Tupakointi on alkanut leimautua yleisessä tietoisuudessa huono-osaisten tyhmähköksi ja katoavaksi harrastukseksi. Tämä merkinnee sitä, että 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Suomeen rantautunut ja alussa terveyttä edistävänäkin pidetty tapa tulee käytännössä katoamaan Suomesta tämän vuosisadan alkupuoliskon aikana.
Hyvä noin, mutta onko vastaava kehityskulku mahdollista myös alkoholin (ja muiden huumeiden) osalta?
Lainsäädäntö on ollut hyvä apu tupakoinnin rajoittamisessa. Alkoholin nauttiminen ei ole kuitenkaan samalla tavalla vahingollista paikalla oleville sivullisille kuin tupakan savu. Lakien käyttämisestä alkoholin käytön kitkemiseen on myös huonoja kokemuksia. Kieltolain jatkamisen puolesta taisivat 1930-luvun alussa äänestää erityisen innokkaasti vain puupäisimmät raittiusintoilijat ja pirtun salakuljettajat.
Jäljelle näyttää jäävän vain sosiaalinen vaikuttaminen. Sääty- ja luokkayhteiskunnan ajoilta on paljon mainioita esimerkkejä monien perimmältään tarpeettomien tapojen ja tottumusten uskomattoman nopeasta leviämisestä väestön enemmistön keskuuteen. Tällaisia ovat esimerkiksi niin sanotun sukunimen käyttäminen, se että vaimo käyttää aviomiehensä sukunimeä, lattiamatot, ikkunaverhot, sohvakalustot, polttarit ja pitsa. Suunta on ollut yleensä ylemmistä yhteiskuntaluokista alempiin.
Nykyään luokka- tai säätyjako on paljon monimuotoisempi ja tulkinnanvaraisempi ilmiö kuin aikaisemmin, mutta sosiaalisten arvostusten ja tapojen omaksumisessa pätee luullakseni aika pitkälle, että keskimääräistä enemmän koulutettujen ja keskimääräistä paremmin toimeentulevien esimerkkiä noudatetaan enemmän kuin toisin päin. Luulisin, että tuollaista kellokkaan vaikutusvaltaa on myös monilla luottamus- tai muilla näkyvillä henkilöillä kuten kunnanvaltuutetuilla, yhdistysten puheenjohtajilla ja muilla aktiiveilla, urheilijoilla sekä kansanedustajilla ja toimittajilla. Ehkä jopa joillakin blogien kirjoittajilla.
Viinien, viskien ja oluiden maistelun sekä tuntemuksen harrastajista lähes kaikki lienevät keskimääräistä parempituloisia ja paremmin koulutettuja. En vaadi, että nämä suuntaisivat snobin harrastuksensa uusille urille. Voisi riittää, että riittävän moni muu väkijuomien aiheuttamiin ongelmiin kyllästynyt ihminen tuloihin ja koulutukseen katsomatta alkaisi viestiä puheissaan ja erityisesti teoissaan torjuntaansa alkoholin vähäistä vähääkään suurempaa käyttöä ja käytön ihannointia kohtaan. Juhlissa riittää aivan hyvin rituaalinen kuohuviinimalja, ehkä sitäkään ei ihan oikeasti tarvita.
Onko parempia ja tehokkaampia ideoita? Edellyttäen tietenkin, että pidetään kannatettavana kääntää provinssimme kännäilykulttuuri häviöönsä ja alkoholin kulutus nollan suuntaan. On nimittäin muistettava, että kelpo ihmisystävä voi kai kannattaa perustellusti myös kännäyskulttuurin tehostamista, jos ei näe elämää selvänä ja terveempänä parempana vaihtoehtona.
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
torstai 28. tammikuuta 2010
Uskomusten muutoksilla voi olla materiaalisia vaikutuksia
Isaac Asimovin säätiö-sarjaan kuuluvilla scifi-romaaneilla on kutkuttava, mutta ilmeisen mahdoton lähtökohta. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat kymmenien tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen linnunradallamme, jossa on miljoonia ihmisen asuttamia planeettoja. Juoni rakentuu oletukselle, että on mahdollista ennustaa tuhansien miljardien ihmisten muodostaman galaktisen yhteisön tulevaisuus matemaattisilla laskelmilla. Toki ennusteen vuotaminen julkisuuteen auttaa noissa mainioissa, myös tarinoiden mestarin Tolkienin arvostamissa, kirjoissa ehkä huomattavastikin ennusteen toteutumista.
On ilmeistä, että jotain voidaan oikeastikin ennustaa yhteiskunnan kehityksestä, tosin paljon rajoitetummin kuin säätiö-kirjoissa. Mielestäni siihen riittää yksinkertainen matematiikka, jonka avulla tarkastellaan suuren enemmistön käyttäytymistä tuhansien vuosien aikana menneisyydessä ja verrataan vallitseviin käsityksiin ja käytäntöihin. Lisäksi on tarvis pitää mielessä ihmisen biologisten piirustusten asettamat enemmän ja vähemmän painavat suositukset.
Ennustan esimerkiksi, että pankkien varsinkin lukuvuoden alkamisen aikoihin harjoittamaa mainontaa, jossa annetaan ymmärtää että viimeistään ensimmäiselle luokalle menevä lapsi tarvitsee oman huoneen, aletaan pitää vuoteen 2030 mennessä yhtä järkevänä kuin nyt pidetään 1920-luvun mainontaa, jossa suositeltiin mentholilla maustettuja savukkeita astmaatikoille.
Ennusteen puolesta todistaa se, että lasten henkilökohtaiset huoneet ovat todella uusi, erikoinen ja harkitsematon ilmiö. Lasten omia huoneita pidettiin vielä 1930-luvulla suomalaisen yläluokankin keskuudessa kasvatuksellisesti sopimattomana ylellisyytenä. Näin todistaa emeritusprofessori Arne Nevanlinna (http://arne.nevanlinna.fi/) kirjassaan Isän maa: sukukertomuksia kolmekymmentäluvun Suomesta.
Mutta mitä tapahtuisi, jos enemmistö omaksuisi käsityksen lasten henkilökohtaisten huoneiden vahingollisuudesta nopeasti eikä vähitellen?
Luonnollisesti omaksumisnopeudesta riippumatta on todennäköistä, että lasten psyykkiset häiriöt vähenisivät jonkin verran. Ei nopeasti eikä niin, että tämän muutokset vaikutukset voisi selkeästi mitata. Tämä muutos ei tuottaisi ongelmaa lyhyellä tähtäimellä, mutta pidemmällä tähtäimellä se veisi pohjaa vaatimukselta lisätä julkisen sektorin virkoja ja toisi siten kaivattua helpotusta julkisiin kustannuksiin.
