiin kehityskulkuihin tutustumista myös toimittajille.

Lainaus vuoden 2035 lukion oppikirjasta

”Nykyinen hoivamalli

Nykyinen 2030-luvulla vallitseva käsitys ja käytäntö vanhempien roolista lastensa  hoivaamisessa alkoi yleistyä tämän vuosisadan toisella kymmenluvulla. Malli merkitsi paluuta teollistumista ja kaupungistumista edeltäneen perinteen suuntaan.

Käännekohta oli vuonna 2010 kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitos aloitti kehittämishankkeen,  joka tuki vapaaehtoisia vanhempia kehittämään nykyaikaan sopivia, edullisia ja vakaita yhteistyö- ja toimintamalleja, jotka täyttävät seuraavat kolme edellytystä:

Pientenkin lasten molemmilla vanhemmilla on pitkän perinteen eli teollistumista edeltäneen käytännön tapaisesti melko runsaasti aikaa ja joustoa työtä, lepoa ja muutakin taipumustensa mukaista toimintaa kuin lastensa hoivaamista varten muiden aikuisten rinnalla.  Toimintamallit ovat sukupuolineutraaleja, toisin kuin aikaisemmat mallit.  Lapsilla on sopivasti virikkeellinen (tuhansia sukupolvia vallinnutta soveltuvin osin muistuttava) sosiaalinen sfääri ympärillään pääosan vuorokaudesta jo syntymästä alkaen. 

Pian myös valtion Tutkimus- ja innovaationeuvostossa sekä useissa yliopistoissa oivallettiin, että kyse on tiedettä, innovaatioita, kestävää kehitystä sekä taloudellista kasvua tehokkaasti edistävästä hankkeesta ja niin alkoi kaksi muuta kehittämishanketta, joista toisen päärahoittaja oli SITRA ja toisen TEKES. Hieman myöhemmin  Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Väestöliitto aloittivat oman projektinsa.

Tärkeä osuus oli myös eräillä muilla toimijoilla. Niistä mainitaan yleensä HYY ja Naisasialiike Unioni. Viimeksi mainitun piirissä vaikuttaneen toimittaja Anne Moilasen napakat, mutta hauskat kirjoitukset edistivät kehittämisen vauhtia huomattavasti. 

Ensimmäisissä kokeiluissa avainasemassa olivat hyvin koulutetut naiset, jotka olivat kärsineet edeltäneestä hoivamallista eniten. Unohtaa ei pidä myöskään muutamien kaukonäköisten poliittisten päätöksentekijöiden alkuvaiheessa osoittamaa rohkeutta tukea perinteen suuntaisten kokeilujen lainsäädäntöön tarvitsemia poikkeuksia.  Kehittäminen nostatti myös kiihkeää, pääosin irrationaalista vastustusta.

Monien mainioiden, toisistaan selvästi eroavien kokeilujen tulokset alkoivat näkyä jo vuonna 2015.

Tutkimus, innovaatiot ja yrittäminen alkoivat kukoistaa sekä väestön hyvinvointi lisääntyä kaikilla mittareilla mitaten.

Suomalainen tutkija on saanut todennäköisesti kehitettyjen mallien vapauttaman kapasiteetin vuoksi Nobel-palkinnon viimeisen kymmenen vuoden aikana jo kolme kertaa.  Saajista kaksi oli ollut pienten lasten äitejä tehdessään palkintoon johtanutta tutkimustaan.

Tällä hetkellä uusvanhan mallin kehittämisen hedelmät näkyvät monella muullakin tavalla.

Masennus- ja muut mielen sairaudet ovat vähentyneet tavalla joka muistuttaa Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan poika –kirjassa kuvattua. Psykiatrien ja psykologien koulutusta on pystytty vähentämään kolmasosaan aikaisemmasta.

Myös ikääntyneiden hoivaamiseen löydettiin lasten hoivan kehittämisen sivutuotoksena uusia, inhimillisiä ja taloudellisesti edullisia malleja.

Suomen kilpailukyky on nyt ylivoimainen jopa Kiinaan verrattuja. Monet länsimaat ovat yrittäneet käynnistää muutoksia samaan suuntaan kuin Suomessa, mutta yritykset eivät ole ainakaan vielä onnistuneet. 

