Paras analyysi viittaa utopian suuntaan

(Kirjoituksen alkuperäisversio on ilmestynyt Tieteessä tapahtuu -lehdessä (6/2014)

Ilkka Niiniluoto pohtii kirjoituksessaan “Ihminen avoimena ongelmana” (Tieteessä tapahtuu 5/2014) humanististen tieteiden roolia ihmiskunnan “suurten haasteiden” eli “ilkeiden ongelmien” ratkaisemisessa. Humanistiset tieteet voisivat Niiniluodon mielestä auttaa selittämään esimerkiksi, “miksi ihmiset eivät toimi rationaalisesti omissa valinnoissaan.”

Käytännön kokemukset palkallisen työn ongelmien ratkaisemisesta osoittavat, että ihmisten epärationaalinen toiminta ei yleensä johdu perimmiltään asenteista, vaan työnjaossa hitaasti, usein ilman tietoista suunnittelua, tapahtuneesta muuttumisesta.

Luonnontieteet osoittavat puolestaan, että luonnonilmiöiden ja siten myös ihmiseen liittyvien isojen ongelmien taustalla piilee epälineaarisuus. Tämä tarkoittaa, että hyvin pieni muutos voi aiheuttaa laadullisesti tai määrällisesti valtavan muutoksen. Hyvä esimerkki on lämpötilan laskeminen syksyllä asteen murto-osan verran. Lätäkössä miljardeja kertoja sekunnissa vapaasti toisiinsa törmäilleet vesimolekyylit jämähtävät kiinteään hilamuotoon, jota kutsutaan jääksi.

Luonnon ja myös ihmisyhteisöjen muutosten epälineaarisuuteen liittyy myös taipumus ajautua yhä suurempaan monimutkaisuuteen. Upeimpia monimutkaisuuden lisääntymisiä ovat ne, joissa “monimutkaiset sopeutuvat järjestelmät” siirtyvät yhdeltä järjestyksen tasolta entistä “korkeammalle.” Se tapahtuu usein niin, että muodostuu täysin uusia (epälineaarisia) kehitysmahdollisuuksia avaava yhdistelmärakenne. Tällaisia yhdistelmärakenteita ovat esimerkiksi aitotumaisen solun syntyminen ilmeisesti arkin ja bakteerin yhdistyessä, monisoluisen eliön kehittyminen yksisoluisista ja valtioiden syntyminen pienempien ihmisjoukkojen yhdistyessä.

Väitteeni on, että aineellisen hyvinvoinnin oheisvahinkona meillä Suomessa ja muissakin hyvinvointivaltioissa, on tapahtunut yhdistelmärakenteen purkautuminen.  On liu´uttu “korkeammalta” yhteistyön ja työnjaon järjestämisen tasolta selvästi “matalammalle” tasolle. Tämä oheisvahinko selittää parhaiten myös sen, että ihmiset toimivat epärationaalisesti valinnoissaan.

Yhteistyön heikentymisen pitkä historia

Yhteistyön ja työnjaon romahduksen osoittaa triviaali, kvantitatiivinen vertailu.  Kymmeniä tuhansia vuosia vallinnut elossapitoyhteisö on pienentynyt keskimäärin noin 50 ihmistä käsittävästä monipuolisesta, useita yhdistelmärakenteita sisältäneestä joukosta keskimäärin vain 2,1:n ihmisen pienryhmäksi.

Perinteellisessä elossapitoryhmässä yksilöt kuuluivat samanaikaisesti moniin eri osajoukkoihin eli pariskuntiin, vanhempien ja lasten muodostamiin ryhmiin, naisten, miesten ja lasten osajoukkoihin, jotka saattoivat jakautua vielä osajoukkoihin esimerkiksi ikäkauden mukaan.  Muutos on absoluuttisesti ja suhteellisesti iso, vaikka seuraukset olisivat vain lineaarisia, eivätkä epälineaarisia.

Käytännössä koko ihmislajin historian ajan vallinnut kymmenien ihmisten yhdistelmärakenne mahdollisti hyvin tehokkaan ja joustavan tavan elää lajille tyypillistä suhteellisen seurallista elämää sekä tehdä yhteistyötä ja jakaa töitä. On hyvä havaita, että pienten lasten äiditkin osallistuivat tuossa mallissa myös elannon hankkimiseen ja muihin töihin muiden aikuisten rinnalla.

Perinteellinen rakenne mahdollisti myös lajin leviämisen jo esihistorian aikana kaikille ilmastovyöhykkeille. Parisuhde ja vanhempi-lapsi -relaatiot olivat yhteisössä esiintyviä relaatioita yhteisön lukuisten muiden relaatioiden joukossa. Yhteistyö, työnjako ja seuranpito järjestyivät kuitenkin pääosin koko yhteisön puitteissa esimerkiksi ikäkauden tai sukupuolen mukaan.

Nykyisen elossapitoyhteisön kokoiset ja laatuiset ryhmät eivät olisi edes selvinneet ympäristössä, jossa lähes kaikki tarvittava piti käytännössä itse valmistaa tai hankkia keräämällä, kalastamalla tai metsästämällä. Perinteisestä mallista seurasi nykyisiä tuloerokeskusteluja ajatellen mielenkiintoinen piirre. Elossapitoyhteisö oli toiminnallisesti ja tulonjaollisesti suhteellisen tasa-arvoinen.

Monimutkainen muutos alkoi ilmeisesti vasta maanviljelyn tullessa pääelinkeinoksi, mikä mahdollisti myös asumistiheyden roiman nousun. Muutos kiihtyi Suomessa jo 1700-luvulla isojaon alettua, mutta elossapitoyhteisön pienentyminen nopeutui selvästi vasta 1800-luvun loppupuolella kaupungistumisen ja teollistumisen alettua.

Täällä Pohjantähden alla -kirjan Koskelan torppariperhe edustaa jo varsin modernia elossapitoyhteisöä, josta puuttuvat esimerkiksi naimattomat setämiehet, toisaalta osa perinteellisen elossapitoyhteisön yhteistyöstä ja työnjaosta oli vielä säilynyt vielä melko elinvoimaisena esimerkiksi talkooperinteen muodossa.  

Asumistason nousu, sähkön, ehkäisyn ja kansakoulun tulo sekä väestön enemmistön siirtyminen palkkatyön piiriin nopeutti muutosta 1900-luvulla. Muutoksella on kaksi toisiinsa erottamattomasti kytkeytyvää puolta. Hyvä puoli on suuri ja monissa suhteissa korvaamaton. Ison elossapitoyhteisön kutistuminen yksineläjäksi, pariskunniksi tai ydinperheiksi on ollut välttämätön osa aineellisen hyvinvoinnin huimaa nousua. Ilman yhteisön pääluvun pienentymistä esimerkiksi muuttoliike, kaupungistuminen ja palkkatyöhön siirtyminen olisi ollut toivottoman hidasta.

