Lasten hyvinvointi ja n(n-1)/2

Sekä liian suuri että liian vähäinen virikkeiden määrä on vahingollista pienten lasten kehitykselle.

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen varoittaa liian isoista pienten lasten ryhmistä päiväkodeissa, joissa lapset ovat kuitenkin enintään noin 20 prosenttia vuoden tunneista.

Vahinkoa tai ainakin kohonnutta vahingon vaaraa aiheutuu tutkimustiedon mukaan älylliselle, kielelliselle, kognitiiviselle kehitykselle, muistille, minäkuvalle ja sosiaalisille taidoille. Katso tästä asiasta kertova Ylen nettisivu.

Ilmiötä havainnollistaa kaava n(n-1)/2 ja sen avulla tehty pylväskuvio. Kuvioon pääset tästä. Kaavassa n on henkilömäärä ja tuloksena saadaan ryhmään sisältyvien kahden henkilön välisten relaatioiden lukumäärä.

Kuvio osoittaa, että sosiaalisten virikkeiden määrä muuttuu jo kahdenvälisten relaatioiden muodossa huomattavasti jyrkemmin kuin ryhmän henkilömäärä (Anna vinkki, jos tiedät havainnollisempia kaavoja tai tapoja kuvata tätä ilmiötä). Esimerkiksi ryhmän jäsenmäärän lisääntyessä 15:stä 16:een lisääntyy relaatioiden määrä 105:stä 120:een. On luultavaa, että päiväkodeissa liian suuren virikemäärän riskiraja on alhaisempi kuin sellaisissa ryhmissä, jotka muodostuvat eri-ikäisistä ihmisistä.

Mitä kuvio kertoo, jos sen avulla tarkastellaan virikkeiden määrää lapsen elämän pääosan aikana?

Suomalaisten lasten pääosa on elänyt 1960-lukuun saakka ainakin 5-10 eri-ikäisen ihmisen ryhmissä, joissa on 10-45 kahdenvälistä relaatiota. Nyt lasten enemmistö elää 2,5 vuoden ikään saakka ryhmissä, joissa on enintään 3-4 ihmistä ja 3-6 relaatiota. Se on mielestäni jo selkeästi riskitasoa. Ero tuhansia edeltäviä sukupolvia vallinneeseen tilanteeseen on merkittävä.

VTT Katja Yesilovan väitöskirja Ydinperheen politiikka (2009) tarjoaa selityksen, miksi kahden vanhemman kotitalouksien enemmistön alhaisen viriketason raja-arvoja ja riskiä ei ole tutkittu.

Suuri osa suomalaisistakin sosiaali- ja perhetieteilijöistä, psykologeista ja psykiatreista on ollut rakentamassa vilpittömällä mielellä jo vuosikymmeniä yleistä tietoisuutta dominoinutta hahmotusta, joka ylikorostaa voimakkaasti alle kolmen vuoden ikäisen lapsen ja äidin suhdetta sekä ydinperhettä.

Kun vanhemmat asennoituvat ja "käyttäytyvät normaalisti ja sukupuolelleen ominaisesti, ovat lapsen kehityksen ehdot turvatut." Hahmotus sallii olennaisten ongelmien olemassaolon vain vanhemmissa tai perheen saamassa raha- tai neuvontatuessa. Ydinperheontologiaan ei sisälly mahdollisuutta rakenteelliseen, esimerkiksi henkilömäärään liittyvään riskiin, jos kyseessä on onnellinen ja "ehjä" perhe. Jotkut ydinperheontologian keskeiset kehittäjät ovat Yesilovan mukaan kyllä havainneet kotitalouden henkilömäärän merkittävän vähentymisen, mutta katsoneet että riittävä lääke on äitien "oikean" asenteen vahvistaminen.

Todistamisen taakka on kuitenkin reaalimaailmassa niillä, jotka väittävät, että alle kolmevuotiaiden lasten enemmistön sosiaalisen sfäärin nykyinen ohuus kotioloissa ei vaaranna heidän kehitystään, mutta esitän kuitenkin joitakin mahdollisia tutkimuksia, joilla pienten lasten vanhempiensa seuraan "eristämisen" vahingollisuus voidaan ehkä varmentaa. Joka tapauksessa niillä voidaan osoittaa, että sosiaalisen sfäärin tukevoittaminen ja rikastaminen nykyistä hyvinvointia edeltäneen tilanteen suuntaan ei ainakaan vahingoita lasta.

Esimerkiksi 1960-luvun alkupuolelle saakka alemmissa toimihenkilö- tai työntekijätehtävissä työskennelleiden äitien lapset olivat yli 25 prosenttia vuoden tunneista muiden hoidettavina jo kahden viikon iästä lukien ja usein vielä oman kotitalouden ulkopuolella. Samoin ylempien yhteiskuntaryhmien ansiotyössä käyvien äitien lapsia hoitivat 1960-luvulle saakka lastenhoitajat, kotisisaret ja kotiapulaiset ainakin äidin ansiotyön ajan. Näin hoidettuja lapsia voidaan verrata saman yhteiskuntaryhmän vain oman äidin hoitamiin lapsiin.