Edellinen hoivamalli ja sammakon kohmettuminen hengiltä

Noin vuoteen 2010 asti yleistä tietoisuutta hallitsi puolen vuosisadan ajan psykologian ja lastenpsykiatrian piirissä kehittynyt ydinperheontologia (Katja Yesilova: Ydinperheen politiikka, 2009), joka velvoitti äidit ja myöhemmin myös isät omistautumaan mahdollisimman paljon ja intensiivisesti lastensa hoitamiselle.

Tuo muissakin länsimaissa elänyt käsitys oli muotoutunut virheellisesti tulkitun tieteellisen (biologisen/etologisen) tiedon tuella. Toinen merkittävä vaikuttaja oli psykoanalyyttinen teoria, jonka ymmärrettiin kyllä jo 1900-luvun lopulla tukeutuvan tieteen ulkopuolisiin lähtökohtiin. 

Käsityksen mukainen lasten hoivaaminen alkoi viime vuosisadan lopulla toteutua myös käytännössä. Ilmiötä kutsuttiin usein ruuhkavuosiongelmaksi, jonka kuviteltiin koskevan vain pienten lasten vanhempia.

Ruuhkavuosiongelma aiheutti kuitenkin suoraan tai epäsuorasti useita isoja ongelmia. Esimerkiksi lasten hyvinvoinnille, parisuhteille, kansanterveydelle, sukupuolten tasa-arvolle, innovaatioille, tieteelle, yrittämiselle, taloudelliselle kasvulle, julkisyhteisöjen taloudelle, yhteiskunnalliselle osallistumiselle, ympäristölle, taiteelle ja muulle kulttuurille.

Eikä pidä unohtaa koko väestön keskuudessa yleistymässä ollutta masennusta, joka johtui suurelta osalta mielekkään, sosiaalisen tekemisen ja osallisuuden niukkuudesta. Yhteiskunnan tukijärjestelmä oli myös jatkuvasti lisääntyvien kustannuspaineiden aiheuttamassa kriisissä.

Perustan ydinperheontologian valta-asemalle oli luonut monimutkainen yli sata vuotta kestänyt kehitys.

Nationalismin nousuun liittynyt äitiyden ihannointi oli edistänyt esimerkiksi tasa-arvoa, koska tyttöjen koulutusta voitiin perustella äidin tärkeällä kasvatusroolilla. Ihannointi edisti myös tasa-arvoa pidemmälle meneviä tavoitteita suojelemalla yläluokan äitien vapautta ansio- ja hoivatöistä sekä kaupunkeihin syntyneen työläisluokan äitien samansuuntaisia tavoitteita.

Tärkeimmän taustatekijän harhaiselle hahmotukselle muodosti kuitenkin aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen tai tarkemmin sanoen hyvinvoinnin monet ilmenemismuodot. Niitä olivat kotitalouden henkilömäärän nopea vähentyminen, kotitalouden mukavuuksien lisääntyminen, palvelijatarpeen väheneminen, palkkatason nousu, asumistason paraneminen sekä lasten koulunkäynnin yleistyminen. Ne tekivät usein pakolliseksi äidin perinteeseen verrattuna huomattavan suuren työpanoksen kasvun hoivatöissä jo ennen ydinperheontologian aikaa. Tästä uudesta välttämättömyydestä tehtiin ihanne.

Kriittisen ajattelun kannalta on kiinnostavaa, että vallitseva käsitys kehityksen suunnasta oli ydinperheontologian hallitessa ajattelua absurdissa ristiriidassa tosiasioiden kanssa. 

Kuviteltiin, että vanhempien enemmistön läsnäolo lastensa elämässä oli pysynyt entisellään tai jopa vähentynyt olennaisesti, vaikka se oli lisääntynyt huomattavasti. Suurin osa lapsiin liittyvistä yhteiskunnan tuki- ja kehittämistoimista tukeutui tavalla tai toisella tähän harhaiseen taustaoletukseen. Tyypillinen harhaan liittyvä vaatimus oli:  "vanhempien on annettava aikaa lapsilleen".

Yhteisömme reagoi muutokseen ennen vuoden 2010 käännekohtaa samaan tapaan kuin sammakko, joka laitetaan kattilaan, jossa on mukavan lämpöistä vettä. Kun kattilaa tämän jälkeen kylmennetään hitaasti, niin sammakko ei huomaa hypätä pois ennen kuin se on kohmettunut hengiltä. Lisäksi sammakko uskoo (pahasta hypotermiasta kärsivien tavoin) lämpötilan olevan nousussa ja ottaa halukkaasti käyttöön menetelmät, jotka laskevat lämpötilaa entisestään. Sammakko uskoo myös lämpötilan mahdollisen laskemisen tulevan torjuttua sillä, että kattilan reunalla istuu tarpeeksi asiantuntijasammakoita neuvomassa lajitoveriaan polskimaan aina vain antaumuksellisemmin.

