Onko yksinäistyminen riittävää huomiota vaille jäänyt haitallinen megatrendi, johon voidaan - jos niin halutaan - vaikuttaa tehokkaasti?
Tulevaisuuden ja monen muunkin alan tutkijat esittelevät megatrendejä tai haasteita, joilla oletetaan olevan merkittäviä vaikutuksia nykyhetkeen ja varsinkin tulevaisuuteen. Useat näistä trendeistä näyttävät olevan taloudellisen hyvinvoinnin huikean lisääntymisen aiheuttamia. Ehkä eniten mainittuja ovat ilmastonmuutos, väestön lisääntyminen ja väestön vanheneminen, digitalisaatio ja elämystalous.
Mielenkiintoista on, että yksi aineellisen hyvinvoinnin aiheuttama pitkään jatkunut ja jatkuvasti voimistunut ilmiö ei esiinny näissä merkittävimpien kehityskulkujen luetteloissa. Tämä ilmiö on yksinäisyyden lisääntyminen, jonka tärkeimpiä seurauksia ovat hoivatyön aiheuttama kuormitus osalle kotitalouksista sekä yhteistyön vähäisyys kotitalouksien välillä.
Yksinäistyminen koskee lähtökohtaisesti 80-100 prosentin osuutta ihmisten ajasta eli sitä osaa, jota ei vietetä ansiotyössä tai julkisessa päivähoidossa. Yhteisö, jossa tämä aika vietetään on pienentynyt 15-60 ihmisen joukosta 2-3:een. Muutos on erittäin olennainen ja koskee väestön suurta enemmistöä. Muutoksen kääntöpuoli on, että pienten lasten vanhempien suuren enemmistön ajankäyttö on nykyään sidottu lähtökohtaisesti yksinäisen vaiheen ajaksi lasten hoitamiseen. Muutos perinteelliseen on tässäkin suhteessa hyvin suuri, koska perinteellinen lasten hoiva jakautui pääosan ajasta paljon isommalle joukolle ihmisiä. Lasten vanhemmat eli parhaassa työ- ja innovaatioiässä olevat ovat siten peräti kahdella eri tavalla tämän hitaasti hivuttautuneen trendin “uhreja."
Yksinäistyminen koskee lähtökohtaisesti 80-100 prosentin osuutta ihmisten ajasta eli sitä osaa, jota ei vietetä ansiotyössä tai julkisessa päivähoidossa. Yhteisö, jossa tämä aika vietetään on pienentynyt 15-60 ihmisen joukosta 2-3:een. Muutos on erittäin olennainen ja koskee väestön suurta enemmistöä. Muutoksen kääntöpuoli on, että pienten lasten vanhempien suuren enemmistön ajankäyttö on nykyään sidottu lähtökohtaisesti yksinäisen vaiheen ajaksi lasten hoitamiseen. Muutos perinteelliseen on tässäkin suhteessa hyvin suuri, koska perinteellinen lasten hoiva jakautui pääosan ajasta paljon isommalle joukolle ihmisiä. Lasten vanhemmat eli parhaassa työ- ja innovaatioiässä olevat ovat siten peräti kahdella eri tavalla tämän hitaasti hivuttautuneen trendin “uhreja."
Erikoinen lisämauste ilmiölle on, että vallitseva käsitys hahmottaa ainakin ilmiön kääntöpuolta koskevat tosiasiat harhaisesti. Siihen viittaa, että tärkeänä pidetään jo pitkään lyhentyneen ja joustavoituneen ansiotyöajan lyhentämistä ja joustavoimista edelleen, jotta vanhemmat voisivat omistautua enemmän perhe-elämälle. Vanhempien perhe-elämälle omistautumisen mahdollisuuden kuvitellaan siis vähentyneen eikä lisääntyneen.
Eikö yksinäistymistrendi pitäisi ottaa tietoisesti huomioon arvioitaessa nykytilaa ja varsinkin tehtäessä tulevaisuuteen liittyviä arvioita ja suunnitelmia? Ei näet voi välttyä oletukselta, että yksinäistymiskehitys on yksi merkittävimpiä ellei merkittävin taustatekijä esimerkiksi sukupuolten epätasa-arvoilmiöiden, syrjäytymisen, masennussairauksien ja julkisen sektorin kustannuspaineiden takana.