Todennäköistä on, että jo vauvana useampien hoitajien hoitamat ja/tai isommassa ryhmässä eläneet kahden vanhemman perheiden lapset ovat eläneet psyykkisesti terveemmän elämän kuin vastaavat vain äitinsä hoteissa/hyvin pienissä ryhmissä olleet.

On todennäköistä, että viime vuosikymmenienkin lapsilla, jotka ovat olleet ohuen sosiaalisen sfäärin ympäröimiä ensimmäisten elinvuosiensa ajan, on useammin psyykkisiä ongelmia kuin niillä, joilla on alusta alkaen ollut seurana tai hoitajana säännöllisesti myös joku tai jotkut muut kuin omat vanhemmat.

Oletan, että tilastollinen ero on havaittavissa myös vertailtaessa lapsia, jotka ovat päässeet monipuolisempaan sfääriin yhden tai kahden vuoden iässä verrattuna niihin, jotka ovat eläneet yli kolmen vanhaksi vain omat vanhemmat seuranaan.

Malli ennustaa myös, että esimerkiksi outoihin ja paljon uutisoituihin tekoihin ryhtyneet ns. hyvien perheiden nuoret ovat tavallista useammin ensimmäisiä lapsia, jotka ovat yksinäisempiä kuin sisarussarjan nuoremmat jäsenet.

Voi myös olettaa, että riski vauvan vain äidin/vanhempien seuraan eristämisen johdosta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä aineellisen hyvinvoinnin jatkuvan lisääntymisen johdosta. Yhteistyön tarve kotitalouden ulkopuolisten ihmisten kanssa on vähentynyt esimerkiksi asumistason paranemisen, autoistumisen, tietotekniikan kehittymisen jne. vuoksi.

Tässä esittämiini ajatuksiin kannattaa suhtautua vakavasti myös ajankohtaisen taloudellisen tilanteen vuoksi, vaikka en jokaisessa hypoteesissani täsmälleen oikeaan osuisikaan.

Jos uumoilujeni suunta on oikea, niin se merkitsee että esimerkiksi nykyinen ”vanhempainvapaajärjestelmä” pitäisi melkoisen nopeasti muuttaa ”pienten lasten hoidon vapaiden ja tukien järjestelmäksi”. Sellaiseksi joka edistäisi sopivasti virikkeellisen ja samalla vakaan ympäristön muodostumista lapsen ympärille suureksi osaksi vuorokautta aivan alusta alkaen.

Se tarkoittaa myös mahdollisuutta säästää merkittävästi yhteiskunnan kustannuksia, koska tuollainen menettely tukisi todennäköisesti palkattoman yhteistyön lisääntymistä.

--
Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

Leijonanosa nurinkurin

Meillä on usein tapana ajatella tai ainakin kokea, että leijonanosa ajasta menee työikäisillä aikuisilla töissä ja lapsilla tarhassa tai koulussa.

Tätä harhakäsitystä ei tarvitse häpeillä, sillä siihen lankeavat myös tutkimustyötä ammattimaisemmin tekevät ihmiset. Viimeksi tällainen ilmeisen vilpittömällä mielellä esitetty arvio vilahti silmiini Yliopisto-lehdessä (nro 2/2010, s. 12), joka on Helsingin yliopiston viime vuosina aina vain paremmaksi kehittynyt tiedelehti.

Miten asia on, jos ajankäytön leijonanosaa tarkastellaan tieteen yleisimmän erikoisapuneuvon eli matematiikan avulla?

Tavallisin tieteen apuneuvo on muuten tavanomainen järjen käyttö, joka sekin on hyvä pitää mielessä.

Tiedehän tarkoittaa vain asioiden tavallista järjestelmällisempää ja huolellisempaa tarkastelua ja sen vuoksi se on suositeltava, hyödyllinen ja usein hauskakin näkökulma maailman tarkasteluun muillekin kuin siitä elantonsa suoraan saaville.

Työterveyslaitoksen tietojen mukaan keskimääräinen vuosityöaika on 1766 tuntia. Vuodessa on tunteja 8760. Työajan osuus on siis vain viidesosa vuoden tunneista.

Mielikuvamme työajan suuresta osuudesta poikkeaa siis aika paljon siitä mitä matematiikka osoittaa. Eroa ei selitä ainakaan enemmistön osalta työmatkan kesto, joka on muistaakseni keskimäärin vain parikymmentä minuuttia per sivu.