Lienee selvää, miksi nykyään opetuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan suorastaan piinallisen paljon kolmea asiaa.  Päättelyn johdonmukaisuutta, eri tieteenalojen tulosten yhteensopivuutta sekä Lordi Kelvinin toteamusta: ’vasta sitten alamme jotenkin ymmärtää asioita, kun osaamme käsitellä niitä edes jossain määrin kvantitatiivisesti.’ ”

---

Vanhempia, joilla on alaikäisiä lapsia, on Suomessa noin  miljoona. Jos oletetaan, että vanhempien yhden viidenneksen osalta tv-pöhnäisestä hoivasidonnaisuusajasta voitaisiin vapauttaa muihin tarkoituksiin keskimäärin edes 2 tuntia /vuorokausi, niin vapautunut tuntimäärä vastaisi noin 90 000 kokoaikaista työpanosta vuodessa.

Tämä linkki puolestaan kertoo, miten kotitalouden keskimääräinen henkilömäärä on muuttunut perinteellisestä ja vähän muutakin. Hieman lisää päättelyäni tukevaa matematiikkaa on myös toisessa blogissani ja sen liitetiedostossa.

(Tiedoksi & pahoittelut: ainakaan Apple/Safari -yhdistelmä ei näytä avaavan kunnolla tai lainkaan google-dokementtejani. Koita esim. Firefoxia tai jotain muuta yleistä selainta.)

Täällä on lisää ongelmanasettelun ydinasiasta ja täällä taas ainakin toistaiseksi vielä parhaasta ideasta saada oikeansuuntainen evoluutioprosessi alkamaan.

Tarkkaavainen lukija huomannee että tämän sekä näiden kahden juuri edellä linkitetyn kirjoituksen ajatukset, painotukset ja ideat eivät ole täysin yhteensopivia. Tässä ensimmäisenä kirjoittamassani ideoin esim. instituutiojohtoisia kehittämishankkeita, mutta uusimmassa taas kehittämishankkeita joita käynnistäisivät ketkä tahansa asian tärkeäksi kokevat. Eroavuus on luonnollista koska ajatteluprosessi on kestänyt pitkään ja se ollut jokseenkin yksinäistä. Muutenkin kyse on  vielä toistaiseksi vasta lupaavasta vaikkakin hyvin potentiaalisesta kehittämissuunnasta. Joidenkin instituutioiden tuki edes yksinäisyyden merkittävyyttä koskevan väitteeni kumoamiksi tai vahvistamiseksi olisi toki hyvinkin tervetullutta.

Sanomalehdet vuonna 2020?

Seuraavassa ilmaisia ennusteita ja neuvoja sanomalehtiä julkaiseville yhtiöille, jotka ovat olleet jo muutaman vuoden hyvin huolissaan mediamaailman muutosmyllerryksestä.

Kerran viikossa tai harvemmin ilmestyvät lehdet ilmestyvät paperisina vielä vuonna 2020. Niiden muodonmuutos ei ole vielä selkeästi näkyvissä. Mutta useammin kuin kerran viikossa ilmestyvät lehdet - jos ilmestyvät - ilmestyvät kymmenen vuoden kuluttua vain sähköisessä muodossa.

Jos sanomalehden elämänkaaren halutaan jatkuvan uudessa olomuodossa, mutta vanhalla ydinajatuksella eli toimitettuna uutisvalikkona, joka tarjoaa asiantuntevaa taustoitusta uutisille, niin tilaushinta on kitisemättä laskettava vähintään puoleen nykyisestä ja etenkin, jos halutaan, että levikki laskee enintään puoleen nykyisestä. Tärkein syy on, että kalliimmalla hinnalla hyväkään toimitettu uutisvalikko ei mene kaupaksi tarpeeksi monelle. Painava lisäsyy tilaushinnan roimalle laskuvaateelle on, että paino- ja jakelukulujen poistumisen pitää näkyä hinnassa. Roima hintaetu paperisesta versiosta digitaaliseen siirtyessä on myös omiaan lisäämään tilaajien halukkuutta jatkaa sähköisen lehden tilaajina.