Erityisen mielenkiintoista yksinäistymiskehityksessä on, että se näyttää olevan suhteellisen helppo kääntää kulkemaan radikaalisti päinvastaiseen suuntaan. Ei tarvitse tyytyä vain jatkuvasti voimistuvien oireiden lievittämiseen, jota merkitsee esimerkiksi yhteiskunnan järjestämien tuki- ja neuvontapanostusten tason säilyttäminen tai varsinkin lisääminen.
Lisäksi on mielenkiintoista, että lupaavimmalta näyttäisi ongelman ratkaiseminen kotitalouksien omaehtoisesti muodostamien ja omaehtoisesti toimivien ryhmien avulla, ryhmien joiden toiminta perustuu lähtökohtaisesti palkattomaan yhteistyöhön. Tämä tarkoittaa, että rikastavan vuorovaikutuksen lisäämisestä saavutettavien hyötyjen lisäksi voitaisiin todennäköisesti saada säästetyksi niin kotitalouksien kuin julkisen sektorin kustannuksia.
Kotitalouksien kunnollisesti organisoitu yhteistyö näyttäisi ratkaisevan kepeästi myös työ- ja perhe-elämän yhteensovitustarpeet. Tämä ei tarkoita, että vastustaisin työ- ja perhe-elämän rajapinnan tekemistä joustavammaksi muillakin mahdollisilla tavoilla.
Kotitalouksien kunnollisesti organisoitu yhteistyö näyttäisi ratkaisevan kepeästi myös työ- ja perhe-elämän yhteensovitustarpeet. Tämä ei tarkoita, että vastustaisin työ- ja perhe-elämän rajapinnan tekemistä joustavammaksi muillakin mahdollisilla tavoilla.
Eikö yksinäisyyden ja kotihoivatyön kaksoisongelman riittämättömästä tunnistamisesta ole väkevä todiste, että yli 30 tutkijanaisen tuore kirja "Tutkimusmatkoja äitiyteen ", joka kumpuaa selkeästi kaksoisongelmasta, ei tunne kotitalouksien yhteistyön suunnitelmallista kehittämistä ratkaisuvaihtoehtona vaan vain esimerkiksi kotitalouteen palkatun työvoiman tai lähisukulaisten avun? Ne ovat keinoja, jotka voivat auttaa vain suhteellisen epävarmasti ja varsin pientä vähemmistöä.
Eikö kotitalouksien erilaisten yhteistyömallien menestyminen olisi pulskansorttinen ja positiivinen Musta Joutsen, jos käytetään tulevaisuudentutkijoiden suosimaa ilmausta etukäteen vaikeasti ennustettavalle, mutta tehokkaasti vaikuttavalle ilmiölle?
Yksinäisyys-ilmiötä sekä varsinkin sen parempaan suuntaan kääntämisen hyötyjä ja edellytyksiä pitäisi mielestäni pohtia useista eri näkökulmista ja eri foorumeilla. Lisäksi pitäisi käynnistää melko nopeasti useita erilaisia trendin kääntämiseen pyrkiviä kokeiluja.
Oma, erikoinen kiinnostavuutensa on siinä, miksi yksinäistymisen ja kotihoivatyön kaksoisongelma on jäänyt vaille riittävää huomiota ja miksi se on nähty ja nähdään vielä nykyisinkin osittain nurinkurisesti. Siinä on Veikko Huovista lainaten kelpo aihe jollekin dosentiksi aikovalle.
--
Organisaatiot, jotka pitävät itseään pätevimpinä edustamaan suomalaisia lapsia, nuoria ja perheitä, julkaisivat 2.2.2011 melko sympaattisen vaaliohjelman, joka osoittaa silti, että olisin voinut osoittaa kysymykseni perustellusti myös lapsi-, nuoriso- ja perhetutkijoille, joiden vallitseva hahmotus on epäilemättä tämän oireiden lievittämiseen keskittyvän ohjelman perustana.
Hyvä kuitenkin muistaa että kehotukseni nykyistä analyyttisempaan ydinongelmien (siis joilla iso merkitys ja joihin voidaan oikeasti vaikuttaa) kartoittamiseen koskee hyvin monia muitakin tutkimusaloja eli esimerkiksi tasa-arvotutkijoita, viestinnän tutkijoita, taloustieteilijöitä, naistutkijoita, sosiaalitutkijoita, kansanterveyden tutkijoita sekä ympäristötutkijoita.
(Tämä on lisätty 9.2.2011)
Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on täällä (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti) ja täällä puolestaan vielä tällä hetkellä paras tiedossa oleva idea siitä, miten oikeansuuntainen evoluutioprosessi saataisiin alkuun.