Ongelmat ovat nyt alkaneet kärjistyä, kun vanhan toimintamallin jäänteet ovat alkaneet lopullisesti väistyä ja samalla mahdollisuus uuden mallin haittojen lieventämiseen jatkuvasti lisääntyvin julkisin varoin on tullut tiensä päähän.  Joustavasti keskenään vuorovaikuttaneet molekyylit ovat alkaneet jähmettyä entistä selvemmin hilamuotoon.

Jäätymisen oireita on kaikilla elämän alueilla: tarpeeton kulutus ja energian käyttö uhkaavat ympäristöä, julkisen sektorin rahat eivät riitä hiipuneen palkattoman yhteistyön korvaamiseen palkkatyön avulla. Ruuhkavuodet piinaavat parhaassa työ-, huippututkimus- ja innovatiivisten start up -yritysten perustamisiässä olevia nuoria aikuisia. Monet vanhukset, lapset ja nuoret kokevat sosiaalisen vuorovaikutuksen, tekemisen tai hoivan puutetta.Sukupuolten tasa-arvo etääntyy kuin horisontti moottoriveneilijän silmissä, syntyvyys on alle uusiutumistason. Lisäksi tulo- ja luokkaerot lisääntyvät, monet työntekijät kokevat työelämän paineiden kasvavan epäoikeutetusti ja  jatkuvasti. Kouluampumisiakin on ehkä jopa 100 prosenttia enemmän kuin olisi joustavan yhteistyön ja työnjaon vallitessa.

Analyysi näyttää vankalta

Nykyisistä isoista ongelmista sekä niihin liittyvästä ihmisten epärationaalisesta toiminnasta hyvin iso osa johtuu työnjaon ja yhteistyön rakenteellisesta huonontumisesta. Yhdistelmärakenteen palauttaminen jollakin nykyaikaan sopivalla tavalla olisi loogisesti päätellen ylivoimaisesti paras ratkaisu. Korostan sanoja “nykyaikaan sopivalla tavalla”. Kyse olisi ihmisyhteiskunnalle vastaavan tapaisesta energiaa vapauttavasta ja aivan uusia mahdollisuuksia avaavasta muutoksesta, mitä aitotumaistuminen ja monisoluistuminen merkitsivät elämän historiassa aikaisemmin.

Suhteellisen pienikin, mutta pysyvä yhteistyötä lisäävä kotitalouksien yhteistyörakenne aiheuttaisi todennäköisesti laajan ja osin vaikeasti ennakoitavan myönteisen muutostulvan, joka todennäköisesti miellyttäisi ihmisten enemmistöä. Yhteistyörakenteen tulisi varmaankin olla kooltaan enintään pitkän historian viitoittama eli alle 50 ihmistä.

Onko kenelläkään esittää enemmän ongelmia ja ilmiöitä selittävä sekä enemmän toivottuja muutoksia ennustava hypoteesi? Kvantitatiivisesti hypoteesi ennustaa työnjaon kehittämiskokemusten valossa ainakin kymmenien prosenttien säästöjä rahan ja muiden resurssien käytössä ja isoa parannusta mallin mukaiseen toimintaan osallistuvien ihmisten kokemassa elämänlaadussa.

Mutta mihin se johtaakaan?

Tehokkaalta näyttävä ratkaisuehdotus Niiniluodon osoittamiin isoihin ja ilkeisiin ongelmiin ja niiden lisäksi moniin muihinkin harmeihin on siis periaatteessa vankasti perusteltu.

Käytännössä ratkaisu on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, sillä keskenään lähisukua olemattomien kotitalouksien suunnitelmallisesti organisoitua yhteistyötä pidetään toivottoman utopistisena. Tämä on pakko myöntää. Tuntemukseni on ristiriidassa historian kertoman ja loogisen päättelyn kanssa.

Tuntemuksemme rinnastuu melko hyvin esimerkiksi siihen, miten teoreettiset fyysikot suhtautuivat alun perin Steven Weinbergin ja Abdus Salamin esittämään sähköheikkoon teoriaan. Sen uskottiin olevan utopistinen, koska teoria ei aluksi näyttänyt poistavan heikkoihin voimiin liittyviä äärettomyyksiä. Teoriaan alettiin suhtautua vakavasti vasta vuonna 1971 kun Gerard  `t Hooft osoitti, että teoria poisti äärettömyyksien ongelman.

Toisena vertailukohteena voidaan mainita vaikkapa fyysikoiden George Gamowin, Robert Hermanin ja Ralph Alpherin idea kuumasta alkuräjähdyksestä. Erityisesti tähtitieteilijät pitivät sitä katteettomana filosofointina, kunnes Robert Wilson ja Arno Penzias löysivät alkuräjähdyksestä kertovan kosmisen mikroaaltosäteilyn vuonna 1964.

On mahdollista, että kotitalouksien organisoidut ja nykyaikaan sopivilla tavoilla vapauden ja yhteistyön yhdistävät ryhmät ovat käytännössä utopiaa. Esittämäni analyysi viittaa kuitenkin vahvasti kotitalouksien nykyaikaan sopivien yhdistelmärakenteiden hyödyllisyyteen ja soveltuvuuteen jopa enemmistölle ihmisistä. Siksi humanististen, yhteiskuntatieteellisten sekä luonnontieteellisten alojen tutkijoiden olisi syytä tutkia edes sitä, mikä meitä estää edes etsimästä ratkaisua nykyaikaan sopivan palkattoman yhteistyön suunnasta.

Eettisesti toimiva lääkäri ei saa salata tai jopa kiistää oikeaksi ymmärtämäänsä diagnoosia vain sen vuoksi, että hänen tiedossaan ei ole toteamaansa sairauteen tehoavaa hoitoa. Richard Feynman yleisti tämän eettisen velvoitteen koskemaan kaikkia tutkijoita puhumalla “tieteellisestä integriteetistä”, joka velvoittaa tutkijan julkistamaan työnsä tulokset, vaikka ne eivät miellyttäisi tilaajaa tai edes tutkijaa itseään.

Ratkaisuja isoihin ja ilkeisiin ongelmiin etsitään nyt ilmeisen toissijaisista, tehottomista tai vain pientä osaa auttavista keinoista, kuten julkisten palveluiden hätäisistä typistyksistä tai lisäämisistä, asenteiden muuttamisesta pelkän puheen tai vakuuttelun keinoin, tuloerojen, kilpailun, hyväntekeväisyyden tai yksipuolisen avun lisäämisestä tai vain lähisukulaisten apuun tukeutuvasta palkattomasta yhteistyöstä.

Oletus sokaistumisen yhdestä isosta syystä

Oma oletukseni mukaan yksi selvimmistä esteistä analyysin hyväksymiselle ja oikeaan suuntaan kohdistuvien ratkaisujen etsimiselle on, että olemme koti- ja vanhemmuuskultin sokaisemia (ks Sulkunen;  Yesilova). Kultin vahvuudesta kertoo esimerkiksi, että monet yhteiskuntatieteilijät puhuvat edelleen “perinteellisestä perhemallista,” kun he tarkoittavat modernia ydinperhemallia. He projisoivat 1800-luvun porvarillisten ja sosialististen historiantutkijoiden tavoin pitkälle menneisyyteen nykyisen kaltaisen ydinperheen, vastoin ilmeisiä työnjakoon ja ajan suuntaan liittyviä tosiasioita.