Nopea käsityksen omaksuminen voisi johtaa asuntojen kysynnän merkittävään heikkenemiseen eli lapsiperheet tyytyisivät keskimäärin selvästi pienempiin asuntoihin, siis syyllistyisivät vähäisempään kuluttamiseen. Onko kulutuksesta tinkiminen lainkaan suositeltavaa Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa? Tätä uhkaa vastaan puhuu se, että yleisesti uskotaan asumisväljyyden lisäämisen olevan hyvä asia joka tapauksessa.
Toinen mahdollinen uhkakuva on huomattava syntyvyyden lisäys. Asunnon koko ei olisikaan samalla tavalla rajoittava tekijä kuten nyt. Vai olisiko syntyvyyden lisääntyminen nopeasti ikääntyvässä Suomessa sittenkin hyvä asia? Aivan ylettömäksi syntyvyys ei kuitenkaan voi nousta. Kiitos siitä tyypilliselle perheautolle, jossa on paikat edelleenkin vain kolmelle lapselle sekä erityisesti nykyvanhempien historiallisesti vertaillen tavattoman suurelle sidonnaisuudelle omien lastensa hoitamiseen ansiotyöstä "vapaana" aikana.
Muutos vallitsevissa uskomuksissa voi joka tapauksessa vaikuttaa yllättävän paljon aineelliseen todellisuuteen.
On ilmeistä, että jotain voidaan oikeastikin ennustaa yhteiskunnan kehityksestä, tosin paljon rajoitetummin kuin säätiö-kirjoissa. Mielestäni siihen riittää yksinkertainen matematiikka, jonka avulla tarkastellaan suuren enemmistön käyttäytymistä tuhansien vuosien aikana menneisyydessä ja verrataan vallitseviin käsityksiin ja käytäntöihin. Lisäksi on tarvis pitää mielessä ihmisen biologisten piirustusten asettamat enemmän ja vähemmän painavat suositukset.
Ennustan esimerkiksi, että pankkien varsinkin lukuvuoden alkamisen aikoihin harjoittamaa mainontaa, jossa annetaan ymmärtää että viimeistään ensimmäiselle luokalle menevä lapsi tarvitsee oman huoneen, aletaan pitää vuoteen 2030 mennessä yhtä järkevänä kuin nyt pidetään 1920-luvun mainontaa, jossa suositeltiin mentholilla maustettuja savukkeita astmaatikoille.
Ennusteen puolesta todistaa se, että lasten henkilökohtaiset huoneet ovat todella uusi, erikoinen ja harkitsematon ilmiö. Lasten omia huoneita pidettiin vielä 1930-luvulla suomalaisen yläluokankin keskuudessa kasvatuksellisesti sopimattomana ylellisyytenä. Näin todistaa emeritusprofessori Arne Nevanlinna (http://arne.nevanlinna.fi/) kirjassaan Isän maa: sukukertomuksia kolmekymmentäluvun Suomesta.
Mutta mitä tapahtuisi, jos enemmistö omaksuisi käsityksen lasten henkilökohtaisten huoneiden vahingollisuudesta nopeasti eikä vähitellen?
Luonnollisesti omaksumisnopeudesta riippumatta on todennäköistä, että lasten psyykkiset häiriöt vähenisivät jonkin verran. Ei nopeasti eikä niin, että tämän muutokset vaikutukset voisi selkeästi mitata. Tämä muutos ei tuottaisi ongelmaa lyhyellä tähtäimellä, mutta pidemmällä tähtäimellä se veisi pohjaa vaatimukselta lisätä julkisen sektorin virkoja ja toisi siten kaivattua helpotusta julkisiin kustannuksiin.
Nopea käsityksen omaksuminen voisi johtaa asuntojen kysynnän merkittävään heikkenemiseen eli lapsiperheet tyytyisivät keskimäärin selvästi pienempiin asuntoihin, siis syyllistyisivät vähäisempään kuluttamiseen. Onko kulutuksesta tinkiminen lainkaan suositeltavaa Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa? Tätä uhkaa vastaan puhuu se, että yleisesti uskotaan asumisväljyyden lisäämisen olevan hyvä asia joka tapauksessa.
Toinen mahdollinen uhkakuva on huomattava syntyvyyden lisäys. Asunnon koko ei olisikaan samalla tavalla rajoittava tekijä kuten nyt. Vai olisiko syntyvyyden lisääntyminen nopeasti ikääntyvässä Suomessa sittenkin hyvä asia? Aivan ylettömäksi syntyvyys ei kuitenkaan voi nousta. Kiitos siitä tyypilliselle perheautolle, jossa on paikat edelleenkin vain kolmelle lapselle sekä erityisesti nykyvanhempien historiallisesti vertaillen tavattoman suurelle sidonnaisuudelle omien lastensa hoitamiseen ansiotyöstä "vapaana" aikana.
Muutos vallitsevissa uskomuksissa voi joka tapauksessa vaikuttaa yllättävän paljon aineelliseen todellisuuteen.
maanantai 28. joulukuuta 2009
Sähkökirja ja suomenkielinen kulttuuri
Suomen Kustannusyhdistys ry on ymmärrettävän huolestunut sähköisen kirjan tulemisesta. Sähköisten kirjojen osuus tulee olemaan alkavan vuosikymmenen lopulla ainakin 80 prosenttia kaikista ilmestyvistä kirjoista. Muutos tekee tarpeettomiksi tukkurit sekä suuren osan perinteellisistä vähittäismyyjistä ja kustantajien tähänastisista kirjaan liittyneistä tekemisistä.
Yhdistyksellä on aihepiiriä käsittelevät nettisivut - www.sähkökirja.fi - joita kannattaa silmäillä, jos haluaa päivittää perustietojaan aihepiiristä ja tietää tarkemmin, missä vaiheessa kulloinkin mennään muualla maailmassa ja Suomessa.
Sivuston silmäily herätti epäilyn sivuston tekijöiden realiteettien tajusta ja sen oheisseurauksena huolen myös suomenkielisen kulttuurin tulevaisuudesta. Sivustolle oli kirjattu arvio, että sähkökirjan "hinta tulee todennäköisesti olemaan hieman painettua kirjaa edullisempi."
Sivuston tiedoista ilmenee, että englanninkielisten sähkökirjojen hinta on jo nyt alle 10 dollaria, joka on euroissa 7.