Mikäli tulot eivät riitä entisen palvelusortimentin ylläpitämiseen, niin pitää vähentää toimittajia ja harjoittaa toissijaisempien aihealueiden osalta syvää yhteistyötä muiden lehtien, free lancereiden ja asiantuntijoiden kanssa. Tärkeimpiä eli omaa toimittajapanostusta vaativia aihealueita lienevät vain yhteiskunta, oman ydinalueen uutiset, kulttuuri sekä jokin osa hömpästä. Urheilu lienee toissijaisia sektoreita, joissa voidaan harjoittaa yhteistyötä tai alihankintaa tavallista enemmän.

Erityisen tärkeää on nopea siirtyminen paperilehteä kätevämpään, mobiiliin sanomalehdenlukulaitteeseen. Se madaltaa erityisesti nuorempien kynnystä alkaa uutisvalikon tilaajaksi. Lukulaitetta ei ole viisasta järjestää suljetuksi, vain omaa lehteä tukevaksi. Sen pitää olla myös normaalin nettiselailun ja sosiaalisen nettileikittelyn mahdollistava sekä myös digitaalisten kirjojen lukulaite ja puhumiseen ja kirjoittamiseen soveltuva. Tällaisten vehkeiden suosio tulee olemaan suuri. "Lehden" eli toimitetun uutisvalikon tilaushinta voi sisältyä kulttuurivempulan kuukausimaksuun tai päinvastoin. Erityisen hyvä on, jos maksuun sisältyy myös monen megan paksuinen laajakaistayhteys. Sellaisenkin paketin kokonaishinnan on oltava alle 15 €/kk, mieluiten alle 9 €/kk. Puheluiden ei sentään tarvitse sisältyä tähän hintaan. Jakelu ja "lukulaite" sisältyvät myös nykyisin lehden hintaan.

Uusi formaatti tarjoaa monia oivia lisätienestimahdollisuuksia uutisvalikon kustantajalle. Minä olisin esimerkiksi jo monta kertaa tilannut jonkin lehdessä esitellyn kirjan oitis sähköisenä (kuvitteelliseen) lukimeeni, jos se olisi onnistunut kohtuuhinnalla (5-9 euroa) ja viemällä kursori kirjan julkaisutietojen päälle ja naksauttelemalla hiiren oikeanpuoleista näppäintä.

Yhteiskunnan, hyvinvointivaltion ja demokratian kannalta on hyvin toivottavaa, että taustoittavaa tietoa tarjoavat sanomalehdet selviävät muodonmuutoksesta ja saavat yhteensä edes 500 000 kappaleen levikin, joka merkitsee vähän yli 25 prosenttia talouksista. Neuvoillani voidaan päästä jopa yli miljoonan levikkiin.

Kilpailun kynnys alalla tulee myös madaltumaan, koska mukaan pääsee suhteellisen halvalla. Tarvitaan ennen muuta innostunut toimittajaryhmä, joka hallitsee pari keskeisintä aihealuetta. Aito kilpailu olisi provinssimme, sanomalehtialan sekä myös Helsingin Sanomien edun mukaista.

Laajakaistan aiheuttama mullistus ei suinkaan koske vain media-alaa, se sattuu vain luonteensa puolesta olemaan alkupäässä. Turvassa ei ole edes hoiva-ala, vaikka niin vielä yleisesti luullaan.

--


Tästä eteenpäin oleva on kirjoitettu 12.3.2010

Helsingin Sanomien nettisivuilla on avattu keskustelu sanomalehtien tulevaisuudesta.

Pikaisesti silmäillen hyvin harva muu kommentoija näytti olevan tietoinen teollishistorian "hintasuosituksista" mikä jälleen kerran osoittaa että jonkinmoiset tiedot menneisyydestä auttavat näkemään selkeämmin tulevaisuuden usvien lävitse.

On kyllä myönnettävä, että HS:ssä ollaan selvästi otettu askel oikeaan suuntaan. Tarjolla on digitaalinen vaihtoehto vain vähän yli puoleen hintaan eli 180 eurolla. Jos ottaa huomioon 22 prosentin alvin, jota ei tarvitse maksaa paperia tuhlaavasta versiosta, niin hinta on jokseenkin puolet paperiversiosta.

Huomioon on kuitenkin otettava, että HS tarjoaa digiversiota selvästi ikään kuin sekundavaihtoehtona ja salakähmäisesti. Digivaihtoehtoa ei löydy HS:n nettisivujen normaaleista tilauskohdista ja kaiken lisäksi pelkän digivaihtoehdon tilaajat saavat huonommat arkisto- ja muut lisäpalvelut.