On tärkeää huomata, että humanistiset tieteet ovat kietoutuneet ydinperhekultin rakentamiseen ja hyödyntämiseen kansallista menestystarinaa edistäessään. Tähän projektiin osallistui vilpittömällä mielellä myös J. V. Snellman, joka ei oivaltanut, että hänen ihannoimansa 1800-luvun puolivälin porvarillinen perhe oli itse asiassa syvien tuloerojen tuottama, jäsentensä pääosalle epäreilu muunnelma perinteellisestä, isosta elossapitoyhteisöstä.

En moiti Snellmania, enkä nykyajan humanististen tai yhteiskunnallisten alojen tutkijoita. Koti- ja vanhemmuuskultti on yksi aineellisen hyvinvoinnin huiman kasvun tuottamista oheisvahingoista, jonka välittömänä syynä on kuitenkin juuri yhteistyön ja työnjaon heikentyminen sekä muutoksen kotitalouksiin synnyttämä tyhjyys, turvattomuuden tunne ja helppojen vaihtoehtojen puute.

Kultin syntymisen taustalla oleva muutos on niin laaja-alainen, että tähän saakka on ollut käytännössä mahdotonta nähdä, mistä oikein on kyse. Osin senkin vuoksi, että luonnontieteen kanssa yhteensopivan lähestymistavan soveltaminen on ollut humanistisissa ja yhteiskunnallisissa tieteissä peräti niukkaa, sitä on saatettu pitää jopa virheenä.

**

Lisäys 9.12.2014: Tämän linkin takana Kiti Müllerin erinomainen Tiede-lehdessä julkaistu kirjoitus yksinäisyydestä evoluution valossa. Kirjoitus tukee mielestäni vankasti sekä diagnoosiani että hoitoehdotustani. Huomaa myös kommenttini kirjoituksen perässä. Lanseeraan siinä teorialleni nimen "oheisvahinkoteoria" ja hoitoehdotuksen eräälle keskeisimmälle piirteelle nimen "L-sääntö" tai "bussisääntö".

Korjaus 29.12.2014: Kohta, jossa puhun 100 prosentin lisäyksestä on sangen kömpelösti muotoiltu. 100 prosenttia nollasta on luonnollisesti myös nolla.

Kirjallisuus:

Diamond Jared: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Terra Cognita 2013.

Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. WSOY 1996.

Enqvist Kari: Monimutkaisuus: elävän olemassaolomme perusta. WSOY 2014.

Häggman Kai: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. SHS 1993.

Lampinen Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuva vuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2006.

Niiniluoto Ilkka: Suomalaiset onnen portilla. Teoksessa: Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. Toim. Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola. Gaudeamus 2008.

Siltala Juha: Työelämän huonontumisen lyhyt historia: muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2007.

Sulkunen Irma: Naisen kutsumus: Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää 1989.

Wilson Edward O.: Konsilienssi. Terra Cognita 2001.

Weinberg Steven: Unelmia viimeisestä teoriasta. Art House 1999.

Yesilova Katja: Ydinperheen politiikka. Gaudeamus 2009.

Missä piilee järkiperäisyys ja luovuus pienten ja isojen arkiongelmien ratkaisemiseksi?

Kesän alkajaisiksi saimme jälleen lukea lehdistä vuolasta valittelua (esim. HS 2.6.2014), miten hankalaa on järjestää pienimpien koululaisten hoito lukuvuoden päätyttyä, mutta ennen vanhempien kesälomia. 

Samaan aikaan ympärivuotisen valituksen aiheita ovat esim. vanhusten yksinäisyys, julkisen sektorin rahojen riittämättömyys, taloudellisen kilpailukyvyn takkuaminen sekä ansiotyön lisääntynyt kiireisyys ja stressaavuus niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. 

Ihmislajin ikiaikainen ratkaisu isoihin ja pieniin ongelmiin on ollut tuhansien sukupolvien ajan joustava yhteistyö maksimissaan 150 ihmisen pysyvissä ryhmissä. 

Miksi tästä evoluution opetuksesta ei oteta soveltuvin osin, siis nykyaikaan sopivalla tavalla, mallia nykyisten riesojen ratkaisemiseksi? 

Jonkinasteista rohkeutta kokeilla ja uskallusta myös epäonnistua se tietenkin vaatisi. Ennen kaikkea se edellyttäisi ymmärrystä etsiä ratkaisuja myös kokeilemalla oikeasta suunnasta eli palkattomasta, mutta pysyväisluontoisesta yhteistyöstä. 

Ihminen pääsi leviämään mainitun kokoisissa yhteistyöryhmissä jo esihistoriallisena kaikille ilmastovyöhykkeille. 

Sähkön aikakaudella ihminen on yhteistyön avulla päässyt fyysisesti jo kuuhun ja tietämisen puolella yli 13 miljardin vuoden päähän menneisyyteen ja etäisyyteen ihmistä ja maapalloa isompia ilmiöitä tutkiessaan ja suunnilleen yhtä kauas toiseen suuntaan eli ihmistä pienempiä ilmiöitä tutkiessaan. 

Kieltäydyn vielä ainakin toistaiseksi uskomasta, että ihmisillä on jokin sellainen biologinen ominaisuus, joka estää elämän iloa, mielekkyyttä, rahan ja ajan säästöä ja taloudellistakin hyvinvointia lisäävän rationaalisen, joustavan ja pysyvän yhteistyön järkevän kokoisissa ryhmissä, kun aineellinen elintaso ylittää tason, jossa väestön enemmistöllä on varaa asua isommissa kuin hellahuoneen ja kammarin kokoisissa asunnoissa. 

Otaksun, että nykyaikaan sopiva pysyväisluontoisen yhteistyöryhmän koko on 20-50 ihmisen välillä, että tuollainen yhteistyöryhmä vaatii selvät säännöt, että sen ei tarvitse muodostua lähinaapureista tai lähisukulaisista, että se saattaa edellyttää erillistä omaa tilaa kotitalouksien omien asuntojen lisäksi. Tuollainen yhteinen tila ei ole ongelma, jos kustannusten jakajia on sopiva määrä. Edelleen oletan, että tuollainen kestävän yhteistyön kerho (KYK) olisi tehokkain ratkaisu hyvin moniin ongelmiin, joita nyt yritetään heikoin tuloksin ratkaista monin erilaisin, sinänsä jopa melko fiksuin tavoin. 

Edelleen oletan, että tuollaisen KYK-mallin yleistyminen tuottaisi oheisvahinkona vapaaehtois- tai muuta resurssia kaikenlaisiin hyödyllisiin tarpeisiin, esim. huono-osaisimpia auttavaan vapaaehtoistoimintaan, sukupuolten tasa-arvon edellytysten huimaan paranemiseen, maan taloutta ratkaisevasti parantavaan innovointi- ja yritystoimintaan, työelämän laatua parantavaan osallistumiseen myös työelämän puolella. Aikuismaisen yhteistyön selvä vahvistuminen ensin kansalaiskyhteiskunnan puolella johtaisi siis pitkällä tähtäimellä työelämänkin puolella siihen, mihin työnantajaliittojen johto väittää pyrkivänsä. 

Oheisvahinkona yhteistyön laadun olennaisesta paranemisesta seuraisi myös sellaista, mikä yllättäisi ainakin osan työnantajista ja ekonomisteista eli voiton jako muuttuisi reilummaksi ja palkkaerot vähentyisivät. Jaettava silti lisääntyisi paljon enemmän kuin työnantajien nyt innokkaasti manaamilla keinoilla, kuten tuloerojen lisäämisellä.

Tutkimustieto sosiaalisten innovaatioiden synnystä ja leviämisestä viittaa siihen, että avainasemassa rationaalisen ja innovatiivisen arkielämän yhteistyöryhmäevoluution voittokululle ovat hyvin koulutetut naiset.

Kuvaako “sosiaalinen näivetystauti” parhaiten yhteiskunnan riutumisen pääsyytä?

Tätä kirjoittaessani yleisesti tunnettu näivetystauti on “lentiviruksen aiheuttama, hevosten, muulien ja aasien tauti, joka ei tartu muihin eläinlajeihin eikä ihmiseen.”

Kavioeläinten näivetystaudille on ominaista ajoittainen kuumeilu, vähäverisyys (anemia), riutuminen tai laihtuminen sekä lisääntynyt voimattomuus ja kuolema.

Entä mikä on “sosiaalinen näivetystauti”?

Sosiaalinen näivetystauti on työnjaon vähittäisten muutosten aiheuttama vakava kansalaisyhteiskunnan ja yhteiskunnan vaiva, jonka oireet ilmenevät kroonisena riutumisena hyvin monella tavalla ja usealla eri osa-alueella. Työnjaon muutosten taustalla on aineellisen hyvinvoinnin hyvin iso kasvu.

Oireita ovat esimerkiksi kilpailykyvyn heikkeneminen, julkisen sektorin kestävyysvaje, työelämän monet ongelmat, ruuhkavuosiongelmat, syrjäytyminen, vanhusten yksinäisyys, tuloerojen lisääntyminen, monet tasa-arvo-ongelmat ja tarpeeton ympäristön kuormitus.

Sosiaalisen näivetystaudin voi hahmottaa myös niin, että se johtuu havaitsematta jääneestä megatrendistä.

Megatrendi on aineellisen hyvinvoinnin kääntöpuolena dramaattisesti näivettyneet ja edelleen näivettyvät yhteistyö, työnjako ja niihin liittyvä lajille ominainen, välitön sosiaalinen vuorovaikutus ansiotyön ulkopuolisessa elämässä. Ansiotyötä tekevillä ja koulua käyvillä tuo elämän osa on noin 80 prosenttia, mutta esimerkiksi eläkeläisillä se on 100 prosenttia vuoden tunneista.

Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja tuet ovat suurelta osin kehittyneet lieventämään sosiaalisen näivetystaudin haittoja ja oireita. Nämä palvelut ja tuet ovat silti samalla myös nopeuttaneet taudin etenemistä.

Järkiperäinen arvio on, että oireita lieventävän lääkkeen lisääminen tai vähentäminen ei paranna itse tautia.

Sosiaalinen näivetystauti paranee tai lievenee olennaisesti vain kehittämällä  väestön enemmistölle sekä nykyaikaan sopivia, pysyväisluontoisia rakenteita ja toimintamalleja, jotka vahvistavat sosiaalista ympäristöä riittävästi. En ole löytänyt ainakaan vielä muita rationaalisia kehittämissuuntia. Aineellisen hyvinvoinnin hyvistä puolista luopiminenkaan ei vaikuta mahdolliselta keinolta.

Tehtävä ei ole helppo, sillä kykyämme etsiä edes oikeasta suunnasta ratkaisuja rajoittaa tieto esimerkiksi yhteisötalotyyppisten järjestelyjen niukasta suosiosta. Uusien rakenteiden pitäisi yhdistää onnistuneesti yhteistyö, työnjako ja vahva sosiaalinen vuorovaikutus yksilöllisyyteen ja vapauteen, ilman yhteisöasumista. Se lienee mahdollista, koska hankalampiakin ongelmia on ratkaistu.

Kykyämme etsiä ratkaisua oikeasta suunnasta rajoittaa myös vallitseva irrationaalinen koti- ja vanhemmuuskultti, jonka otetta ajattelustamme vahvistaa ihmislajin taipumuksille ja perinteille vieras, mutta suosittu kiintymyssuhde”teoria”. On hyvä huomata, että myös koti- ja vanhemmuuskultti on kehno lääke tai reaktio sosiaalisen näivetystaudin vaivoihin.

Lopuksi kysymys suomenkielen kehittämisestä kiinnostuneille. Kuvaisiko joku muu termi paremmin tarkoittamaani aineellisen hyvinvoinnin vakavaa kääntöpuolta? Esimerkiksi “sosiaalinen puutostauti”?


Lisätietoja:

Kavioeläinten näivetystauti Eviran sivulla.

Palkattujen hoivaajien kelpoisuusehdot pitkän historian näkökulmasta

Monet virkamiehet ja päättäjät haluavat alentaa sosiaali-, terveys- ja päivähoito/varhaiskasvatusalojen joidenkin työntekijäryhmien kelpoisuusvaatimuksia säästääkseen palkkakuluissa. Jotkut ammattiliitot vastustavat pyrkimystä omien jäsentensä etujen vuoksi. Jotkut vastustavat esitystä myös varhaiskasvatuksen laatuun liittyvillä perusteilla. Asia on nyt ajankohtainen erityisesti varhaiskasvatuksen/päivähoidon osalta, koska hallitus antaa esityksen varhaiskasvatuslain uudistamisesta eduskunnalle helmikuussa.

Miten ristiriitaisia näkemyksiä erityisesti hoivatehtävien kelpoisuusehdoista pitää arvioida pitkän historian tai evoluution näkökulmasta? Entä onko lastentarhanopettajan työ hoivatyötä?

Hoivatyön pitkä historia

Lajitoverien hoivaaminen kuuluu lajimme jokaisen jäsenen perustaipumuksiin, siis myös miesten ja itsekin hoivan tarpeessa olevien ihmisten taipumuksiin. Jared Diamond kertoo, että alkuperäiskansoihin kuuluvan !Kung-kansan keskuudessa 10-vuotias poikalapsikin hoitaa osaavasti vauvaa, jos on tarpeen.

Käytännössä hoivatyö on lajimme pitkän historian aikana painottunut varsin voimakkaasti ns. “toistaitoisille” eli sellaisille yhteisön jäsenille, jotka eivät vielä tai eivät enää pysty työskentelemään parhaassa työiässä olevien aikuisten rinnalla elantoa hankkimassa tai muissa erityistä ammattitaitoa vaativissa tehtävissä. Hoivaajat ovat olleet useimmiten nuoria tyttöjä ja vanhoja naisia. Nämä painotukset ilmenevät esimerkiksi Elina Haavio-Mannilan väitöskirjasta. Perinteellisen naisvaltaisuus -tosiasian toteaminen ei merkitse, että pitäisin tavoitteena miesten “vapauttamista” hoivatöistä.

Hoivatyön painottuminen “toistaitoisille” todistaa myös siitä tosiasiasta, että hoivatyö ei ole valitettavasti ollut eikä edelleenkään ole asianmukaisesti arvostettua. Tosiasiallinen arvostus todistuu myös hoivatehtävien ja niitä lähellä olevien ammattiryhmien alhaisessa palkkatasossa. Taustalla on ilmeisesti myös tosiasia, että hoivatyö on pitkäkestoisena ja päätoimisena varsin rasittavaa ja vaativaakin työtä. Tästä todistaa myös menneisyyden ylempien yhteiskuntaluokkien naisten halu vapautua hoivatyön pakosta ja rasituksista omissa kotitalouksissaan.  Se oli mahdollista ja yleistä palkattujen apulaisten avulla vielä 1960-luvulle saakka. He toteuttivat rahan avulla vanhaa hoivatyön toisille lykkäämisen linjaa niin kauan kuin se oli mahdollista. "Toiset" olivat tässä vaiheessa tyypillisesti juuri murrosiän ohittaneita, vain kansakoulun käyneitä maalaistyttöjä, joille voitiin maksaa mahdollisimman pientä palkkaa.

Edellä kirjoittamani ei riitele mielestäni sen arvion kanssa, että kohtuullisessa määrin harjoitettuna hoivatyö on ainakin joiltakin osiltaan suurimmalle osalle ihmisistä hyvin luontaista ja mieluistakin.

Aineellisen hyvinvoinnin hurjan kasvun aiheuttamia hupaisia paradokseja on, että käytännössä myös kaikki hyvinkoulutetut ja hyvätuloiset miehet, naisista puhumattakaan, ovat nykyään vuosien ajan enemmän ja tiukemmin kiinni etenkin lapsiinsa liittyvissä hoivatehtävissä kuin 1900-lukua edeltäneen ajan tyypillinen keräily- tai maanviljelystaloudessa elänyt nuori äiti.

Edellä todetun jatkeeksi on syytä todeta, että sosiaalitieteiden ja lastenpsykiatrian epätieteellisyydestä/evoluution ja historian tuntemattomuudesta todistaa, että monet niiden edustajat kehottavat kuitenkin nykyvanhempia “antamaan enemmän aikaa” lapsilleen. Kenenkään suunnittelematta kehittyneen työnjaon aiheuttamasta uudesta välttämättömyydestä, joka rasittaa ns. ruuhkavuosien muodossa juuri parhaassa työiässä olevia, on tehty "perinteellinen" hyve ja velvollisuus.  Kehityskulun suunta hahmotetaan täysin nurinkurisesti. Ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa, kun näitä epätieteenharjoittajia pidetään asiantuntijoina juuri tähän kehityskulkuun liittyvien oireiden hoitamisessa.

Arvioin, että tällä hetkellä Suomessa tehtävästä hoivatyöstä tehdään palkattomana reilusti yli 90 prosenttia, siis lähinnä kotitalouksien piirissä.  Alle kymmenen prosenttia tehdään palkallisesti ja ehdottomasti suurimman osan näistä palkoista maksaa julkinen sektori. 

Se, mikä osa hoivatyöstä on palkallista ja mikä palkatonta on kehittynyt aineellisen hyvinvoinnin oheismuutoksena ilman tietoista suunnittelua. Iso osa hoivatyön siirtymisestä yhteiskunnan vastuulle on seurausta tästä aineellisen hyvinvoinnin huikean lisääntymisen aiheuttamasta työnjaon isosta muutoksesta.

Lastentarhanopettajan tehtävä ei ole hoivatyötä

Moni hahmottaa lastentarhanopettajan tehtävän hoivatehtäväksi. Se on virhe. 

Varhaiskasvatuksen idea ja lastentarhanopettajan tehtävät tätä ideaa toteuttamaan syntyivät 1800-luvulla. Tarkoituksena oli tarjota pääosalle lapsille tasavertaisemmat valmiudet elämää varten kuin mitä heillä muuten olisi ollut. Tämän kasvatuksellisen ytimen yhteyteen on 1900-luvulla muodostunut päivähoitotoiminta, jonka päätarkoitus oli alussa järjestää vain tilapäisesti lastenhoito yhteiskunnan kustannuksella pienehkön äitien ryhmän ansiotyön aikana. 

Lastentarhanopettajan tehtävän ydin ei siis ole ollut eikä ole hoivatyössä, vaan varhaiskasvatuksen pedagogisessa asiantuntijuudessa. Tämä tarkoittaa, että lastentarhanopettajien suhteellisen osuuden (päiväkodin henkilöstöstä) tai lastentarhanopettajien pätevyysvaatimusten laskeminen nykyisestäänkin olisi iso virhe.

Myös pedagogisesti niukan sosionomitutkinnon kelpuuttaminen lastentarhanopettajan tehtäviin oli vakava virhe, joka rinnastuu siihen, että lukion opettajan tehtäviin kelpuutettaisiin vaikkapa merkonomintutkinnon suorittanut. Tuota muutosta tehdessään säästöhaluiset päättäjät eivät katsoneet muutamaa budjettivuotta pitemmälle.

Sosionomien kouluttaminen (muodollisesti päteviksi vale)lastentarhanopettajiksi pitää siis lopettaa.

Lastentarhanopettajien yliopistotasoisten koulutuspaikkojen lisääminen on tärkeää ja tärkeää on myös huolehtia siitä, että he pysyvät päiväkotityössä. Nyt yhä useampi lastentarhanopettaja harkitsee alan vaihtoa (ellei jo ole vaihtanut) työolosuhteiden käydessä sietämättömiksi laatu- ja resurssipaineiden ja osaamattoman henkilökunnan puristuksessa. Jos päättäjät eivät tätä tilannetta korjaa, kustannukset ja ongelmat tulevat räjähtämään päättäjien käsiin tulevaisuudessa.

Lastentarhanopettajien pysyvyyttä voi edistää ainakin kolmella tavalla. Työn mielekkyyttä voi lisätä eli avustavan, päiväkodissa hoivatyötä lastentarhanopettajan apuna tekevän henkilöstön koulutuksellista tasoa ja pysyvyyttä voidaan parantaa esim. laajentamalla jäljempänä esitetyllä tavalla kelpoisuusehtoja tai jakamalla heidän tehtäviään osa-aikaisiksi, lastentarhanopettajien koulutuksen minimitaso ja samalla palkkaus muutetaan samaksi kuin alakoulun opettajilla, lastentarhanopettajien työpäivien määräksi määritetään sama kuin alakoulun opettajilla.  

Hoivatyön pätevyysvaatimuksia on hyvä väljentää, mutta ei laskea

Kestäviä säästöjä palkallisen hoivatyön kustannuksissa on saatavissa vain siirtämällä mahdollisimman iso osa nyt palkallisena tehtävästä hoivatyöstä takaisin palkattomaksi joillakin nykyaikaan sopivilla tavoilla.

Hoivatyön siirtämistä palkallisesta palkattomaksi ei edistä palkallisen hoivatyön koulutustason ja palkkojen laskeminen. 

Pätevyysvaatimusten ja palkan laskeminen vain uusintaisi nykyaikaan sopimatonta vuosituhantista hoivatyön aliarvioimisen linjaa.  

Palkallisten hoivatehtävien koulutukselliset kelpoisuusvaatimukset on pidettävä tasoltaan entisellään tai jopa nostettava. Samalla niitä on kuitenkin hyvä väljentää. Tehtäviin tulee riittää peruskoulun ja jonkin nykyisen hoiva-alan koulutuksen ohella mikä tahansa toisen asteen tai korkea-asteen tutkinto.

Täsmennän: vähintään toisen asteen tutkinnon suorittaneilta ei tule edellyttää hoiva-alan tutkintoa, joka edellytettäisiin vain pelkän peruskoulun käyneiltä. Peruskoulun käyneiltä tulee edellyttää vähintään kahden vuoden hoiva-alan opintoja, se nostaisi alan yleistä koulutustasoa ja hyvin todennäköisesti myös näiden tärkeiden ja perimmiltään varsin vaativien tehtävien arvostusta.  

Peruste kelpoisuusehtojen väljentämiselle on selkeä. Palkallinenkaan hoivatyö ei rinnastu tavallisiin ammattitöihin. Se on työtä, johon jokaisella on kohtuullinen perusvalmius ja yleensä myös kohtuullisen hyvä kokemuskin. Olennaisinta on kohtuullisen vahvan koulupohjan lisäksi motivaatio ja soveltuvuus, ei koulutuksen laji. On selvää, että esimerkiksi filosofiksi, lääkäriksi, putkiasentajaksi tai sähköinsinööriksi opiskellut on riittävän hyvä koulutuksensa puolesta hoivaamaan muita ihmisiä myös palkkaa vastaan, ei vain palkattomasti.

Ehdottamani pätevyysvaatimusten muuttaminen todennäköisesti edistäisi myös miesten osuuden lisääntymistä palkallisissa hoivatehtävissä. Se puolestaan edistäisi myös hoivatöiden arvostuksen lisääntymistä ja sukupuolten tasa-arvoa.

Muun koulutuksen saaneelle voitaneen helposti järjestää riittävä työhönperehdytys työn ohessa. 

On myös selvää, että ammattitaitoisen lastentarhanopettajan on paljon helpompi ottaa Helsingin varhaiskasvatusjohtaja Järvenkallaksen syksyllä 2013 eräässä puheenvuorossaan suosittelemalla tavalla varhaiskasvatustiimin pedagoginen johtajuus, jos hoivaajien motivaatio ja pohjakoulutus on suhteellisen korkea. Pedagogiselle ohjaukselle on silloin tarttumapintaa, toisin kuin nykyisessä tilanteessa, jossa hoivaajat ovat niukasti koulutettuja ja melkoisen työhaluttomiakin, mikä on nyt tyypillistä liian monessa päiväkodissa.

Lisäidea tehtävien puolittamisesta

Harkitsemisen arvoinen lisäidea sekä lyhyttä että pitkää tähtäintä ajatellen on myös palkallisten (hoiva)tehtävien ja niiden palkan puolittaminen. 

Puoli hoiva-avustajankin palkkaa ilman lisiä on kuitenkin lähes tuhat euroa eli paljon enemmän kuin mitä olisi kansalaispalkka tai työttömän peruspäiväraha. Vajaan 20 tunnin viikkotyöaika (esim. 2-3 työpäivää/vko muodossa) mahdollistaisi palkallisen hoivatyön ja muun tekemisen ja elämän fiksun yhdistelmän hyvin monille eri henkilöryhmille, esim. opiskelijoille, sivutoimisille tai aloitteville yrittäjille, monille taiteilijoille, päätyöstään jo eläkkeelle jääneille, tietotekniikan kehittymisen ansiotyöstään vapauttaneille, työuransa loppuvuosissa oleville ja työttömille. Myös työnantaja hyötyisi motivoituneen tarjonnan selvästä lisääntymisestä.

Myös empiiriset kokemukset motivoituneen, monipuolisen, hyvinkoulutetun ja varsin pysyvän työntekijätarjonnan lisääntymisestä matalapalkkatöissä ovat myönteisiä, jos työnantaja vaivautuu tarjoamaan osa-aikatyön mahdollisuutta ja on kohtuullisen joustava työntekijöiden työvuorojärjestelyissä.

Edellä oleva lisäidea tehtävien puolittamisesta on suunnattu erityisesti Helsingin seudun työvoimapulasta, vaihtuvuudesta ja heikosta tarjonnasta kärsiville sosiaali-, terveys- ja varhaiskasvatus/päivähoitosektoreille. 

Ehdotukseni eivät mielestäni ole ristiriidassa sen kanssa, että erityisesti yhteiskunnan maksamien tukien sekä suoraan tai välillisesti maksaman palkallisen työn ja myös hoivatyön määrää pitää pyrkiä vähentämään nykyisestä monilla erilaisilla fiksuilla tavoilla.

Ehdotukseni eivät ole ristiriidassa senkään kanssa, että joidenkin julkisen sektorien tehtävien palkkatasoja pitää kaikesta huolimatta myös nostaa ja tai palkkaeroja on syytä kaventaa. Näiden aiheiden tarkempi käsittely ei mahdu tähän kirjoitukseen.

Tehtävän ja palkan puolittaminen ei sovi kaikkiin tehtäviin. Sellaisia ovat esimerkiksi lastentarhanopettajan, alakoulun opettajan ja ministeriön kansliapäällikön tehtävät. 

Moniin muihin asiantuntijatehtäviin, esimerkiksi toimittajan tehtäviin, idea sen sijaan sopinee erittäin hyvin. Kokeilut olisi hyvä aloittaa hyvissä ajoin. Puolittamisesta voi tulla käytännön pakko hyvin pian, koska tietoteknikka näyttää vähentävän hyvää koulutusta vaativia työpaikkoja kiihtyvää vauhtia.

Paras ratkaisu yllättää usein myös asiantuntijat

Jouduin 1980-luvulla työtehtävissäni samankaltaiseen umpikujalta näyttävään tilanteeseen kuin tämän hetken yhteiskunnalliset päätöksentekijät ja yhteiskunnan syvällisestä parantamisesta kiinnostuneet kansalaiset ja asiantuntijat.

Yhteiskunnan rahat eivät enää riitä muutaman sukupolven aikana kehittyneen yhteiskunnallisen tukijärjestelmän ylläpitämiseen edes nykyisellään. Ainoa keino näyttää olevan toiminnan huomattava supistaminen, mikä tarkoittaisi vakavia ongelmia esimerkiksi pyrkimykselle vähentää syrjäytymisilmiöitä.