Väitän, että suomenkielinen kirja tulee menestymään vain, jos se muuttuu helposti ja halvalla sähköisessä muodossa ostettavaksi. Sen pitää olla olennaisesti halvempi kuin paperisen kirjan, eikä sen hinta saa olla olennaisesti kalliimpi kuin englanninkielisten sähkökirjojen.
Kuvitelma, että kuluttajat suostuisivat tilaamaan suurempia määriä sähköisiä kirjoja, jotka ovat vain hieman painettuja halvempia, on ymmärrettävää, mutta epärealistista toiveajattelua.
Hidastelu edulliseen suomenkieliseen sähkökirjaan siirtymisessä on vahingollista suomenkieliselle kulttuurille. Englanninkieliset versiot ja vaihtoehdot jyräävät muutoin ylivoimaisesti edullisemman hintansa vuoksi.
Edullinen hinta, mielestäni noin 5 euroa, olisi myös toimivin keino eliminoida piratismia ja samalla lisätä olennaisesti myyntiä.
Pyrkimys piratismin vähentämiseen joillakin muillakin keinoin voi olla järkevää. Kopioinnin estävä tiedostomuoto ei ole paha asia, jos hinta on edullinen ja ostaminen eli maksaminen ja palvelun toimittaminen helppoa ja nopeaa eli käytännössä laajakaistan välityksellä tehtävissä. Hyväksyttävä keino voisi olla myös eräänlainen "vesileima" tai ehkä ennemminkin "ex libris" eli selvä, avoimesti joka sivulla siististi näkyvä merkintä, kuka kopiokappaleen on maksanut.
Yhdistyksellä on aihepiiriä käsittelevät nettisivut - www.sähkökirja.fi - joita kannattaa silmäillä, jos haluaa päivittää perustietojaan aihepiiristä ja tietää tarkemmin, missä vaiheessa kulloinkin mennään muualla maailmassa ja Suomessa.
Sivuston silmäily herätti epäilyn sivuston tekijöiden realiteettien tajusta ja sen oheisseurauksena huolen myös suomenkielisen kulttuurin tulevaisuudesta. Sivustolle oli kirjattu arvio, että sähkökirjan "hinta tulee todennäköisesti olemaan hieman painettua kirjaa edullisempi."
Sivuston tiedoista ilmenee, että englanninkielisten sähkökirjojen hinta on jo nyt alle 10 dollaria, joka on euroissa 7.
Väitän, että suomenkielinen kirja tulee menestymään vain, jos se muuttuu helposti ja halvalla sähköisessä muodossa ostettavaksi. Sen pitää olla olennaisesti halvempi kuin paperisen kirjan, eikä sen hinta saa olla olennaisesti kalliimpi kuin englanninkielisten sähkökirjojen.
Kuvitelma, että kuluttajat suostuisivat tilaamaan suurempia määriä sähköisiä kirjoja, jotka ovat vain hieman painettuja halvempia, on ymmärrettävää, mutta epärealistista toiveajattelua.
Hidastelu edulliseen suomenkieliseen sähkökirjaan siirtymisessä on vahingollista suomenkieliselle kulttuurille. Englanninkieliset versiot ja vaihtoehdot jyräävät muutoin ylivoimaisesti edullisemman hintansa vuoksi.
Edullinen hinta, mielestäni noin 5 euroa, olisi myös toimivin keino eliminoida piratismia ja samalla lisätä olennaisesti myyntiä.
Pyrkimys piratismin vähentämiseen joillakin muillakin keinoin voi olla järkevää. Kopioinnin estävä tiedostomuoto ei ole paha asia, jos hinta on edullinen ja ostaminen eli maksaminen ja palvelun toimittaminen helppoa ja nopeaa eli käytännössä laajakaistan välityksellä tehtävissä. Hyväksyttävä keino voisi olla myös eräänlainen "vesileima" tai ehkä ennemminkin "ex libris" eli selvä, avoimesti joka sivulla siististi näkyvä merkintä, kuka kopiokappaleen on maksanut.
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Sanomalehdet vuonna 2020?
Seuraavassa ilmaisia ennusteita ja neuvoja sanomalehtiä julkaiseville yhtiöille, jotka ovat olleet jo muutaman vuoden hyvin huolissaan mediamaailman muutosmyllerryksestä.
Kerran viikossa tai harvemmin ilmestyvät lehdet ilmestyvät paperisina vielä vuonna 2020. Niiden muodonmuutos ei ole vielä selkeästi näkyvissä. Mutta useammin kuin kerran viikossa ilmestyvät lehdet - jos ilmestyvät - ilmestyvät kymmenen vuoden kuluttua vain sähköisessä muodossa.
Jos sanomalehden elämänkaaren halutaan jatkuvan uudessa olomuodossa, mutta vanhalla ydinajatuksella eli toimitettuna uutisvalikkona, joka tarjoaa asiantuntevaa taustoitusta uutisille, niin tilaushinta on kitisemättä laskettava vähintään puoleen nykyisestä ja etenkin, jos halutaan, että levikki laskee enintään puoleen nykyisestä. Tärkein syy on, että kalliimmalla hinnalla hyväkään toimitettu uutisvalikko ei mene kaupaksi tarpeeksi monelle. Painava lisäsyy tilaushinnan roimalle laskuvaateelle on, että paino- ja jakelukulujen poistumisen pitää näkyä hinnassa. Roima hintaetu paperisesta versiosta digitaaliseen siirtyessä on myös omiaan lisäämään tilaajien halukkuutta jatkaa sähköisen lehden tilaajina.
Mikäli tulot eivät riitä entisen palvelusortimentin ylläpitämiseen, niin pitää vähentää toimittajia ja harjoittaa toissijaisempien aihealueiden osalta syvää yhteistyötä muiden lehtien, free lancereiden ja asiantuntijoiden kanssa. Tärkeimpiä eli omaa toimittajapanostusta vaativia aihealueita lienevät vain yhteiskunta, oman ydinalueen uutiset, kulttuuri sekä jokin osa hömpästä. Urheilu lienee toissijaisia sektoreita, joissa voidaan harjoittaa yhteistyötä tai alihankintaa tavallista enemmän.