Vastaväitteenä voi esittää myös, että suuri osa ei-työajasta nukutaan. Sekään ei ole hyvä argumentti, sillä unen osuus on enimmilläänkin vain 40 prosenttia vuoden tunneista. "Vapaa-aika" on silti kaksi kertaa pidempi kuin ansiotyöaika, vaikka huomioon otettaisiin vain hereilläoloaika.

Harhakäsityksen merkillisyys korostuu, kun katsotaan ansiotyöhön käytetyn ajan kehitystä runsaan sadan vuoden aikana. Vuosityöaika on ansiotyötä tekevien enemmistön osalta jopa puolittunut. Nykyinen kokoaikatyö on menneiden sukupolvien näkökulmasta katsoen osa-aikatyötä. Katso vaikkapa tämä lähde (s. 24).

Tosiasiatiedon perustalta voi mielestäni aiheellisesti kysyä, onko nykyään harjoitetun ”työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen” lähtökohdat ajateltu riittävän loogisesti?

Viittaan esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön hankkeisiin. Niissä keskeisenä lähtökohtana näyttää olevan jo pitkälle osa-aikaistuneen ansiotyön joustavoittaminen muun ajankäytön suuntaan, ei toisinpäin eikä edes tasapuolisesti molempiin suuntiin.

Tarkennan. Ansiotyö on joustanut jo sata vuotta hyvin olennaisesti muun ajankäytön hyväksi. Miten paljon työaikaa pitää lyhentää ja sen joustoa lisätä, että se riittäisi? Kaiken lisäksi samaan aikaan on suuria paineita lisätä tuottavuutta ja työssäoloa.

Huomattavasti loogisempaa olisi vähentää näpertelyä työn ja "muun elämän" rajapinnan kanssa sekä ottaa painopisteeksi "muun elämän" osuuden trimmaaminen siten, että se joustaisi työn ja ihmisten muiden taipumusten ja tarpeiden mukaan paremmin. Siellä on olennaisesti suurempi kehittämisvara.

Radikaali uudelleenajattelu voisi edistää paremmin myös näiden hankkeiden nimenomaisena ja kannatettavana tavoitteena olevaa sukupuolten tasa-arvoa.

Ihmettelyä STM:n ja muiden vastaavien hankkeiden suhteen lisäävät työtehtävissäni yli kahdenkymmenen vuoden aikana saamani kokemukset, jotka tukevat sitä klassista viisautta, että tärkeimmät ja usein myös kiireellisimmät kehittämiskohteet ovat erittäin todennäköisesti ajankäytön suurimmassa palasessa.

Lisäys 22.3.2010: Tähän kuten pariin edelliseenkin kirjoitukseen on lisättävä viite Katja Yesilovan väitöskirjaan "Ydinperheen politiikka" (2009). Yesilovan väitöskirja näyttää selittävän suurelta osin, miksi yritetään kehittää puuhakkaasti vain arkielämän toissijaisia ongelmia. Tutkijoiden ja kansalaisten ajattelua dominoiva ydinperheontologia sallii ongelmien olemassaolon vain vanhempien virheellisissä asenteissa tai perheen ulkopuolella, esimerkiksi perheiden saamien etujen ja tukien niukkuudessa.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä. 

Harha äidin paikasta

Biologian ja historian näkökulmasta katsoen näyttää selvältä, että äidin perinteinen paikka on muiden työikäisten aikuisten rinnalla tekemässä monipuolisesti työikäisten aikuisten tehtäviä.

Ihmispentujen hoivaaminen väistyi joustavasti elossapitoyhteisön toistaitoisemmille jäsenille äitien muiden tehtävien ajaksi. Tämä ilmenee esimerkiksi Elina Haavio-Mannilan väitöskirjan alkuosasta, jossa kuvaillaan kansanomaisia työnjakoja.

Biologisperäisempää todistusaineistoa on esimerkiksi Peter J. Richersonin ja Robert Boydin kirjassa ”Ei ainoastaan geeneistä” (s.78-79), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2006 mainion Terra Cognitan toimesta.

Tai ainakin niin tulkitsen kirjan kuvaukset ihmislajin muita kädellisiä merkittävästi suuremmasta sisäisestä muuntelusta, mikä tarkoittaa paljon kehittyneempää työnjakoa ja sen seurauksena lajimme huikeaa menestystä.

Esimerkiksi paviaaneilla on myös muuntelua ja esimerkiksi dominoivat naaraat saavat enemmän etuja kuin alistetut naaraat, mutta jokaisen paviaaninaaraan on silti aivan itse poimittava oma ruokansa, varottava saalistajia ja huolehdittava jälkeläisistään. Sen sijaan ihmisillä jopa metsästäjä-keräilijöiden yhteiskunnissa on monenlaisia osa-aikaisia asiantuntijoita. Se tarkoittaa paljon paviaaneja syvempää yhteistyötä ja työnjakoa.