Olin 1980-luvulla päätynyt tavallista suuremman suomalaisen organisaation ison alueellisen yksikön esikuntaan hallintopäälliköksi. Henkilökuntaa tuossa alueellisessa yksikössä oli lähes 10 000 ihmistä. Esikunnan alaisuudessa toimi 16 alayksikköä, joilla oli omat esikuntansa. Tukitoimintojen määrällinen painopiste oli noiden alayksiköiden esikunnissa. 

Pääkonttorista kävi käsky, että tukitoimintoja oli supistettava, mutta perusteluja tai keinoja ei esitetty. Alueyksikön ja sen alaisten yksiköiden linjajohdon ja tukipalveluissa työskentelevien ihmisten suuri enemmistö eivät nähneet mitään mahdollisuutta toteuttaa pääkonttorin vaatimusta.

Yksikön linjajohto ja tukitoimintojen henkilöstö kyllä tiesi ja myönsi, että tukitoimintojen laadussa, asiakastyytyväisyydessä, henkilöstötyytyväisyydessä sekä kustannustasossa oli ongelmia.

Tukitoimintojen henkilöstö arvioi ilmeisen vilpittömästi ongelmien syyksi liian vähäiset henkilöresurssit sekä asenteet, jotka selitettiin palkkatason mataluudella, heikolla tiedottamisella tai johtamisella. Alayksiköiden oma ja sitä ylempi johto jakoi yleensä tämän käsityksen ongelmien syistä johtamisen heikkoutta lukuun ottamatta.

Tarkemmin katsoen ilmeni usein, että kaikkia vaadittuja parannuksia oli tehty jo useaankin kertaan eli esimerkiksi väkeä oli lisätty ja palkkatasoa oli parannettu, mutta käännettä parempaan ei oltu saatu aikaiseksi. Samalla diagnoosilla oli kuitenkin jatkettu, ainahan voi olettaa, että väkeä, palkkoja tai tiedottamista ei ole lisätty sittenkään vielä riittävästi.

Syvällisempi ja ajallisesti kauemmas ulottuva tarkastelu osoitti, että tehtävät olivat muuttuneet runsaan sadan vuoden aikana pienin askelin, mutta kokonaisuutta katsoen hyvin paljon. Esimerkiksi tieto- ja muun tekniikan käyttöön oton johdosta.

Muutoksien tuomia ongelmia oli ratkaistu pieninä palasina aina kulloistakin välitöntä tarvetta vastaavasti. Seurauksena oli ollut usein työtehtävien merkittävä osittuminen aikaisempaa paljon yksinkertaisemmiksi tehtäviksi, jotka kuitenkin oli usein vielä jaettu toisiaan seuraaviksi siivuiksi eri ihmisille. Hieman harvemmissa tapauksissa tehtäväalueet olivat laajentuneet puolestaan luonnottoman laajoiksi. Näissä tapauksissa työtyytyväisyys oli yleensä parempi kuin kaventuneissa tehtävissä, mutta laatu-, työtyytyväisyys- ja tuottavuusongelmilta ei tällaisissakaan versioissa  vältytty. Tehtävien muuttuminen oli johtanut siihen, että myös yhteistyö ja oma-aloitteinenkin toisten auttaminen oli hankalaa.

Muutos aloitettiin eniten työllistävistä tehtävistä. Ne järjestettiin uudelleen siten, että ihmisille tuli sopivan laajuiset tehtäväkuvat, yleensä aikaisempaa laajemmat, mutta toisinaan kapeammat. Samalla pidettiin huolta, että yhteensopivien tehtävien tai tehtäväryhmien tekijät muodostivat sopivan kokoisia, pysyviä ryhmiä, jotta toisten auttaminen yleensä ja esim. äkillisissä poissaoloissa olisi helppoa. Tämä tarkoittaa, että työn tekeminen palautui yhteisöllisemmäksi ja mahdollisuus joustavaan, vastavuoroiseen ja riittävän usein toistuvaan yhteistyöhön helpottui käytännössä huomattavasti.

Muutosvastarinta oli lähes aina voimakasta. Tuttua ja perinteelliseksi koettua työnjakoa pidetään yleensä aina turvallisena ja muutosta pelottavana. Kokeilujen kautta muutokset kuitenkin toteutettiin, eikä puolen vuoden jälkeen kukaan halunnut palata vanhaan työnjakoon. Laatu ja työtyytyväisyys paranivat. Resurssitarve väheni yleensä ainakin kymmeniä prosentteja, usein huomattavasti enemmänkin eli jopa yli 50 prosenttia.

Muutos merkitsi selvää ja sangen pysyvää faasimuutosta.

Ongelmat ja tuhlaava resurssien käyttö olivat kehittyneet hiipimällä niin, että niiden luonnetta ei oltu edes voitu hahmottaa aikaisemmin. Tehokkaiden ja oikean suuntaisten ratkaisuja ajatellen ydinongelma oli rakenteellinen.Se liittyi työnjakoon, toimenkuviin ja organisointiin.

Pääosa asianomaisia tehtäviä tekevistä ihmisistä ja myös yksikön ulkopuolisista asiantuntijoista ja organisaation omasta johdosta pitivät analyysiä ja siihen sopivia toimenpiteitä alussa väärinä, mahdottomina tai jopa järjettöminä. Suhtautuminen oli samankaltaista kuin professori Kari Enqvistin kuvaus tutkijoiden tyypillisestä suhtautumisesta oman tieteenalan ulkopuolelta tulleisiin uusiin ideoihin.

Asenteet, viestintä, johtaminen ja resurssien vähyys eivät siis olleet ongelmien ydinsyitä. Niihin panostaminen ei ollut aina ollut aivan turhaa, mutta hyöty niistä oli parhaimillaankin vain murto-osa ydinongelman ratkaisemisen hyödyistä. Ne eivät parhaimmalla tavallakaan toteutettuina olisi muuttaneet työyhteisön faasia. Työnjaon syvällinen muuttaminen oli ilmeisesti ainoa tehokas ratkaisu. Toiminnan juustohöylätyyppinen supistaminen eli pääkonttorin vaatimuksen sokea noudattaminen olisi puolestaan ollut täysin järjetön ratkaisu. Kehittämispotentiaali oli kaiken lisäksi paljon suurempi kuin pääkonttori osasi kuvitellakaan.

Edellä esitetyn pohjalta on mielestäni erittäin perusteltua olettaa, että samankaltaisella tavalla eli (väestön) enemmistön palkattoman työnjaon pysyvillä muutoksilla ja yhteistyön olennaisella lisäämisellä voidaan ratkaista tai ainakin helpottaa kestävästi ja tehokkaasti myös suomalaisen yhteiskunnan kaikki tai lähes kaikki (linkki on lisätty tähän 30.1.2019) tämän hetken vaikeimmat ongelmat. 

Hyötypotentiaali palkattomassa tekemisessä näyttää olevan huomattavasti suurempi kuin edellä esitellyssä ansiotyöesimerkissä, koska palkattomassa arkitoiminnassa toisiaan kohtaamaton yli- ja alikuormitus ovat selvästi suurempia kuin 1980-luvun ansiotyöesimerkissä. Palkallisenkin työnjaon ja rahallisten tukisysteemien kehittämisessa lienee järkeä, mutta ne ovat toissijaisia palkattomaan työnjakoon verrattuna. 