Erityisen tärkeää on nopea siirtyminen paperilehteä kätevämpään, mobiiliin sanomalehdenlukulaitteeseen. Se madaltaa erityisesti nuorempien kynnystä alkaa uutisvalikon tilaajaksi. Lukulaitetta ei ole viisasta järjestää suljetuksi, vain omaa lehteä tukevaksi. Sen pitää olla myös normaalin nettiselailun ja sosiaalisen nettileikittelyn mahdollistava sekä myös digitaalisten kirjojen lukulaite ja puhumiseen ja kirjoittamiseen soveltuva. Tällaisten vehkeiden suosio tulee olemaan suuri. "Lehden" eli toimitetun uutisvalikon tilaushinta voi sisältyä kulttuurivempulan kuukausimaksuun tai päinvastoin. Erityisen hyvä on, jos maksuun sisältyy myös monen megan paksuinen laajakaistayhteys. Sellaisenkin paketin kokonaishinnan on oltava alle 15 €/kk, mieluiten alle 9 €/kk. Puheluiden ei sentään tarvitse sisältyä tähän hintaan. Jakelu ja "lukulaite" sisältyvät myös nykyisin lehden hintaan.
Uusi formaatti tarjoaa monia oivia lisätienestimahdollisuuksia uutisvalikon kustantajalle. Minä olisin esimerkiksi jo monta kertaa tilannut jonkin lehdessä esitellyn kirjan oitis sähköisenä (kuvitteelliseen) lukimeeni, jos se olisi onnistunut kohtuuhinnalla (5-9 euroa) ja viemällä kursori kirjan julkaisutietojen päälle ja naksauttelemalla hiiren oikeanpuoleista näppäintä.
Yhteiskunnan, hyvinvointivaltion ja demokratian kannalta on hyvin toivottavaa, että taustoittavaa tietoa tarjoavat sanomalehdet selviävät muodonmuutoksesta ja saavat yhteensä edes 500 000 kappaleen levikin, joka merkitsee vähän yli 25 prosenttia talouksista. Neuvoillani voidaan päästä jopa yli miljoonan levikkiin.
Kilpailun kynnys alalla tulee myös madaltumaan, koska mukaan pääsee suhteellisen halvalla. Tarvitaan ennen muuta innostunut toimittajaryhmä, joka hallitsee pari keskeisintä aihealuetta. Aito kilpailu olisi provinssimme, sanomalehtialan sekä myös Helsingin Sanomien edun mukaista.
Laajakaistan aiheuttama mullistus ei suinkaan koske vain media-alaa, se sattuu vain luonteensa puolesta olemaan alkupäässä. Turvassa ei ole edes hoiva-ala, vaikka niin vielä yleisesti luullaan.
--
Tästä eteenpäin oleva on kirjoitettu 12.3.2010
Helsingin Sanomien nettisivuilla on avattu keskustelu sanomalehtien tulevaisuudesta.
Pikaisesti silmäillen hyvin harva muu kommentoija näytti olevan tietoinen teollishistorian "hintasuosituksista" mikä jälleen kerran osoittaa että jonkinmoiset tiedot menneisyydestä auttavat näkemään selkeämmin tulevaisuuden usvien lävitse.
On kyllä myönnettävä, että HS:ssä ollaan selvästi otettu askel oikeaan suuntaan. Tarjolla on digitaalinen vaihtoehto vain vähän yli puoleen hintaan eli 180 eurolla. Jos ottaa huomioon 22 prosentin alvin, jota ei tarvitse maksaa paperia tuhlaavasta versiosta, niin hinta on jokseenkin puolet paperiversiosta.
Huomioon on kuitenkin otettava, että HS tarjoaa digiversiota selvästi ikään kuin sekundavaihtoehtona ja salakähmäisesti. Digivaihtoehtoa ei löydy HS:n nettisivujen normaaleista tilauskohdista ja kaiken lisäksi pelkän digivaihtoehdon tilaajat saavat huonommat arkisto- ja muut lisäpalvelut.
Suosittelen digivaihtoehdon tarjoamista vielä hieman halvemmalla, mutta ennen kaikkea rinta rottingilla sekä aivan samoilla digimausteilla kuin digillä höystettyä paperiversiota.
Jokainen voi mielestäni joka tapauksessa jo nyt heti lopettaa paperiversion tilaamisen ja siirtyä ympäristöystävällisempään digiversioon, jos laajakaistan paksuus siihen riittää.
Mieleen tuli vielä, että voisi olla aika iso tuki provinssimme pysymiselle kehityksen rattailla, jos HS isona toimijana alkaisi tosissaan edistämään asiakkaidensa siirtymistä paperittomaan lehdenlukuun. Nuoremmat ikäluokat ovat siihen jo ilmeisen kypsiä.
Oma HS Next -blogiin kirjoittamani kommentti löytyy tästä.
Kerran viikossa tai harvemmin ilmestyvät lehdet ilmestyvät paperisina vielä vuonna 2020. Niiden muodonmuutos ei ole vielä selkeästi näkyvissä. Mutta useammin kuin kerran viikossa ilmestyvät lehdet - jos ilmestyvät - ilmestyvät kymmenen vuoden kuluttua vain sähköisessä muodossa.
Jos sanomalehden elämänkaaren halutaan jatkuvan uudessa olomuodossa, mutta vanhalla ydinajatuksella eli toimitettuna uutisvalikkona, joka tarjoaa asiantuntevaa taustoitusta uutisille, niin tilaushinta on kitisemättä laskettava vähintään puoleen nykyisestä ja etenkin, jos halutaan, että levikki laskee enintään puoleen nykyisestä. Tärkein syy on, että kalliimmalla hinnalla hyväkään toimitettu uutisvalikko ei mene kaupaksi tarpeeksi monelle. Painava lisäsyy tilaushinnan roimalle laskuvaateelle on, että paino- ja jakelukulujen poistumisen pitää näkyä hinnassa. Roima hintaetu paperisesta versiosta digitaaliseen siirtyessä on myös omiaan lisäämään tilaajien halukkuutta jatkaa sähköisen lehden tilaajina.
Mikäli tulot eivät riitä entisen palvelusortimentin ylläpitämiseen, niin pitää vähentää toimittajia ja harjoittaa toissijaisempien aihealueiden osalta syvää yhteistyötä muiden lehtien, free lancereiden ja asiantuntijoiden kanssa. Tärkeimpiä eli omaa toimittajapanostusta vaativia aihealueita lienevät vain yhteiskunta, oman ydinalueen uutiset, kulttuuri sekä jokin osa hömpästä. Urheilu lienee toissijaisia sektoreita, joissa voidaan harjoittaa yhteistyötä tai alihankintaa tavallista enemmän.
Erityisen tärkeää on nopea siirtyminen paperilehteä kätevämpään, mobiiliin sanomalehdenlukulaitteeseen. Se madaltaa erityisesti nuorempien kynnystä alkaa uutisvalikon tilaajaksi. Lukulaitetta ei ole viisasta järjestää suljetuksi, vain omaa lehteä tukevaksi. Sen pitää olla myös normaalin nettiselailun ja sosiaalisen nettileikittelyn mahdollistava sekä myös digitaalisten kirjojen lukulaite ja puhumiseen ja kirjoittamiseen soveltuva. Tällaisten vehkeiden suosio tulee olemaan suuri. "Lehden" eli toimitetun uutisvalikon tilaushinta voi sisältyä kulttuurivempulan kuukausimaksuun tai päinvastoin. Erityisen hyvä on, jos maksuun sisältyy myös monen megan paksuinen laajakaistayhteys. Sellaisenkin paketin kokonaishinnan on oltava alle 15 €/kk, mieluiten alle 9 €/kk. Puheluiden ei sentään tarvitse sisältyä tähän hintaan. Jakelu ja "lukulaite" sisältyvät myös nykyisin lehden hintaan.
Uusi formaatti tarjoaa monia oivia lisätienestimahdollisuuksia uutisvalikon kustantajalle. Minä olisin esimerkiksi jo monta kertaa tilannut jonkin lehdessä esitellyn kirjan oitis sähköisenä (kuvitteelliseen) lukimeeni, jos se olisi onnistunut kohtuuhinnalla (5-9 euroa) ja viemällä kursori kirjan julkaisutietojen päälle ja naksauttelemalla hiiren oikeanpuoleista näppäintä.
Yhteiskunnan, hyvinvointivaltion ja demokratian kannalta on hyvin toivottavaa, että taustoittavaa tietoa tarjoavat sanomalehdet selviävät muodonmuutoksesta ja saavat yhteensä edes 500 000 kappaleen levikin, joka merkitsee vähän yli 25 prosenttia talouksista. Neuvoillani voidaan päästä jopa yli miljoonan levikkiin.
Kilpailun kynnys alalla tulee myös madaltumaan, koska mukaan pääsee suhteellisen halvalla. Tarvitaan ennen muuta innostunut toimittajaryhmä, joka hallitsee pari keskeisintä aihealuetta. Aito kilpailu olisi provinssimme, sanomalehtialan sekä myös Helsingin Sanomien edun mukaista.
Laajakaistan aiheuttama mullistus ei suinkaan koske vain media-alaa, se sattuu vain luonteensa puolesta olemaan alkupäässä. Turvassa ei ole edes hoiva-ala, vaikka niin vielä yleisesti luullaan.
--
Tästä eteenpäin oleva on kirjoitettu 12.3.2010
Helsingin Sanomien nettisivuilla on avattu keskustelu sanomalehtien tulevaisuudesta.
Pikaisesti silmäillen hyvin harva muu kommentoija näytti olevan tietoinen teollishistorian "hintasuosituksista" mikä jälleen kerran osoittaa että jonkinmoiset tiedot menneisyydestä auttavat näkemään selkeämmin tulevaisuuden usvien lävitse.
On kyllä myönnettävä, että HS:ssä ollaan selvästi otettu askel oikeaan suuntaan. Tarjolla on digitaalinen vaihtoehto vain vähän yli puoleen hintaan eli 180 eurolla. Jos ottaa huomioon 22 prosentin alvin, jota ei tarvitse maksaa paperia tuhlaavasta versiosta, niin hinta on jokseenkin puolet paperiversiosta.
Huomioon on kuitenkin otettava, että HS tarjoaa digiversiota selvästi ikään kuin sekundavaihtoehtona ja salakähmäisesti. Digivaihtoehtoa ei löydy HS:n nettisivujen normaaleista tilauskohdista ja kaiken lisäksi pelkän digivaihtoehdon tilaajat saavat huonommat arkisto- ja muut lisäpalvelut.
Suosittelen digivaihtoehdon tarjoamista vielä hieman halvemmalla, mutta ennen kaikkea rinta rottingilla sekä aivan samoilla digimausteilla kuin digillä höystettyä paperiversiota.
Jokainen voi mielestäni joka tapauksessa jo nyt heti lopettaa paperiversion tilaamisen ja siirtyä ympäristöystävällisempään digiversioon, jos laajakaistan paksuus siihen riittää.
Mieleen tuli vielä, että voisi olla aika iso tuki provinssimme pysymiselle kehityksen rattailla, jos HS isona toimijana alkaisi tosissaan edistämään asiakkaidensa siirtymistä paperittomaan lehdenlukuun. Nuoremmat ikäluokat ovat siihen jo ilmeisen kypsiä.
Oma HS Next -blogiin kirjoittamani kommentti löytyy tästä.
maanantai 30. marraskuuta 2009
Onko kansa vaihdettava?
Väestön enemmistö on väärässä. Onko kansa vaihdettava?
Enemmistö suomalaisista kannattaa presidentin nykyisiä tai jopa vahvempia valtaoikeuksia.
Pyrkimys on nurinkurinen. Se on ristiriidassa parlamentarismin kanssa. Parlamentarismi tarkoittaa, että toimeenpanovaltaa käyttää eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus. Ja parlamentarismia väestön enemmistö myös mitä ilmeisimmin kannattaa.
Myönnän, että presidentin vahvat valtuudet saattoivat olla hyödyksi itsenäisyyden alkuvuosikymmenten talonpoikien ja työläisten tasavallassa sekä vielä jonkin aikaa II maailmansodan jälkeenkin.
Maailma on muuttunut. On aika luopua vielä nykyistä enemmän itsenäisyyden ajan alun kuningasvallan kannattajien vaatimuksesta rakennetusta epäjohdonmukaisuudesta. Erityisen kiireellistä on luopua suorasta presidentin vaalista. Suora vaali on omiaan herättämään kiireisillä kansalaisilla, presidenteillä ja presidenttiehdokkailla harhaista mielikuvaa, että presidentti on tai että hänen pitäisi olla merkittävä vallankäyttäjä.
Jotain komealta näyttävää, mutta vallanjaon kannalta toissijaista, voidaan presidentin viran hoitajalle toki jättää ihmisten konservatiivisten viehtymysten tyydyttämiseksi. Esimerkiksi puolustusvoimien ylipäällikön tehtävä sopinee sopivasti muotoiltuna rauhan aikana presidentin tehtäviin. Provinssimme ulkosuhteilla ei voi kuitenkaan olla oikeasti kahta johtajaa.
Kansaa ei voi vaihtaa. Hähmäistä ajattelua ei pidä kuitenkaan suosia ja pelisäännöt pitää muuttaa ristiriidattomiksi. Vastuussa sekavuuden vähentämisestä ovat kaikki kansanedustajat ja aivan erityisesti perustuslakivaliokunnan jäsenet.
Enemmistö suomalaisista kannattaa presidentin nykyisiä tai jopa vahvempia valtaoikeuksia.
Pyrkimys on nurinkurinen. Se on ristiriidassa parlamentarismin kanssa. Parlamentarismi tarkoittaa, että toimeenpanovaltaa käyttää eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus. Ja parlamentarismia väestön enemmistö myös mitä ilmeisimmin kannattaa.
Myönnän, että presidentin vahvat valtuudet saattoivat olla hyödyksi itsenäisyyden alkuvuosikymmenten talonpoikien ja työläisten tasavallassa sekä vielä jonkin aikaa II maailmansodan jälkeenkin.
Maailma on muuttunut. On aika luopua vielä nykyistä enemmän itsenäisyyden ajan alun kuningasvallan kannattajien vaatimuksesta rakennetusta epäjohdonmukaisuudesta. Erityisen kiireellistä on luopua suorasta presidentin vaalista. Suora vaali on omiaan herättämään kiireisillä kansalaisilla, presidenteillä ja presidenttiehdokkailla harhaista mielikuvaa, että presidentti on tai että hänen pitäisi olla merkittävä vallankäyttäjä.
Jotain komealta näyttävää, mutta vallanjaon kannalta toissijaista, voidaan presidentin viran hoitajalle toki jättää ihmisten konservatiivisten viehtymysten tyydyttämiseksi. Esimerkiksi puolustusvoimien ylipäällikön tehtävä sopinee sopivasti muotoiltuna rauhan aikana presidentin tehtäviin. Provinssimme ulkosuhteilla ei voi kuitenkaan olla oikeasti kahta johtajaa.
Kansaa ei voi vaihtaa. Hähmäistä ajattelua ei pidä kuitenkaan suosia ja pelisäännöt pitää muuttaa ristiriidattomiksi. Vastuussa sekavuuden vähentämisestä ovat kaikki kansanedustajat ja aivan erityisesti perustuslakivaliokunnan jäsenet.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Mikä auttaisi ministerin murjotukseen?
Ministeri Antti Tanskasen, Helsingin yliopiston hallituksen tuoreen puheenjohtajan ilme ei vaikuttanut kaikkein aurinkoisimmalta viime lauantaina Hämäläis-Osakunnan vuosijuhlassa.
Mikä oli ministerin murjotuksen syynä, oliko se aiheellista ja jos oli, niin mikä asiaan auttaisi?
Syynä tuskin oli ruoka, vaikka se oli jauhelihaa muusilla ("Riista Wallenberg, puikula-perunapuree, riistakastiketta"), koska maku oli hyvä ja tarjoilu tyylikästä. Tuskin sekään, että Tanskanen itse palkittiin osakunnan kunniamerkillä ja hänen kanssaan Suomen hiihtourheilun yksi legendaarisimmista sankareista eli Siiri "äitee" Rantanen.
Tuskastunut ilmeily voimistui kuunneltaessa palkittujen osakunta-aktiivin ansioita. Kolme neljästä palkitusta ei ollut suorittanut vielä edes välitutkintoa, vaikka he olivat viihtyneet osakunnassa ja yliopiston kahviloiden suunnalla mitä ilmeisimmin jo runsaasti yli viisi vuotta.
Tanskanen oli prenikoiden jakoa edeltäneessä juhlapuheessaan ihmetellyt muun muassa suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden kansainvälisesti vertaillen pitkiä opiskeluaikoja. Mitään geneettistä eroa ei kuulemma pitäisi olla.
Perinteellinen ja tavallaan virallinen selitys pitkiin opiskeluaikoihin on raha tai siis sen puute. Toisaalta syytetään liian pientä opintotukea, joka on aika huvittavaa, kun tiedetään,että Suomessa opintotuki lienee maailman parhaita. Toisaalta sitä, että opiskelijoita on paljon enemmän yhtä opettajaa kohden kuin parhaita tuloksia saavuttavissa yliopistoissa.
Tärkeimmät tekijät, joihin näyttäisi voivan oikeasti ja tehokkaasti vaikuttaa opintoaikojen lyhentämiseksi, näyttävät kuitenkin olevan aineettomalla puolella.
Kun suoritin opettajaopintoja tämän vuosikymmenen alussa, kysyin yliopettaja Pauli Arolalta, mikä on tärkeintä opetuksen hyviä tuloksia ajatellen. Arolan mukaan opetusmenetelmät ovat toissijaisia. Opettajan on oltava aidosti innostunut asiastaan ja lisäksi säteiltävä "tunnelämpöä" oppilaisiin. Mielestäni ensiksi mainittu on tärkein, mutta toinenkin on tärkeä. Sen voinee korvata aika pitkälle myös arvostavalla suhtautumisella. Joka tapauksessa molempien tekijöiden tärkeys sai vahvistuksen esimerkiksi Helsingin yliopiston uusimman vuoden alumnin Bengt Holmströmin haastattelusta, joka ilmestyi Hesarin viimeisimmässä kuukausiliitteessä.
Kolmas tärkeä tekijä, joka on usein opettajan ulottumattomissa, on orientaatio ryhmässä tai ryhmissä, joihin opiskelija kuuluu. Ryhmä voi vahvistaa merkittävästi hyvää oppimissfääriä tai paikata heikkoa, mutta myös toisinpäin. Tästä ilmiöstä on muistelmakirjallisuudessa hyviä esimerkkejä. Mieleen tulevat esimerkiksi Jermu Laineen kirjaamat myönteiset kokemukset lukioajastaan Turussa sekä akateemikko Erkki Laurilan päinvastaiset kokemukset Hämeenlinnan lyseon osaamisvihamielisessä poikakulttuurissa.
Jos opiskeluaikoja halutaan oikeasti lyhentää ja lisäksi saada nykyistä paljon suurempi osa potentiaalisista huippututkijoista edes harkitsemaan tutkijanuraa, niin jokaisella laitoksella ja jokaisessa oppiaineessa kannattaisi tutkiskella keinoja konkretisoida Pauli Arolan reseptiä. Eli miten säteillä nykyistä selvemmin ja voimakkaammin aitoa innostusta oman alaan ja sen tutkimukseen sekä opiskelijoiden arvostamista. Luonnontieteilijöille menetelmää voisi olla viisasta kaupitella vaikkapa nobelisti Murray Gell-Mannin reseptinä.
Iso vastuu on myös opiskelijajärjestöillä, niiden huipuilla sekä jokaisen ainejärjestön ja osakunnan aktiiveilla. Heidän pitäisi miettiä käytäntöjä, joilla voitaisiin osaltaan edistää jäsentensä emotionaalista kiintymistä tietoon ja tutkimukseen. Se palvelisi jäsenistön parasta paljon enemmän kuin iänikuinen valittaminen rahasta ja teinimäinen ryypiskelyn ihannointi.
Lopuksi vielä neuvo yksittäiselle opiskelijalle, joka haluaa varmentaa menestymistä opinnoissaan. Koita järjestää opiskeluaikainen elämäsi, asumispaikkaa ja -mallia myöten, siten että pääset addiktoitumaan opiskelusta ja tutkimuksesta innostuneeseen ympäristöön. Tai muuta ympäristöäsi jääräpäisesti tämän ohjeen mukaiseksi. Vältä kuitenkin liikaa ryppyotsaisuutta. Esimerkiksi maailmanparannusharrastus ei ole ristiriidassa tutkimuksen harrastamisen kanssa. Monissa tapauksissa se on jopa sitä tukevaa.
Sydämen palo synnyttää tiedon janon, joka puolestaan johtaa nopeampaan valmistumiseen ja korkeatasoisempaan tutkimukseen. Ja sydämien syttymistä voidaan monella tapaa edistää. Tämä on luonnontiedettä eikä romantiikkaa.
Mikä oli ministerin murjotuksen syynä, oliko se aiheellista ja jos oli, niin mikä asiaan auttaisi?
Syynä tuskin oli ruoka, vaikka se oli jauhelihaa muusilla ("Riista Wallenberg, puikula-perunapuree, riistakastiketta"), koska maku oli hyvä ja tarjoilu tyylikästä. Tuskin sekään, että Tanskanen itse palkittiin osakunnan kunniamerkillä ja hänen kanssaan Suomen hiihtourheilun yksi legendaarisimmista sankareista eli Siiri "äitee" Rantanen.
Tuskastunut ilmeily voimistui kuunneltaessa palkittujen osakunta-aktiivin ansioita. Kolme neljästä palkitusta ei ollut suorittanut vielä edes välitutkintoa, vaikka he olivat viihtyneet osakunnassa ja yliopiston kahviloiden suunnalla mitä ilmeisimmin jo runsaasti yli viisi vuotta.
Tanskanen oli prenikoiden jakoa edeltäneessä juhlapuheessaan ihmetellyt muun muassa suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden kansainvälisesti vertaillen pitkiä opiskeluaikoja. Mitään geneettistä eroa ei kuulemma pitäisi olla.
Perinteellinen ja tavallaan virallinen selitys pitkiin opiskeluaikoihin on raha tai siis sen puute. Toisaalta syytetään liian pientä opintotukea, joka on aika huvittavaa, kun tiedetään,että Suomessa opintotuki lienee maailman parhaita. Toisaalta sitä, että opiskelijoita on paljon enemmän yhtä opettajaa kohden kuin parhaita tuloksia saavuttavissa yliopistoissa.
Tärkeimmät tekijät, joihin näyttäisi voivan oikeasti ja tehokkaasti vaikuttaa opintoaikojen lyhentämiseksi, näyttävät kuitenkin olevan aineettomalla puolella.
Kun suoritin opettajaopintoja tämän vuosikymmenen alussa, kysyin yliopettaja Pauli Arolalta, mikä on tärkeintä opetuksen hyviä tuloksia ajatellen. Arolan mukaan opetusmenetelmät ovat toissijaisia. Opettajan on oltava aidosti innostunut asiastaan ja lisäksi säteiltävä "tunnelämpöä" oppilaisiin. Mielestäni ensiksi mainittu on tärkein, mutta toinenkin on tärkeä. Sen voinee korvata aika pitkälle myös arvostavalla suhtautumisella. Joka tapauksessa molempien tekijöiden tärkeys sai vahvistuksen esimerkiksi Helsingin yliopiston uusimman vuoden alumnin Bengt Holmströmin haastattelusta, joka ilmestyi Hesarin viimeisimmässä kuukausiliitteessä.
Kolmas tärkeä tekijä, joka on usein opettajan ulottumattomissa, on orientaatio ryhmässä tai ryhmissä, joihin opiskelija kuuluu. Ryhmä voi vahvistaa merkittävästi hyvää oppimissfääriä tai paikata heikkoa, mutta myös toisinpäin. Tästä ilmiöstä on muistelmakirjallisuudessa hyviä esimerkkejä. Mieleen tulevat esimerkiksi Jermu Laineen kirjaamat myönteiset kokemukset lukioajastaan Turussa sekä akateemikko Erkki Laurilan päinvastaiset kokemukset Hämeenlinnan lyseon osaamisvihamielisessä poikakulttuurissa.
Jos opiskeluaikoja halutaan oikeasti lyhentää ja lisäksi saada nykyistä paljon suurempi osa potentiaalisista huippututkijoista edes harkitsemaan tutkijanuraa, niin jokaisella laitoksella ja jokaisessa oppiaineessa kannattaisi tutkiskella keinoja konkretisoida Pauli Arolan reseptiä. Eli miten säteillä nykyistä selvemmin ja voimakkaammin aitoa innostusta oman alaan ja sen tutkimukseen sekä opiskelijoiden arvostamista. Luonnontieteilijöille menetelmää voisi olla viisasta kaupitella vaikkapa nobelisti Murray Gell-Mannin reseptinä.
Iso vastuu on myös opiskelijajärjestöillä, niiden huipuilla sekä jokaisen ainejärjestön ja osakunnan aktiiveilla. Heidän pitäisi miettiä käytäntöjä, joilla voitaisiin osaltaan edistää jäsentensä emotionaalista kiintymistä tietoon ja tutkimukseen. Se palvelisi jäsenistön parasta paljon enemmän kuin iänikuinen valittaminen rahasta ja teinimäinen ryypiskelyn ihannointi.
Lopuksi vielä neuvo yksittäiselle opiskelijalle, joka haluaa varmentaa menestymistä opinnoissaan. Koita järjestää opiskeluaikainen elämäsi, asumispaikkaa ja -mallia myöten, siten että pääset addiktoitumaan opiskelusta ja tutkimuksesta innostuneeseen ympäristöön. Tai muuta ympäristöäsi jääräpäisesti tämän ohjeen mukaiseksi. Vältä kuitenkin liikaa ryppyotsaisuutta. Esimerkiksi maailmanparannusharrastus ei ole ristiriidassa tutkimuksen harrastamisen kanssa. Monissa tapauksissa se on jopa sitä tukevaa.
Sydämen palo synnyttää tiedon janon, joka puolestaan johtaa nopeampaan valmistumiseen ja korkeatasoisempaan tutkimukseen. Ja sydämien syttymistä voidaan monella tapaa edistää. Tämä on luonnontiedettä eikä romantiikkaa.