Jared Diamond todistaa jossakin tunnetun trilogiansa osassa, että näihin päiviin saakka metsästäjä-keräilijän elämää eläneiden ihmisryhmien keskuudessa miehet eivät ole yksinomaisia elättäjiä, vaan naiset keräävät jopa yli puolet kaloreista ja että myös pienten lasten äidit osallistuvat esimerkiksi ravinnon hankkimiseen yhteiseen käyttöön, eivätkä omistaudu vain hoivatöille ja tyydy ruuan ammentamiseen muiden tekemistä hapansärkikuopista.

Myös ihmislajin naisten menopaussi on mielestäni luettavissa todisteeksi äidin osallisuudesta työnjakoon ja moniin erilaisiin tehtäviin. Sehän tarkoittaa, että isoäiti voi tuurata nuoria äitejä vapaana omien pentujen aiheuttamasta sidonnaisuudesta.

Silti meillä elää edelleen yleisessä tietoisuudessa sitkeä harhaluulo, että ”äidin perinteinen paikka on kotona” ja sen muunnelmia kuten että ”perinteinen perhemalli” on sellainen, jossa äiti pidättyy työstä muiden aikuisten rinnalla ja omistautuu ensisijaisesti ja päätoimisesti hoivatöihin.

Tutkiessani 1920-luvulla esiintyneitä käsityksiä totesin, että vaikka tuolloinkin suomalaisten äitien suuri enemmistö osallistui muiden aikuisten rinnalla ansiotyöhön, siis maataloudessa, niin yleinen käsitys oli että ”mies on perheen elättäjä”. Samoin vallitsi käsitys, että ”äidin perinteellinen paikka on kotona”.

Viimeksi mainittu selittyi osittain sillä, että äidit olivat viimeisenä aikuisryhmänä juuri noihin aikoihin lähtemässä ansiotyöhön kotitalouden ulkopuolelle. Aikalaisilta jäi huomaamatta, että lähes kaikkien paikka oli ollut kotitaloudessa ennen kaupungistumista ja teollistumista.

Harhaisen käsityksen perinteestä jakoivat 1920-luvulla niin historioitsijat, sovinistiset miesprofessorit kuin radikaalit naisasianaisetkin.

Löysin aika monia alustavia selityksiä, miksi harhakuvaan uskottiin 1920-luvulla. Yksi keskeisimmistä oli, että harha oli olennainen osa koti- ja äitiyskulttia, joka oli edistänyt sukupuolten tasa-arvon ja naisten vapauden lisäämistä. Äitiyttä mystifioimalla legitimoitiin kaikille naisille parempaa koulutusta.

Kaupunkien työläisluokan äideille koti-ideologia tarjosi välineen tukea aviomiestensa palkkavaatimuksia ja siten rajoittaa työläisluokan äitien menoa töihin vain taloudellisten syiden vuoksi. He pelkäsivät aivan ymmärrettävästi, että työläisäitien runsas ansiotyöhön hakeutuminen laskisi yleisesti työläistöiden palkkatasoa. Pitemmän tähtäimen tavoitteena oli vapaus myös hoivatöiden pakosta ylempien luokkien rouvien esimerkin suuntaisesti. Vastoin yleistä luuloa kaupunkien työläisäideistä olivat ansiotyössä 1920-luvun alussa käytännössä vain yksinhuoltajat ja juoppojen miesten vaimot.

Hyväosaisten luokkien äideille koti-ideologia oli ehkä vielä tärkeämpi. Se tarjosi savuverhon paratiisimaisen tilan säilymiselle eli vapaudelle sekä ansiotyön että hoivatyön pakosta. Hyvän koulutuksen saaneilla oli lisäksi mahdollisuus mennä arvostettuihin ja kohtuullisen hyvin palkattuihin toimihenkilötöihin jos sellainen huvitti. Hoivatyöt teki joka tapauksessa pääosin palvelija. Arviota tukee aika vahvasti porvarillisen naisasialiikkeen hiljaisen kauden päättyminen 1960-luvulla kun kotiapulaiset katosivat.

Professori Irma Sulkunen on epäillyt, että 1900-luvun alun porvarilliset naiset pyrkivät äitiyttä ihannoimalla sitomaan alempien luokkien naiset kotitaloustöihin. En löytänyt selviä todisteita tuollaisista tietoisista motiiveista, mutta selvää on, että ainakin nykyään pitäisi miettiä ketkä hyötyvät äitien suuren osan simputtamisesta tavalla joka ei sovi heidän taipumuksiinsa, mutta joka pitää heidät enemmän tai vähemmän sivussa kaikesta muusta kuin seuranpidosta lapsille.