**

Kirjoitus on kommentti myös esimerkiksi professori Ilkka Niiniluodon 27.10. 2013 (Henkistä elvytystä tarvitaan), toimitusjohtaja Matti Alahuhdan ja yliasiamies Mikko Kososen 13.12.2013 (Suomen alisuoriutuminen on korjattavissa) Helsingin Sanomissa julkaistuihin vieraskynäkirjoituksiin sekä hyvinvointisosiologian professori Juho Saaren ja kumppanien kirjoituksiin kirjassa: Suomen sillat tulevaisuuteen, Juho Saari (toim.), Kuluttajatutkimuskeskus 2013. Näissä asiantuntijoiden kirjoituksissa on ilmeisenä ongelmana, että ongelmien tehokkaasti vaikutettavissa olevaa syytä on etsitty liian läheltä.

Nuo kirjoitukset eivät ole kehnoja. Ne saattavat olla jopa viisaimpia mahdollisia, jos olemme nykyisen faasin vankeja. Itse pidän erittäin todennäköisenä, että faasimuutokset ovat yhteiskunnan parantamisessa mahdollisia ja että vain ne voivat johtaa parhaisiin ja laaja-alaisimpiin sekä samalla kestäviin parannuksiin.

On hyvä muistaa, että selitys, joka selittää eniten ilmiöitä on yleensä paras. Keino, joka ratkaisee eniten ongelmia on myös yleensä paras.

**

Sosiaalisen elämän parempien faasien etsimisessä on tärkeää muistaa, että vapautta ja yhteistyötä nykyaikaan sopivalla tavalla yhdistävän toimintamallin pitäisi miellyttää ensin hyväosaisia (Hesarin tuoreita luokkakirjoituksia soveltaen niiden pitäisi innostaa ensin ns. asiantuntijoita eli ylempää keskiluokkaa), koska sosiaaliset käytännöt omaksutaan lähes aina paremmin koulutetuilta tai vauraammilta, ei päinvastoin.

**

Faasimuutos on alunperin lämpöopin termi äkilliselle, mutta varsin suurelle olotilan muutokselle, joka ei ole lainkaan ilmeinen, ellei sitä osaa odottaa. Tyyppillinen esimerkki on jään muuttuminen vedeksi tai päinvastoin lämpötilan muuttuessa vain asteen murto-osan verran nollan asteen lähettyvillä. Termiä voi mielestäni hyvin perustein käyttää myös joistakin ihmisyhteisön muutoksista. Olen havainnut sitä käytettävän esim. siirtymästä oikeusvaltioon, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen sekä vapaakauppaan. Ne ovat muodostuneet hyvinkin vakaiksi olotiloiksi, vaikka niitä pidettiin etukäteen yleisesti mahdottomina utopioina.  

Yhteistyö tarjoaa paljon enemmän kuin eliitin yksioikoinen leikkauslinja

Dosentit M. Salmela ja J. Sumiala kirjoittivat osuvasti maahanmuuttajavihan syntymekanismista (HS/6.6.13).

Kirjoittajien analyysi on perusteltu ja loppuponsi kannatettava: “Kilpailuyhteiskuntaan kietoutuvat epävarmuuden ja uhan kokemukset on otettava vakavasti, jos nyky-Suomen ilmapiiriä halutaan muuttaa.”

Kirjoittajilla ei ole omaa ehdotusta, mitä pitäisi käytännössä tehdä, mutta he esittelevät eliitin suurimmaksi peloksi kansainvälisen kilpailukyvyn heikkenemisen. Heidän mukaansa eliitti tarjoaa ratkaisuksi julkisen sektorin leikkaamista ja tehostamista sekä yritysten toimintaedellytysten parantamista. Kirjoittajien mielestä tällainen "pe­lon kult­tuu­ris­ta am­men­ta­va po­li­tiik­ka ei kui­ten­kaan li­sää kan­sa­lais­ten luot­ta­mus­ta yh­teis­kun­taan ja elii­tin ky­kyyn hoi­taa on­gel­mia.”

Salmela ja Sumiala ovat kritiikissään oikeilla jäljillä. Parempi ratkaisu löytyy tekemällä eliitin tekemää syvempi ja laajempi analyysi.

Yhteistyön raju väheneminen väestön elämän pääosassa on varjopuoli jonka hyvinvointi on tuonut mukanaan. Esimerkiksi monipuolisesti yhteistyötä ylläpitänyt elannon hankinta kotitalouksien yhteydessä eli lähinnä maanviljelys poistui kotitalouksien enemmistön elämästä vasta 1940-luvulla ja monet yhteistyötä kotitalouksien sisällä ja välillä vähentäneet muutokset kuten vesijohto, tv, puhelin, auto, kylmäketju ja päivähoito levisivät väestön enemmistön arkeen vasta 1960-luvulta alkaen.

Yhteistyön vähenemisen täsmentyminen ydinongelmaksi on erittäin hyvä ”sattuma”, koska yhteistyö on paitsi perinteellinen ja erittäin tehokkaaksi osoittautunut ”lääke” kaikenlaisiin ongelmiin ja kehittämistarpeisiin lajin historian aikana, niin myös hyvä ratkaisu moniin ajankohtaisiin kehittämistarpeisiin: julkisten kulujen vähentämiseen, kilpailukyvyn edistämiseen, maahanmuuttajavastaisuuden torjuntaan, kestävään kehitykseen, sukupuolten tasa-arvoon, kansanterveyteen ja kotitalouksien kustannuksiin.  

Eliitin pyrkimys tukeutua asianomaisille itselleen tutuimpien keinojen kanssa yhteensopivaan, pinnalliseen ja ensimmäisenä mieleen tulevaan analyysiin on ainakin itselleni tuttu ilmiö työnjakojen kehittämisen parista. Työyksiköidenkin eliitillä on hyvin voimakas taipumus etsiä syitä ongelmille ajallisesti liian läheltä, usein esimerkiksi resurssien määrästä tai motivaatiosta.

Niin yhteiskunnan kuin työyksiköidenkin eliittien toiminta muistuttaa kadonneen avaimen etsimistä vain lyhdyn valopiiristä, koska sieltä etsiminen on paljon helpompaa kuin sieltä, mihin avain on oikeasti kadonnut. Toimintamalli on surullisen tehoton jos ja kun tiedetään kokemuksesta, että ennakkoluulottomampi etsintä auttaa yleensä aina löytämään keinoja, jotka ratkaisevat päällimmäisen ongelman lisäksi vielä monia muitakin ongelmia.

Entä miten yhteistyötä parannetaan käytännössä ja kestävästi nykyaikaan sopivalla tavalla? Ratkaisuja tähän kannattaa ryhtyä etsimään oikein tosissaan vasta syvällisemmän ja toimivamman analyysin omaksumisen ja hyväksymisen jälkeen.

**

Tämä kirjoitus kuuluu osana kirjoitussarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.