Suosittelen digivaihtoehdon tarjoamista vielä hieman halvemmalla, mutta ennen kaikkea rinta rottingilla sekä aivan samoilla digimausteilla kuin digillä höystettyä paperiversiota.

Jokainen voi mielestäni joka tapauksessa jo nyt heti lopettaa paperiversion tilaamisen ja siirtyä ympäristöystävällisempään digiversioon, jos laajakaistan paksuus siihen riittää.

Mieleen tuli vielä, että voisi olla aika iso tuki provinssimme pysymiselle kehityksen rattailla, jos HS isona toimijana alkaisi tosissaan edistämään asiakkaidensa siirtymistä paperittomaan lehdenlukuun. Nuoremmat ikäluokat ovat siihen jo ilmeisen kypsiä.

Oma HS Next -blogiin kirjoittamani kommentti löytyy tästä.

Facebook ja pitkät kehityskulut

Monet meistä yli 30-vuotiaista pitävät facebookia ja muita sosiaalisia medioita (tarkoitan niillä internetissä toimivia yhteisöpalveluja) turhanaikaisina muoti-ilmiöinä. Suhtautuminen on samantapaista kuin 1990-luvun alussa kännykkään. Moni järki-ihminen ajatteli, että ei hanki koskaan moista aparaattia.

Minäkin ajattelin tähän tapaan facebookista vielä runsas vuosi sitten, vaikka olin 1990-luvun alussa innokas kännyn käytön edistäjä.

Arvioin viime vuoden lopulla facebookia pitkien kehityskulkujen näkökulmasta, kun oli erään mukavan tehtävän vuoksi mietittävä, mitä hyötyä on historian ja erityisesti esihistorian tuntemuksesta. Seurauksena oli oivallus, että facebookin tapaiset sosiaaliset mediat merkitsevät ennen muuta paluuta menneisyyteen tai ehkä täsmällisemmin sanoen korjausliikettä ihmisten enemmistön taipumusten mukaisten olosuhteiden suuntaan. Sellaiseen täyteläiseen sosiaaliseen sfääriin, jossa lajimme on kehittynyt ja elänyt 99,98 prosenttia olemassaolonsa ajasta. Viittaan esimerkiksi Sirpa Leskisen ja Petro Pesosen oivalliseen Vantaan esihistoria -kirjaan. Kirjoittajien arvion mukaan kivikauden asumuksessa asui 15-20 ihmistä ja vieressä oli tyypillisesti puhe-etäisyyden päässä pari saman kokoista asumusta. Yksilöä lähes koko ajan ympäröivän elossapitoyhteisön koko on siten perinteellisesti ollut noin 45-60 ihmistä.

Aineellinen hyvinvointi on pienentänyt hitaasti ja pitkälti huomaamatta sekä hyvin monen eri tekijän kumulaationa lauman koon keskimäärin hieman yli kahden henkilön kokoiseksi. Kyse on laumasta, jossa suuri enemmistö elää lähtökohtaisesti 75-100 prosenttia vuoden tunneista. Lauman radikaali kutistuminen on tapahtunut Suomessa viimeisen runsaan sadan vuoden aikana.

Tämä hahmotus ennustaa, että sosiaaliset mediat valtaavat yhteiskunnan 10-20 vuoden tähtäimellä samalla tavoin kuin kännykkä. Itse asiassa kännykän ja tekstiviestin menestys voidaan tulkita pitkälti samasta syystä johtuvaksi kuin sosiaalisten medioidenkin. Samalla se, että niissä kaikissa pyöritellään lähes vain jonninjoutavia asioita, saa selityksen ja synninpäästön. Mitä muuta pääosa normaalista sosiaalisesta vuorovaikutuksesta on kuin kepeää porinaa? Varsinaiset hyödyt rinnastuvat laihan hernekeiton lihaisiin sattumiin, joita ei saa erikseen, ilman keittoa.

Lisäksi tämä hahmotus viittaa siihen, että huoli ja keskustelu facebookin käytön ongelmista ja etiketistä on aika turhaa. Facebookissa käyttäytyminen ei edellytä sen kummempaa kuin muukaan kylän väen nähden ja kuullen tapahtuva toiminta.

Suosittelen muidenkin ilmiöiden, ongelmien ja kehitystarpeiden tarkastelua pitkien kehityskulkujen näkökulmasta. Nykyisyys ja tulevaisuus hahmottuvat selkeämmin.