Lisäys 27.3.2012: en pidä ainakaan vielä edellä kirjoittamaani virheellisenä, mutta silti täydentämisen tarpeessa olevana. Jatkopohdinta on johtanut siihen, että pidän arkielämän yksinkertaistumista perustavampana ilmiönä kuin siitä johtuvaa yksinäistymistä. Tarkemman hahmotuksen taustalla on esim. Murray Gell-Mannin tunnetuksi tekemä "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" -näkökulma. Katso asiasta lisää täältä.
Pidän todennäköisenä, että elossapitoyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on (hyvinvointi)yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.
**
--
Organisaatiot, jotka pitävät itseään pätevimpinä edustamaan suomalaisia lapsia, nuoria ja perheitä, julkaisivat 2.2.2011 melko sympaattisen vaaliohjelman, joka osoittaa silti, että olisin voinut osoittaa kysymykseni perustellusti myös lapsi-, nuoriso- ja perhetutkijoille, joiden vallitseva hahmotus on epäilemättä tämän oireiden lievittämiseen keskittyvän ohjelman perustana.
Hyvä kuitenkin muistaa että kehotukseni nykyistä analyyttisempaan ydinongelmien (siis joilla iso merkitys ja joihin voidaan oikeasti vaikuttaa) kartoittamiseen koskee hyvin monia muitakin tutkimusaloja eli esimerkiksi tasa-arvotutkijoita, viestinnän tutkijoita, taloustieteilijöitä, naistutkijoita, sosiaalitutkijoita, kansanterveyden tutkijoita sekä ympäristötutkijoita.
(Tämä on lisätty 9.2.2011)
Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on täällä (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti) ja täällä puolestaan vielä tällä hetkellä paras tiedossa oleva idea siitä, miten oikeansuuntainen evoluutioprosessi saataisiin alkuun.
Lisäys 27.3.2012: en pidä ainakaan vielä edellä kirjoittamaani virheellisenä, mutta silti täydentämisen tarpeessa olevana. Jatkopohdinta on johtanut siihen, että pidän arkielämän yksinkertaistumista perustavampana ilmiönä kuin siitä johtuvaa yksinäistymistä. Tarkemman hahmotuksen taustalla on esim. Murray Gell-Mannin tunnetuksi tekemä "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" -näkökulma. Katso asiasta lisää täältä.
Pidän todennäköisenä, että elossapitoyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on (hyvinvointi)yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.
**
AIHEPIIRIIN LIITTYVÄÄ KIRJALLISUUTTA JA MUITA TIETOLÄHTEITÄ
Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.
Hamilo Marko: Onnellisuuspolitiikka ja ihmisluonto. Blogi Tiede-lehden nettisivuilla 11/2011.
Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.
Hamilo Marko: Onnellisuuspolitiikka ja ihmisluonto. Blogi Tiede-lehden nettisivuilla 11/2011.
Heinonen Sirkka: Hahmotuksia asumisen tulevaisuudesta / Tieteen päivät 2011.
Himanen Pekka: Kukoistuksen käsikirjoitus. 2010.Himanen on hajulla siitä että yksinäisyys on ongelma, hän puhuu paljon tarpeesta lisätä "rikastavaa vuorovaikutusta", mutta hänellä ei ole mitään rakenteellista, toimivaa ideaa toiveensa toteuttamiseksi. Sama vaiva kuin esim. Demoksen sinänsä ahkerilla ja nokkelilla asiantuntijoilla, jotka jossain omassa tai SITRA:n raportissa puhuvat paljon julkisen tilan kehittämisestä, he eivät ole siis muistaneet että ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle ominainen lauman koko ei ole lähiö tai kaupunginosa. Ideansa ei siis ole huono mutta se ei riitä, siitä puuttuu esittämäni kevyt, nykyaikaan sopiva organisoituminen evoluution viitoittaman lauman/elossapitoyhteisön kokoisiin yksiköihin, joissa ihminen voi olla samalla kertaa objekti ja subjekti, mikä on omiaan edistämään sitä että ryhmällä on riittävän vahva kiinteys, mikä mahdollistaa taas riittävän tuttuuden ja turvallisuuden jne. Tarvitaan siis esim. konsilienssin harrastusta, niin ideoita sosiaalisiksi innovaatioiksi alkaa kyllä löytyä tieteiden välisten ristiriitaisuuksien avulla.
Himanen Pekka: Välittävä, kannustava ja luova Suomi. Katsaus tietoyhteiskuntamme haasteisiin. Eduskunnan kanslian julkaisu 4/2004.