Nykyään edelleen vallitsevaa harhakäsitystä äidin perinteellisestä paikasta ylläpitää erityisesti sosiologian ja perhetutkimuksen käytäntöön kuuluva epätieteellinen tapa puhua "perinteellisestä" perhemallista kun tarkoitetaan hyvin uutta ja erikoista mallia (esim. Tiede-lehti, nro 10/2009, s.31). Omalla erikoisella tavallaan epätieteen edistämiseen osallistuvat myös psykologia ja psykiatria. Erikoisuus on, että nämä tieteet messuavat harhaa nykyisyyttä ja tulevaisuutta ajatellen. (Erityisesti tähän kohtaan liittyy tekstin loppuun myöhemmin tehty lisäys.)

Kahden viimeksi mainitun tieteen edustajista ainakin osa väittää (tai suosittelee, mikä on käytännössä sama asia), että äitien pitäisi omistautua täysin lastensa seurassa olemiseen ja pidättäytyä esimerkiksi ansiotyöstä kunnes lapsi on kolmen vuoden ikäinen. Olisiko niin, että heidän neuvonsa on täysin oikea, mutta että he ovat vain erehtyneet hominidilajista, jota neuvot koskevat?

En tietenkään väitä, että menneestä voisi suoraan johtaa, miten asioiden pitäisi olla tulevaisuudessa, mutta todennäköisyys, että ihmislapsille suositeltavimmat hoivakäytännöt (siis tarkasti sanoen ihmislajin biologiset piirustukset) olisivat muuttuneet yleisesti paviaanimaista emokeskeisyyttä edellyttäviksi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa on peräti pieni.

Provinssimme väestön hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että "äidin perinteellinen paikka on kotona" -harhasta lopultakin vapaudutaan.

Väitän, että harha ja sen muunnelmat tuottavat nyt tarpeettoman suuria ongelmia ainakin suurelle osalle äideistä ja lapsista, sekä taloudellisen kasvun tavoittelulle rajoittamalla esimerkiksi äitien osallistumista muiden aikuisten rinnalla taipumustensa ja toiveidensa mukaan ansiotyöhön ja muihin toimiin.

Väitteeni ei tarkoita, että suosittelisin nykyisen mallista päivähoitoa tai että väheksyisin päätoimisesti tehtävää hoivatyötä kotitaloudessa tai sen ulkopuolella.

--
Lisäys 22.3.2010: VTT Katja Yesilovan väitöskirja "Ydinperheen politiikka" (2009) osoittaa, että kaikki sosiologit eivät ole harhateillä. Yesilovan tutkimus tekee jopa erinomaisen ymmärrettäväksi millaisen prosessin kautta monet tieteenalat ovat joutuneet tieteen ulkopuolella suriseviin ontologisiin umpikujiin lapsiin ja vanhempiin liittyvissä lähestymistavoissaan sekä miksi aihepiiriin hahmotuksen liittyvä irrationaalisuus on jatkunut elinvoimaisena 1920-luvun jälkeenkin.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää vielä myöhemminkin. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

Pätevä yhteiskuntatieteen maisteri leikkaa umpisuolesi

Antaisitko sinä pätevän yhteiskuntatieteen maisterin leikata umpisuolesi?

Et varmaan antaisi, mutta Suomen Akatemian ja Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin Hanasaaressa järjestämä kokous näkee vastaavan tapaisesti lääketieteen päteväksi näkökulmaksi yhteiskunnan monimutkaisen muuttumisen aiheuttamien ongelmien hoitamisessa.

Kokouksessa joukko lääkäreitä, vahvistettuna muutamilla muiden alojen ihmisillä, on pohtinut suomalaisnuorten hyvin- ja pahoinvointia.

Suositukset ovat perinteellisiä ja odotettuja. Yhteisestä kukkarosta pitäisi saada taas kerran rahaa. Asiantuntijoita pitäisi palkata entisten lisäksi neuvomaan ja valvomaan nuoria sekä heidän vanhempiaan. Opettajia pitäisi palkata lisää luokkakokojen pienentämiseksi. Rahaa tarvittaisiin myös tuloerojen tasoittamiseksi, koska nuorison pahoinvoinnin syyksi nähdään suurelta osin köyhyys.

Suositukset voivat olla oireiden tilapäistä lieventämistä ajatellen jopa viisaita, mutta ongelman ratkaisua ajatellen ne ovat merkityksettömiä. Jos nuorison pahoinvointi tai sen lisääntyminen on totta ja sen syy jollain olennaisella tavalla piilee palkattujen neuvojien puutteessa tai köyhyydessä, niin aikaisemmin olisi pitänyt olla valtavasti enemmän nuorison pahoinvointia. Sellaisesta ei ole viitteitä. Ennen 1800-luvun loppupuoliskoa väestön enemmistöllä ei ollut aineellista hyvinvointia ja ainoat palkatut neuvojat olivat pappi sekä lukkari. Vain pieni vähemmistö pääsi käymään koulua oppilasmäärältään keskimäärin paljon nykyistä suuremmissa luokissa.