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Facebook ja pitkät kehityskulut
Monet meistä yli 30-vuotiaista pitävät facebookia ja muita sosiaalisia medioita (tarkoitan niillä internetissä toimivia yhteisöpalveluja) turhanaikaisina muoti-ilmiöinä. Suhtautuminen on samantapaista kuin 1990-luvun alussa kännykkään. Moni järki-ihminen ajatteli, että ei hanki koskaan moista aparaattia.
Minäkin ajattelin tähän tapaan facebookista vielä runsas vuosi sitten, vaikka olin 1990-luvun alussa innokas kännyn käytön edistäjä.
Arvioin viime vuoden lopulla facebookia pitkien kehityskulkujen näkökulmasta, kun oli erään mukavan tehtävän vuoksi mietittävä, mitä hyötyä on historian ja erityisesti esihistorian tuntemuksesta. Seurauksena oli oivallus, että facebookin tapaiset sosiaaliset mediat merkitsevät ennen muuta paluuta menneisyyteen tai ehkä täsmällisemmin sanoen korjausliikettä ihmisten enemmistön taipumusten mukaisten olosuhteiden suuntaan. Sellaiseen täyteläiseen sosiaaliseen sfääriin, jossa lajimme on kehittynyt ja elänyt 99,98 prosenttia olemassaolonsa ajasta. Viittaan esimerkiksi Sirpa Leskisen ja Petro Pesosen oivalliseen Vantaan esihistoria -kirjaan. Kirjoittajien arvion mukaan kivikauden asumuksessa asui 15-20 ihmistä ja vieressä oli tyypillisesti puhe-etäisyyden päässä pari saman kokoista asumusta. Yksilöä lähes koko ajan ympäröivän elossapitoyhteisön koko on siten perinteellisesti ollut noin 45-60 ihmistä.
Aineellinen hyvinvointi on pienentänyt hitaasti ja pitkälti huomaamatta sekä hyvin monen eri tekijän kumulaationa lauman koon keskimäärin hieman yli kahden henkilön kokoiseksi. Kyse on laumasta, jossa suuri enemmistö elää lähtökohtaisesti 75-100 prosenttia vuoden tunneista. Lauman radikaali kutistuminen on tapahtunut Suomessa viimeisen runsaan sadan vuoden aikana.
Tämä hahmotus ennustaa, että sosiaaliset mediat valtaavat yhteiskunnan 10-20 vuoden tähtäimellä samalla tavoin kuin kännykkä. Itse asiassa kännykän ja tekstiviestin menestys voidaan tulkita pitkälti samasta syystä johtuvaksi kuin sosiaalisten medioidenkin. Samalla se, että niissä kaikissa pyöritellään lähes vain jonninjoutavia asioita, saa selityksen ja synninpäästön. Mitä muuta pääosa normaalista sosiaalisesta vuorovaikutuksesta on kuin kepeää porinaa? Varsinaiset hyödyt rinnastuvat laihan hernekeiton lihaisiin sattumiin, joita ei saa erikseen, ilman keittoa.
Lisäksi tämä hahmotus viittaa siihen, että huoli ja keskustelu facebookin käytön ongelmista ja etiketistä on aika turhaa. Facebookissa käyttäytyminen ei edellytä sen kummempaa kuin muukaan kylän väen nähden ja kuullen tapahtuva toiminta.
Suosittelen muidenkin ilmiöiden, ongelmien ja kehitystarpeiden tarkastelua pitkien kehityskulkujen näkökulmasta. Nykyisyys ja tulevaisuus hahmottuvat selkeämmin.
Minäkin ajattelin tähän tapaan facebookista vielä runsas vuosi sitten, vaikka olin 1990-luvun alussa innokas kännyn käytön edistäjä.
Arvioin viime vuoden lopulla facebookia pitkien kehityskulkujen näkökulmasta, kun oli erään mukavan tehtävän vuoksi mietittävä, mitä hyötyä on historian ja erityisesti esihistorian tuntemuksesta. Seurauksena oli oivallus, että facebookin tapaiset sosiaaliset mediat merkitsevät ennen muuta paluuta menneisyyteen tai ehkä täsmällisemmin sanoen korjausliikettä ihmisten enemmistön taipumusten mukaisten olosuhteiden suuntaan. Sellaiseen täyteläiseen sosiaaliseen sfääriin, jossa lajimme on kehittynyt ja elänyt 99,98 prosenttia olemassaolonsa ajasta. Viittaan esimerkiksi Sirpa Leskisen ja Petro Pesosen oivalliseen Vantaan esihistoria -kirjaan. Kirjoittajien arvion mukaan kivikauden asumuksessa asui 15-20 ihmistä ja vieressä oli tyypillisesti puhe-etäisyyden päässä pari saman kokoista asumusta. Yksilöä lähes koko ajan ympäröivän elossapitoyhteisön koko on siten perinteellisesti ollut noin 45-60 ihmistä.
Aineellinen hyvinvointi on pienentänyt hitaasti ja pitkälti huomaamatta sekä hyvin monen eri tekijän kumulaationa lauman koon keskimäärin hieman yli kahden henkilön kokoiseksi. Kyse on laumasta, jossa suuri enemmistö elää lähtökohtaisesti 75-100 prosenttia vuoden tunneista. Lauman radikaali kutistuminen on tapahtunut Suomessa viimeisen runsaan sadan vuoden aikana.
Tämä hahmotus ennustaa, että sosiaaliset mediat valtaavat yhteiskunnan 10-20 vuoden tähtäimellä samalla tavoin kuin kännykkä. Itse asiassa kännykän ja tekstiviestin menestys voidaan tulkita pitkälti samasta syystä johtuvaksi kuin sosiaalisten medioidenkin. Samalla se, että niissä kaikissa pyöritellään lähes vain jonninjoutavia asioita, saa selityksen ja synninpäästön. Mitä muuta pääosa normaalista sosiaalisesta vuorovaikutuksesta on kuin kepeää porinaa? Varsinaiset hyödyt rinnastuvat laihan hernekeiton lihaisiin sattumiin, joita ei saa erikseen, ilman keittoa.
Lisäksi tämä hahmotus viittaa siihen, että huoli ja keskustelu facebookin käytön ongelmista ja etiketistä on aika turhaa. Facebookissa käyttäytyminen ei edellytä sen kummempaa kuin muukaan kylän väen nähden ja kuullen tapahtuva toiminta.
Suosittelen muidenkin ilmiöiden, ongelmien ja kehitystarpeiden tarkastelua pitkien kehityskulkujen näkökulmasta. Nykyisyys ja tulevaisuus hahmottuvat selkeämmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