Holli Kaija: Rehtoriblogi 15.3.2012. Tampereen yliopiston rehtori esittää aivan perusteltuja kysymyksiä: "Missä ovat ne kaikki toimenpiteet, joilla edesautetaan ja kannustetaan nuoria tekemään lapsia, hoitamaan heitä hyvin ja kasvattamaan heistä kunnon kansalaisia. Ei missään. Työuraa vain pidemmäksi, nopeasti opiskelemaan ja nopeasti työhön ja pois turhat lasten kotihoitotuet tai muut tukitoimet. Jokaisen pitäisi korvillaankin ymmärtää, että lapsissa ja nuorissa on meidän tulevaisuutemme ja jos on riittävästi lapsia, ei tarvitse meuhkata ikääntyvistä ihmisistä ja heidän aiheuttamistaan ongelmista. Josko edes yrittäisimme nähdä asioiden positiiviset puolet."
Hänelle ja muille samaa kysyville voi esittää vastakysymyksenä, että kannattaisiko miettiä ongelmaa hieman syvemmin eli johtuisiko muinittukin ongelma perimmiltään arkiyhteisön tavattomasta yksinkertaistumisesta, joka tekee lasten teosta, hoitamisesta ja kasvattamisesta paljon isomman haasteen kuin monimutkaisempien eli sopeutuvampien ("älykkäämpien") arkirakenteiden aikaan eläneille vanhemmille? Tehokkain ja ehkä ainoa tehokas tapa voisi olla tehdä arkiyhteisö "älykkäämmäksi" eli monimutkaisemmaksi nykyaikaan sopivalla tavalla.
Holli Kaija: Rehtoriblogi 15.3.2012. Tampereen yliopiston rehtori esittää aivan perusteltuja kysymyksiä: "Missä ovat ne kaikki toimenpiteet, joilla edesautetaan ja kannustetaan nuoria tekemään lapsia, hoitamaan heitä hyvin ja kasvattamaan heistä kunnon kansalaisia. Ei missään. Työuraa vain pidemmäksi, nopeasti opiskelemaan ja nopeasti työhön ja pois turhat lasten kotihoitotuet tai muut tukitoimet. Jokaisen pitäisi korvillaankin ymmärtää, että lapsissa ja nuorissa on meidän tulevaisuutemme ja jos on riittävästi lapsia, ei tarvitse meuhkata ikääntyvistä ihmisistä ja heidän aiheuttamistaan ongelmista. Josko edes yrittäisimme nähdä asioiden positiiviset puolet."
Hänelle ja muille samaa kysyville voi esittää vastakysymyksenä, että kannattaisiko miettiä ongelmaa hieman syvemmin eli johtuisiko muinittukin ongelma perimmiltään arkiyhteisön tavattomasta yksinkertaistumisesta, joka tekee lasten teosta, hoitamisesta ja kasvattamisesta paljon isomman haasteen kuin monimutkaisempien eli sopeutuvampien ("älykkäämpien") arkirakenteiden aikaan eläneille vanhemmille? Tehokkain ja ehkä ainoa tehokas tapa voisi olla tehdä arkiyhteisö "älykkäämmäksi" eli monimutkaisemmaksi nykyaikaan sopivalla tavalla.
Hyvinvointivaltion tulevaisuuden haasteet. Esiselvityksiä tulevaisuusvaliokunnalle. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 1/2009.
Hämäläinen Timo: Yhteiskunnallisia murroksia ja henkinen hyvinvointi. Sitran selvityksiä 8, Helsinki 2009.
Huovinen Veikko: Kylän koirat. WSOY 1962.
Julkunen Raija: Sitran hyvinvointihautomosta. Yhteiskuntapolitiikka 1/2007. Julkunen kritisoi erästä aikaisempaa SITRAn/Hämäläisen raporttia, mutta ei hänkään tunnista yksinäisyysongelmaa. Julkunen arvioi tässä kirjoituksessa terveen kriittisesti monia kapea-alaisia ja tai marginaaliryhmien yhteisöllisyyskokeiluja eli voidaan päätellä että jos oikeasti halutaan enemmistölle sopivia yhteistoimintamalleja niin esimerkiksi arkkitehtilähtöiset mallit lienee viisainta kyseenalaistaa sekä etsiä ja kokeilla hyvin ennakkoluulottomasti malleja jotka jättävät riittävästi vapautta osallistujille. Ja ainakin muutama Julkusen tasoinen tutkija olisi hyvä saada havaitsemaan yksinäisyysongelman enemmistöä koskeva vakava luonne ja miettimään tai edes vakavasti kritisoimaan aivan uusia yhteisöllisiä malleja.