Olisi huomattavasti johdonmukaisempaa päätellä, että ongelmien mahdollinen lisääntyminen johtuu ammattineuvojien lisääntymisestä kuin heidän vähyydestään.

Kokouksen puuhat tarkoittavat hyvää, mutta ne ovat hyvin ongelmallisia, jos päätöksentekijät ottavat ne olennaisina ohjenuorina yhteiskunnan resurssien suuntaamista suunniteltaessa. Päättäjien pitäisi nähdä, että mahdollinen ongelma ei johdu puuhakkaiden neuvojien puutteesta ja että se edellyttää syiden ja ratkaisujen etsimistä ehkä aivan muualta kuin kokouksen ostoslistalta.

Syitä kannattaa etsiä toisaalta myös sen vuoksi, että oikeat ratkaisut voivat osoittautua pitemmän päälle yhteiskunnalle paljon halvemmiksi kuin oireiden hoitaminen.

Media osallistuu valitettavasti osaltaan päätöksentekijöiden harhaan johtamiseen. Siitä on esimerkkinä tämän päivän (17.2.2010) Helsingin Sanomien toinen pääkirjoitus otsikolla ”Luokat pienemmiksi”. Pääkirjoitustoimittaja on nielaissut Hanasaaren kokouksen puoskarointilääkkeet karvoineen ja nahkoineen.

--

PS Tuli kirjoitettua sen verran pisteliäästi, että piti lukea yön yli nukuttua vielä uudestaan Hanasaaren konsensuskokouksen "lausumapaperi".

Kyllä siinä on asiallinen peruslähtökohta. Paperissa "arvioidaan lääketieteen toimintatapoja olemassa olevan tutkimustiedon perustalta". Silti etsitään vastausta esimerkiksi kysymykseen "Miten ehkäistä nuorten pahoinvointia?" Siis mennään alueelle, jossa lääketiede ei melkoisella todennäköisyydellä anna edes oikeansuuntaisia vastauksia. Tämä olisi tuollaisten kokousten osallistujien ja myös päätöksentekijöiden tärkeätä ymmärtää.

Erityisen vakava ongelma raportissa on esittää asiat siinä valossa, että nuorison mahdollinen pahoinvointi johtuisi perimmiltäänkin vanhempien alhaisesta koulutus- ja tulotasosta tai yksinhuoltajuudesta. Historiallinen vertailu viittaa vahvasti siihen, että ongelmien kartoitusta ja hoitoa tarvitsevat syyt muhivat nuorten suuren enemmistön elämässä, oireet vain nousevat useammin pintaan köyhempien ja vähemmän koulutettujen keskuudessa syiden kumuloitumisen pukkaamina. Raportti ohjaa virheelliseen turvallisuudentunteeseen sekä virheellisiin toimenpiteisiin.

Lisäys 22.3.2010: Psykiatreille, psykologeille sekä erilaisille perhetutkijoille suositeltava lukemisto on VTT Katja Yesilovan väitöskirja "Ydinperheen politiikka" (2009). Se voi auttaa vapautumaan ydinperheontologian oravanpyörästä ja suuntaamaan tutkimusta tieteellisempään sekä tuloksellisempaan suuntaan. Välttämätöntä tuon kirjan lukeminen on tutkimuksen rahoituksesta päättäville.

Kannattaa pitää mielessä myös kaava n(n-1)/2
-

Argumentointivirheiden näkökulmasta Duodecimin väen toimintaa voinee luonnehtia hätäisen päätelmän ja  (omaan) auktoriteettiin vetoamisen kumulaatioksi.

Voiko alkoholin kulutuksen kääntää laskuun?

Tupakointi on alkanut leimautua yleisessä tietoisuudessa huono-osaisten tyhmähköksi ja katoavaksi harrastukseksi. Tämä merkinnee sitä, että 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Suomeen rantautunut ja alussa terveyttä edistävänäkin pidetty tapa tulee käytännössä katoamaan Suomesta tämän vuosisadan alkupuoliskon aikana.

Hyvä noin, mutta onko vastaava kehityskulku mahdollista myös alkoholin (ja muiden huumeiden) osalta?

Lainsäädäntö on ollut hyvä apu tupakoinnin rajoittamisessa. Alkoholin nauttiminen ei ole kuitenkaan samalla tavalla vahingollista paikalla oleville sivullisille kuin tupakan savu. Lakien käyttämisestä alkoholin käytön kitkemiseen on myös huonoja kokemuksia. Kieltolain jatkamisen puolesta taisivat 1930-luvun alussa äänestää erityisen innokkaasti vain puupäisimmät raittiusintoilijat ja pirtun salakuljettajat.

Jäljelle näyttää jäävän vain sosiaalinen vaikuttaminen. Sääty- ja luokkayhteiskunnan ajoilta on paljon mainioita esimerkkejä monien perimmältään tarpeettomien tapojen ja tottumusten uskomattoman nopeasta leviämisestä väestön enemmistön keskuuteen. Tällaisia ovat esimerkiksi niin sanotun sukunimen käyttäminen, se että vaimo käyttää aviomiehensä sukunimeä, lattiamatot, ikkunaverhot, sohvakalustot, polttarit ja pitsa. Suunta on ollut yleensä ylemmistä yhteiskuntaluokista alempiin.

Nykyään luokka- tai säätyjako on paljon monimuotoisempi ja tulkinnanvaraisempi ilmiö kuin aikaisemmin, mutta sosiaalisten arvostusten ja tapojen omaksumisessa pätee luullakseni aika pitkälle, että keskimääräistä enemmän koulutettujen ja keskimääräistä paremmin toimeentulevien esimerkkiä noudatetaan enemmän kuin toisin päin. Luulisin, että tuollaista kellokkaan vaikutusvaltaa on myös monilla luottamus- tai muilla näkyvillä henkilöillä kuten kunnanvaltuutetuilla, yhdistysten puheenjohtajilla ja muilla aktiiveilla, urheilijoilla sekä kansanedustajilla ja toimittajilla. Ehkä jopa joillakin blogien kirjoittajilla.

Viinien, viskien ja oluiden maistelun sekä tuntemuksen harrastajista lähes kaikki lienevät keskimääräistä parempituloisia ja paremmin koulutettuja. En vaadi, että nämä suuntaisivat snobin harrastuksensa uusille urille. Voisi riittää, että riittävän moni muu väkijuomien aiheuttamiin ongelmiin kyllästynyt ihminen tuloihin ja koulutukseen katsomatta alkaisi viestiä puheissaan ja erityisesti teoissaan torjuntaansa alkoholin vähäistä vähääkään suurempaa käyttöä ja käytön ihannointia kohtaan. Juhlissa riittää aivan hyvin rituaalinen kuohuviinimalja, ehkä sitäkään ei ihan oikeasti tarvita.

Onko parempia ja tehokkaampia ideoita? Edellyttäen tietenkin, että pidetään kannatettavana kääntää provinssimme kännäilykulttuuri häviöönsä ja alkoholin kulutus nollan suuntaan. On nimittäin muistettava, että kelpo ihmisystävä voi kai kannattaa perustellusti myös kännäyskulttuurin tehostamista, jos ei näe elämää selvänä ja terveempänä parempana vaihtoehtona.

Uskomusten muutoksilla voi olla materiaalisia vaikutuksia

Isaac Asimovin säätiö-sarjaan kuuluvilla scifi-romaaneilla on kutkuttava, mutta ilmeisen mahdoton lähtökohta. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat kymmenien tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen linnunradallamme, jossa on miljoonia ihmisen asuttamia planeettoja. Juoni rakentuu oletukselle, että on mahdollista ennustaa tuhansien miljardien ihmisten muodostaman galaktisen yhteisön tulevaisuus matemaattisilla laskelmilla. Toki ennusteen vuotaminen julkisuuteen auttaa noissa mainioissa, myös tarinoiden mestarin Tolkienin arvostamissa, kirjoissa ehkä huomattavastikin ennusteen toteutumista.

On ilmeistä, että jotain voidaan oikeastikin ennustaa yhteiskunnan kehityksestä, tosin paljon rajoitetummin kuin säätiö-kirjoissa. Mielestäni siihen riittää yksinkertainen matematiikka, jonka avulla tarkastellaan suuren enemmistön käyttäytymistä tuhansien vuosien aikana menneisyydessä ja verrataan vallitseviin käsityksiin ja käytäntöihin. Lisäksi on tarvis pitää mielessä ihmisen biologisten piirustusten asettamat enemmän ja vähemmän painavat suositukset.

Ennustan esimerkiksi, että pankkien varsinkin lukuvuoden alkamisen aikoihin harjoittamaa mainontaa, jossa annetaan ymmärtää että viimeistään ensimmäiselle luokalle menevä lapsi tarvitsee oman huoneen, aletaan pitää vuoteen 2030 mennessä yhtä järkevänä kuin nyt pidetään 1920-luvun mainontaa, jossa suositeltiin mentholilla maustettuja savukkeita astmaatikoille.

Ennusteen puolesta todistaa se, että lasten henkilökohtaiset huoneet ovat todella uusi, erikoinen ja harkitsematon ilmiö. Lasten omia huoneita pidettiin vielä 1930-luvulla suomalaisen yläluokankin keskuudessa kasvatuksellisesti sopimattomana ylellisyytenä. Näin todistaa emeritusprofessori Arne Nevanlinna (http://arne.nevanlinna.fi/) kirjassaan Isän maa: sukukertomuksia kolmekymmentäluvun Suomesta.

Mutta mitä tapahtuisi, jos enemmistö omaksuisi käsityksen lasten henkilökohtaisten huoneiden vahingollisuudesta nopeasti eikä vähitellen?

Luonnollisesti omaksumisnopeudesta riippumatta on todennäköistä, että lasten psyykkiset häiriöt vähenisivät jonkin verran. Ei nopeasti eikä niin, että tämän muutokset vaikutukset voisi selkeästi mitata. Tämä muutos ei tuottaisi ongelmaa lyhyellä tähtäimellä, mutta pidemmällä tähtäimellä se veisi pohjaa vaatimukselta lisätä julkisen sektorin virkoja ja toisi siten kaivattua helpotusta julkisiin kustannuksiin.

Nopea käsityksen omaksuminen voisi johtaa asuntojen kysynnän merkittävään heikkenemiseen eli lapsiperheet tyytyisivät keskimäärin selvästi pienempiin asuntoihin, siis syyllistyisivät vähäisempään kuluttamiseen. Onko kulutuksesta tinkiminen lainkaan suositeltavaa Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa? Tätä uhkaa vastaan puhuu se, että yleisesti uskotaan asumisväljyyden lisäämisen olevan hyvä asia joka tapauksessa.

Toinen mahdollinen uhkakuva on huomattava syntyvyyden lisäys. Asunnon koko ei olisikaan samalla tavalla rajoittava tekijä kuten nyt. Vai olisiko syntyvyyden lisääntyminen nopeasti ikääntyvässä Suomessa sittenkin hyvä asia? Aivan ylettömäksi syntyvyys ei kuitenkaan voi nousta. Kiitos siitä tyypilliselle perheautolle, jossa on paikat edelleenkin vain kolmelle lapselle sekä erityisesti nykyvanhempien historiallisesti vertaillen tavattoman suurelle sidonnaisuudelle omien lastensa hoitamiseen ansiotyöstä "vapaana" aikana.

Muutos vallitsevissa uskomuksissa voi joka tapauksessa vaikuttaa yllättävän paljon aineelliseen todellisuuteen.

Sähkökirja ja suomenkielinen kulttuuri

Suomen Kustannusyhdistys ry on ymmärrettävän huolestunut sähköisen kirjan tulemisesta. Sähköisten kirjojen osuus tulee olemaan alkavan vuosikymmenen lopulla ainakin 80 prosenttia kaikista ilmestyvistä kirjoista. Muutos tekee tarpeettomiksi tukkurit sekä suuren osan perinteellisistä vähittäismyyjistä ja kustantajien tähänastisista kirjaan liittyneistä tekemisistä.

Yhdistyksellä on aihepiiriä käsittelevät nettisivut - www.sähkökirja.fi - joita kannattaa silmäillä, jos haluaa päivittää perustietojaan aihepiiristä ja tietää tarkemmin, missä vaiheessa kulloinkin mennään muualla maailmassa ja Suomessa.

Sivuston silmäily herätti epäilyn sivuston tekijöiden realiteettien tajusta ja sen oheisseurauksena huolen myös suomenkielisen kulttuurin tulevaisuudesta. Sivustolle oli kirjattu arvio, että sähkökirjan "hinta tulee todennäköisesti olemaan hieman painettua kirjaa edullisempi."

Sivuston tiedoista ilmenee, että englanninkielisten sähkökirjojen hinta on jo nyt alle 10 dollaria, joka on euroissa 7.

Väitän, että suomenkielinen kirja tulee menestymään vain, jos se muuttuu helposti ja halvalla sähköisessä muodossa ostettavaksi. Sen pitää olla olennaisesti halvempi kuin paperisen kirjan, eikä sen hinta saa olla olennaisesti kalliimpi kuin englanninkielisten sähkökirjojen.

Kuvitelma, että kuluttajat suostuisivat tilaamaan suurempia määriä sähköisiä kirjoja, jotka ovat vain hieman painettuja halvempia, on ymmärrettävää, mutta epärealistista toiveajattelua.

Hidastelu edulliseen suomenkieliseen sähkökirjaan siirtymisessä on vahingollista suomenkieliselle kulttuurille. Englanninkieliset versiot ja vaihtoehdot jyräävät muutoin ylivoimaisesti edullisemman hintansa vuoksi.

Edullinen hinta, mielestäni noin 5 euroa, olisi myös toimivin keino eliminoida piratismia ja samalla lisätä olennaisesti myyntiä.

Pyrkimys piratismin vähentämiseen joillakin muillakin keinoin voi olla järkevää. Kopioinnin estävä tiedostomuoto ei ole paha asia, jos hinta on edullinen ja ostaminen eli maksaminen ja palvelun toimittaminen helppoa ja nopeaa eli käytännössä laajakaistan välityksellä tehtävissä. Hyväksyttävä keino voisi olla myös eräänlainen "vesileima" tai ehkä ennemminkin "ex libris" eli selvä, avoimesti joka sivulla siististi näkyvä merkintä, kuka kopiokappaleen on maksanut.