Kaitaniemi Tiina: Luonnollinen lapsuus. BTJ Finland Oy 2010. Tarpeellista evoluutiobiologista taustoitusta.
Lampinen Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuvavuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Helsingin yliopisto, poliittinen historia, pro gradu, 2006. Tiivistelmä on täällä. Tämän työn alkuosa taustoittaa melko hyvin sitä miten yksinäistyminen kehittyi ennen 1930-lukua ja miksi ilmiötä ei tunnistettu jo tuolloin (tanskalaista naisasianaista Cyrinthe Lemckeä lukuunottamatta, jonka kritiikki jäi ymmärtämättä).
Lehtovaara Arvo: Ihmisen arvoitus. Evoluutiopsykologian ihmiskuva. Otava 1986.
Leskinen Sirpa ja Pesonen Petro: Vantaan esihistoria. Vantaan kaupunki 2008. Tämä on nimestään huolimatta myös oivallinen yleisesitys esihistoriallisesta ajasta.
Mäenpää Pasi: Helsinki takaisin jaloilleen: askelia toimivampaan kaupunkiin. Gaudeamus 2011. Asiansa osaavan kaupunkisosiologin kaukonäköistä tekstiä. Mäenpää ei sentään osaa kuvitella esittämääni uutta ideaa uudesta kevyestä mutta tarpeellisesta yhteistyöorganisaatiosta, mutta hänen ajatuksensa eivät ole lainkaan ristiriidassa idean kanssa. Hyvin suunniteltu ja toimiva julkinen tila on hyvä tavoite joka tapauksessa. Erikoisen kiinnostava on myös hänen hyvin argumentoitu todistelunsa siitä että puutarhakaupunkipuolue vastaan betonipuolue on väärin aseteltu. Tosiasiassa kaikki suomalaiset elävät jo urbaania elämää, vaikka osa sattuukin elämään maaseudulla tai peräti haja-asutusalueella.
Puttonen Mikko: Yhteishoiva teki ihmisestä sosiaalisen, Yliopisto-lehti nro 12/2010.
Nyman Markku: Kansalaisyhteiskunta ja vertaistuki. Hyvän mielen talo ry, 2008.
Hyvä opus, mutta tarkastelee aihepiiriä järjestöjen toiminnan jatkuvuuden näkökulmasta. “Läheisyys, yhteys” on tässä kirjassa mainitun prof. Ojasen tutkimuksen mukaan suomalaisten mielestä toiseksi tärkein hyvän elämän ja onnellisuuden ehto, s 104.
Richerson Peter J. ja Boyd Robert: Ei ainoastaan geeneistä. Miten kulttuuri muunsi ihmisen evoluution. Terra Cognita 2006.
Richerson Peter J. ja Boyd Robert: Ei ainoastaan geeneistä. Miten kulttuuri muunsi ihmisen evoluution. Terra Cognita 2006.
Saari Juho: Onnellisuuspolitiikka. Kohti sosiaalisesti kestävää Suomea. Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 1/2012.
Teos on saatavilla ilmaiseksi netistä. Saari on ilmeisesti maan arvostetuimpia yksinäisyys- ja onnellisuustutkijoita, mutta hän ei tässä uusimmassakaan teoksessaan näytä vielä tunnistavan yksinäistymistä koko väestöä koskevana ongelmana. Tämän oivaltamisesta ja myöntämisestä seuraisi mielestäni jokseenkin vääjäämättä johtopäätös, että suuri osa yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikasta edistää nykyisellään yksinäisyyden syventymistä! Katso esim. taulukko s. 105.
Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportti. Yksinäistymisongelma ei löydy tämän sinänsä monessa suhteessa hyvän raportin sivuilta.
Suomi 2020 - Tuumasta toimeen. Kasvutyöryhmän loppuraportti. Yksinäistymisproblematiikka loistaa poissaolollaan vaikka sen ratkaisu toisi merkittää apua myös kasvun tueksi.
Tulevaisuuden voittajat. Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa. Toim. Juho Saari. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010.
Tutkimusmatkoja äitiyteen. Toimittaneet Anna Keski-Rahkonen, Camilla Lindholm, Johanna Ruohonen ja Maria Tapola-Haapala. Duodecim 2010.
Viherä Marja-Liisa: Arjen elämyksellisen vuorovaikutuksen visio / Tieteen päivät 2011.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ja kysymykset ovat tervetulleita: