Yhteistyö tarjoaa paljon enemmän kuin eliitin yksioikoinen leikkauslinja

Dosentit M. Salmela ja J. Sumiala kirjoittivat osuvasti maahanmuuttajavihan syntymekanismista (HS/6.6.13).

Kirjoittajien analyysi on perusteltu ja loppuponsi kannatettava: “Kilpailuyhteiskuntaan kietoutuvat epävarmuuden ja uhan kokemukset on otettava vakavasti, jos nyky-Suomen ilmapiiriä halutaan muuttaa.”

Kirjoittajilla ei ole omaa ehdotusta, mitä pitäisi käytännössä tehdä, mutta he esittelevät eliitin suurimmaksi peloksi kansainvälisen kilpailukyvyn heikkenemisen. Heidän mukaansa eliitti tarjoaa ratkaisuksi julkisen sektorin leikkaamista ja tehostamista sekä yritysten toimintaedellytysten parantamista. Kirjoittajien mielestä tällainen "pe­lon kult­tuu­ris­ta am­men­ta­va po­li­tiik­ka ei kui­ten­kaan li­sää kan­sa­lais­ten luot­ta­mus­ta yh­teis­kun­taan ja elii­tin ky­kyyn hoi­taa on­gel­mia.”

Salmela ja Sumiala ovat kritiikissään oikeilla jäljillä. Parempi ratkaisu löytyy tekemällä eliitin tekemää syvempi ja laajempi analyysi.

Yhteistyön raju väheneminen väestön elämän pääosassa on varjopuoli jonka hyvinvointi on tuonut mukanaan. Esimerkiksi monipuolisesti yhteistyötä ylläpitänyt elannon hankinta kotitalouksien yhteydessä eli lähinnä maanviljelys poistui kotitalouksien enemmistön elämästä vasta 1940-luvulla ja monet yhteistyötä kotitalouksien sisällä ja välillä vähentäneet muutokset kuten vesijohto, tv, puhelin, auto, kylmäketju ja päivähoito levisivät väestön enemmistön arkeen vasta 1960-luvulta alkaen.

Yhteistyön vähenemisen täsmentyminen ydinongelmaksi on erittäin hyvä ”sattuma”, koska yhteistyö on paitsi perinteellinen ja erittäin tehokkaaksi osoittautunut ”lääke” kaikenlaisiin ongelmiin ja kehittämistarpeisiin lajin historian aikana, niin myös hyvä ratkaisu moniin ajankohtaisiin kehittämistarpeisiin: julkisten kulujen vähentämiseen, kilpailukyvyn edistämiseen, maahanmuuttajavastaisuuden torjuntaan, kestävään kehitykseen, sukupuolten tasa-arvoon, kansanterveyteen ja kotitalouksien kustannuksiin.  

Eliitin pyrkimys tukeutua asianomaisille itselleen tutuimpien keinojen kanssa yhteensopivaan, pinnalliseen ja ensimmäisenä mieleen tulevaan analyysiin on ainakin itselleni tuttu ilmiö työnjakojen kehittämisen parista. Työyksiköidenkin eliitillä on hyvin voimakas taipumus etsiä syitä ongelmille ajallisesti liian läheltä, usein esimerkiksi resurssien määrästä tai motivaatiosta.

Niin yhteiskunnan kuin työyksiköidenkin eliittien toiminta muistuttaa kadonneen avaimen etsimistä vain lyhdyn valopiiristä, koska sieltä etsiminen on paljon helpompaa kuin sieltä, mihin avain on oikeasti kadonnut. Toimintamalli on surullisen tehoton jos ja kun tiedetään kokemuksesta, että ennakkoluulottomampi etsintä auttaa yleensä aina löytämään keinoja, jotka ratkaisevat päällimmäisen ongelman lisäksi vielä monia muitakin ongelmia.

Entä miten yhteistyötä parannetaan käytännössä ja kestävästi nykyaikaan sopivalla tavalla? Ratkaisuja tähän kannattaa ryhtyä etsimään oikein tosissaan vasta syvällisemmän ja toimivamman analyysin omaksumisen ja hyväksymisen jälkeen.

**

Tämä kirjoitus kuuluu osana kirjoitussarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

Toimittajan ja tutkijoiden erilainen todellisuus

                               

Jos koe osoittaa käsityksen vääräksi, 

käsitys on väärä. Tässä yksinkertaisessa

säännössä on luonnontieteen avain.

                      Richard P. Feynman   

Toimittaja Laura Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa 21.4.2013:

”En­nen niin ta­sa-ar­voi­set puo­li­sot al­ka­vat­kin usein vau­va­vai­hees­sa ta­pel­la. Jos mi­nuu­tin ret­ki ta­ka­pi­han ros­kik­sel­le tun­tuu ter­ve­tul­leel­ta kat­kol­ta, os­tos­reis­su Si­waan on jo suo­ra­nai­nen seik­kai­lu. Ti­lan­tees­sa on etun­sa. En­nen si­tä pi­ti mat­kus­taa kak­sin Ete­lä-Ame­rik­kaan, nyt sa­mat kik­sit saa pääs­tes­sään yk­sin lä­hi­kaup­paan. Kat­so­kaa mi­nua, olen vi­han­nes­hyl­lyil­lä vil­li­nä ja va­paa­na! Ku­kaan ei huu­da tai re­vi, kun pun­nit­sen to­maat­te­ja!

Ai­ka­ta­lou­den ru­jom­pi puo­li on nol­la­sum­ma­pe­li: jos äi­ti me­nee ulos, isän täy­tyy hoi­taa lap­sia yk­sin ja toi­sin­päin. Yht­äk­kiä per­jan­tai­olut tai vii­kon­lop­pu­jump­pa ovat­kin toi­sel­ta pois. Me­nois­ta ale­taan pi­tää kir­jaa, vaik­ka se tun­tui­si mo­lem­mis­ta tyl­säl­tä.

Itsel­le­ni ei ole uu­ti­nen se, et­tä vau­va­per­heis­sä ero­taan, vaan se, et­tä niin mo­net py­sy­vät yh­des­sä en­sim­mäis­ten vuo­sien yli.

It­se asias­sa mo­der­ni ero ja si­tä seu­raa­va vuo­ro­van­hem­muus voi­vat uu­pu­neen van­hem­man kor­vis­sa kuu­los­taa liian­kin hy­väl­tä: mi­nul­la oli­si lap­set jo­ka toi­nen viik­ko, jol­loin jak­sai­sin kes­kit­tyä hei­hin, ja jo­ka toi­nen viik­ko omaa ai­kaa…”

Saarikosken kirjoituksen taustalla oleva todellisuuskäsitys on yhteensopiva tosiasiatiedon kanssa. Vanhempien sidonnaisuus pienten lastensa hoitamiseen on suomalaisten vanhempien suuren enemmistön osalta lisääntynyt hyvin huomattavasti,  jopa luonnottoman tiukaksi ja intensiiviseksi. Puheilla "ruuhkavuosista" on vankka perusta lapsiperheiden enemmistön elämässä.

Lapsiasiavaltuutetun johdolla valmisteltu Lasten ja nuorten hallitusohjelma 2011 – 2015  sisältää puolestaan muun muassa seuraavaa:

”Aikaa lapsille - arvoa kasvatukselle

---

Omat vanhemmat ovat lapsen ja nuoren tärkein tuki ja turva. Lapsen ja vanhemman hyvä vuorovaikutus jo vauva-aikana luo myös aikuisiän hyvinvoinnin perustan. Äitien ja isien kasvatustehtävälle tulee antaa sen ansaitsema arvo myös työmarkkinaneuvotteluissa.

Lasten kasvatusta ei voi hoitaa etätyönä, vaan se vaatii aikaa ja läsnäoloa. Vanhempia tarvitaan entistä enemmän (lihavointi/Timo L.) muun muassa suodattamaan median ja mainonnan vaikutteita.”

Tämän lainauksen taustalla on Saarikosken esityksen taustalla olevasta käsityksestä jyrkästi poikkeava oletus todellisuudesta ja muutoksen suunnasta. Tähän käsitykseen pohjautuva kehittämisvaade, joka ilmenee selkeästi myös lainauksesta, tarkoittaisi käytännössä Saarikosken kuvaaman ongelman kärjistämistä nykyisestäänkin.  

“Hallitusohjelman” taustalla ovat lapsiasiavaltuutetun lisäksi kirkkohallitus, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Lastensuojelun keskusliitto, Nuori Suomi, Pelastakaa Lapset, Suomen Nuorisoyhteistyö - Allianssi, Suomen Vanhempainliitto sekä Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta Nuora. Käytännössä ohjelman taustalla on siten kymmeniä tai satoja päätoimisia tutkijoita, jotka edustavat monia eri yhteiskuntatieteitä, psykologiaa ja lääketiedettä.  

Ehdotukseni kaikille tämän kirjoituksen lukijoille ja erityisesti päättäjille ja lasten ja nuorten hallitusohjelman taustalla vaikuttaneille tutkijoille on tarkastella Saarikosken ja “hallitusohjelman” todellisuuskäsityksissä olevaa ristiriitaa kirjoituksen alussa lainaamani nobelfyysikko Richard P. Feynmanin nasevasti ilmaiseman luonnontieteen peruskriteerin valossa. Koetta vastaa nyt tietenkin tieto kehityskulun suunnasta. Kehityskulkuhan on jo toteutunut empiirinen koe.  

Vanhemmille suunnattu kehotus aina vain lisätä tai edes ylläpitää nykyistä läsnäoloa lastensa suuntaan on vailla järkiperäistä perustaa. Ratkaisua työnjaon muutoksen aiheuttamiin kiistämättä hankaliin ongelmiin tulee etsiä jostain aivan muusta suunnasta. Ensin pitää kuitenkin hahmottaa muutoksen suunta tosiasioita vastaavasti.

Saarikosken käsitys vertautuu esimerkiksi tieteenhistoriaa katsoen kopernikaaliseen käsitykseen eli käsitykseen siitä, että maa kiertää aurinkoa. “Hallitusohjelman” taustalla olevien tutkijoiden käsitys vertautuu vastaavasti esikopernikaaliseen käsitykseen, jonka mukaan aurinko kiertää maata. Hallitusohjelman taustalla oleva käsitys ei voi olla pitävä pohja perhe- ja sosiaalitutkimukselle, eikä lasten ja vanhempien tilanteen parantamiselle, kuten ei käsitys maata kiertävästä auringosta voinut aikoinaan olla kestävä perusta luonnontieteelliselle tutkimukselle.

On selvää, että Saarikosken kirjoituksen taustalla oleva todellisuuskäsitys tulee lopulta voittamaan lapsiasiavaltuutetun ja hänen yhteistyökumppaniensa edustaman ja vielä tällä hetkellä suuren enemmistön ajatuksia hallitsevan fantasiakäsityksen.

On toivottavaa, että oikeampi käsitys omaksuttaisiin melko nopeasti, koska siihen tukeutuvalla kehittämisellä saatavat hyödyt kestävälle kehitykselle, sukupuolten tasa-arvolle, kotitalouksille ja niiden kaikille jäsenille, julkiselle taloudelle, Suomen kilpailukyvylle ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiselle olisivat ilmeisesti hyvin suuret.

Havainnollistan tämän kirjoituksen viestiä vielä lääketieteellisellä vertauksella. Oletetaan perinteellisissä oloissa elävä kylä, jossa asuvien ihmisten parissa alkaa levitä sairaus, joka ilmenee fyysisen kunnon olennaisena heikkenemisenä, pysyvien hampaiden ennenaikaisena tippumisena sekä lapsilla luiden sairaalloisena pehmeytenä. Kylän asukkaiden luottamusta nauttiva vanha kansanparantaja neuvoo sairastuneita varomaan visusti aurinkoa ja syömään vain huolellisesti kuorittua viljaa. Kalan, vihannesten ja hedelmien syömistä pitää taas välttää mahdollisimman tarkasti. Parempaa tietoa edustavalla kansanparantajan apulaisella on jo aavistus C- ja D-vitamiinien tarpeesta ja hän kehottaa toimimaan toisin eli oleskelemaan kohtuullisesti auringossa ja syömään runsaasti kalaa, hedelmiä ja vihanneksia. Kansanparantajan apulaista ei kuitenkaan kuunnella.  

Lapsiasiamies hengenheimolaisineen edustaa tässä vertauksessa selkeästi vanhaa kansanparantajaa, hänellä ei ole tietoa tosiasioita paremmin vastaavasta diagnoosista eli että elossopitoyhteisön pieneneminen ja sen tehtävien melkoisen dramaattinen väheneminen on perimmäinen ja aidosti vaikutettavissa oleva syy ongelmille, joita hän yrittää - epäilemättä vilpittömin mielin - hoitaa tavalla, joka vain pahentaa ongelmia.

Todettakoon vielä, että toimittaja Saarikoski ei ole suinkaan ainoa, joka on todistanut julkisuudessa osuvasti työnjaon ison muutoksen aiheuttamista ongelmista.Tämän linkin takana ovat esimerkiksi yhden emeritaprofessorin sekä yhden piispan varsin osuvat todistukset ilmiöstä.

Lisäksi on reilua todeta, että ainakin Väestöliiton perhetutkimusyksikön piirissä näyttää esiintyvän jo sellaista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, jossa voi havaita viitteitä työnjaon ison muutoksen paremmasta hahmottamisesta. Osin niin voi päätellä jo siitä, että Väestöliitto ei ole tässä esitellyn "hallitusohjelman" tukijoiden joukossa. Osin päätelmäni perustuu Väestöliiton vuoden 2011 "perhebarometriin", josta on hieman lisää täällä.

**

Tämä kirjoitus kuuluu kirjoitussarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä. 

Yksityiselämän yhteistyö on perusta myös työelämän parantamiselle

Diagnoosi: yhteistyön ja työnjaon romahdus

Ihmislajin luontainen tapa on elää yli 15:n ihmisen ryhmässä. Ryhmän riittävän koon mahdollistama yhteistyö ja työnjako olivat edellytys esimerkiksi lajin leviämiselle kaikille ilmastovyöhykkeille jo esihistoriallisena aikana.

Noin 10 000 vuotta sitten alkanut maanviljelys lisäsi erikoistumista ja hierarkiaa. Muutama sata vuotta sitten alkanut teollistuminen nosti aineellisen hyvinvoinnin aivan uudelle tasolle, mutta se myös jakoi elämän työhön ja yksityiseen osuuteen, sekä toi molemmat osuudet rahatalouden piiriin.  

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisen seuraus ja osin edellytyskin on ollut ryhmän koon pienentyminen. Ilmiö on erittäin selvä yksityiselämässä ja niukempi sekä epätasaisempi työelämässä.

Yksityiselämän ryhmäkoon pieneneminen keskimäärin kahteen aikuiseen on tärkein vaikutettavissa oleva syy suurimmalle osalle väestön enemmistön elämän huononemisesta.

Ryhmän pienentymisen aiheuttamasta yhteistyön ja työnjaon vähentymisestä on seurannut esimerkiksi ympäristöä rasittavaa resurssien tuhlausta, ruuhkavuosiongelmia, yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia, tasa-arvon saavuttamisen vaikeutta, yhteiskunnallisen osallistumisen niukkuutta, työelämän ja yksityiselämän yhteensovittamisen ongelmia, luovan työn edellytysten heikentymistä, fyysisen kunnon heikentymistä, julkisen talouden velkaantumista, työelämän huonontumista työntekijän ja työnantajan näkökulmasta katsoen sekä syrjäytymistä.


Tehokas hoito: lisätään yhteistyötä ja työnjakoa nykyaikaan sopivalla tavalla

Todennäköisesti ainoa samalla sekä oikeaan suuntaan vievä että tehokas tapa parantaa yksityiselämää ja työelämää, on lisätä huomattavasti ja väestön enemmistölle sopivalla tavalla yhteistyötä ja työnjakoa. Se edellyttää rakenteellisia muutoksia.  Ainakin alkuvaiheessa painotus pitää olla selkeästi yksityiselämässä, sillä sen osuus on 80 prosenttia vuoden tunneista. Yksityiselämässä uusien yhteistyörakenteiden ja -tapojen luominen voidaan myös aloittaa tasa-arvoisemmin, osallistavammin ja innovatiivisemmin kuin lyhytnäköisen voitontavoittelun ja kustannussäästöpaniikin ohjaamassa työelämässä.


Onko yhteistyön ja työnjaon olennainen ja kestävä lisääminen yksityiselämässä mahdollista?

Yhteiskuntamme pitää nyt esimerkiksi perhe- ja sosiaalitukien valossa oletuksena enintään kahden aikuisen ihmisen ryhminä toimimista. Amerikkalaiset yhteiskuntatieteilijät, joita suomalaiset yhteiskuntatieteilijät nöyrästi myötäilevät, eivät tunnista työnjaon ja yhteistyön vähentymistä megatrendiksi.  Sellaiseksi nähdään silti yksilöllistyminen, joka on yksi ryhmän pienentymisen toissijaisista seurauksista. Muilta kansalaisilta ja päätöksentekijöiltä ei voi odottaa parempaa analyysiä kuin tutkijoilta.

Ryhmän pienentymisen sivuuttamiseen ja yksilöllistymisen luonteen virhearviointiin hairahtuvat myös arvostetut historiantutkijat kuten Juha Siltala. Esimerkiksi hänen muutoin ansiokkaassa kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia todetaan: “Paikallisyhteisöutopioiden suosiota rajoittanee peruuttamaton yksilöllistyminen: abstrakti työsopimus ja raha velvoitteen ei-persoonallisena muotona ovat myös vapauttaneet paikallisyhteisön hierarkiasta ja ahdistavista perinteistä. Turbokapitalismin pakkokollektiivisuutta  - “oravanpyörää“ ja velkariippuvuutta - tahdotaan vastustaa luopumatta kuitenkaan vapauksista” (Siltala 2007, s. 699).

Siltala antaa kuitenkin arvokkaita vihjeitä siitä, miten yksityiselämän yhteistyö pitää järjestää, jos sitä yritetään rakentaa kestäväksi. Pitää välttää hierarkkisuus ja ahdistavat perinteet sekä järjestää yhteistyö vapautta jopa lisäävällä tavalla. Toiminnassa pitää myös olla vahvasti “leikin ja yhdessäolon piirteitä” (Siltala, s. 701).

Lajin historian ja Siltalan vihjeiden avulla voidaan päätellä, että jos yksityiselämän yhteistyön uusia ja kestäviä olotiloja (faaseja) ylipäätänsä on, niin niillä on tiettyjä piirteitä.

Piirteitä ovat: yhteistyöryhmällä on lajin taipumuksia mukaileva rajattu koko, luultavasti 15-60 ihmistä; yhteistyöryhmällä on yksi tai useampi yhteinen fyysinen tila käytössään, mutta useimmilla jäsenkotitalouksilla/yksilöillä on yksityisyyden varmistamiseksi myös omat asunnot; jäseneksi ei pääse kuin yhteistyöryhmän omien sääntöjen mukaan, ei esim. ostamalla asunto jostain tietystä paikasta; naapuruus tai edes samassa kaupunginosassa asuminen ei ole välttämätöntä, jos ei kiellettyäkään, kyse ei siten ole utopististisesta ja ahdistavasta paikallisyhteisöstä vaan avarasta, digitaaliajan verkostoyhteisöstä; jäsenten toiminta on lähtökohtaisesti palkatonta, mutta ulkopuolisia ostopalveluitakin voidaan käyttää; toiminta on niin hyvin resursoitua päinvastoin kuin palkkatyö, että “toiminta” on ennemminkin hauskaa ja mielekästä yhdessäoloa kuin työntekoa, silti toimintamalli vapauttaa esim. lasten vanhempien aikaa huomattavasti nykyiseen verrattuna jne.

Todennäköisin ensimmäisen onnistuneen yksityiselämän yhteistyöryhmän käynnistäjä on nuorehko hyvin koulutettu nainen vaikkapa kummitätinsä kanssa tai kaksi suunnilleen samanikäistä ystävätärtä, sillä naiset kärsivät yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon heikentymisestä miehiä enemmän, hyvin toimiva avara yhteistyöryhmä on mainio väline tähänkin kehitystarpeeseen.

Yksityiselämän uudentyyppisten yhteistyöfaasien edut jatkokehittämismahdollisuuksineen sekä todennäköisine emergentteine vaikutuksineen näyttävät huikeilta sekä osallistujille että yhteiskunnalle. Kestäviä faaseja kannattaa etsiä ja kokeilla sitkeästi.

Esimerkiksi historian tutkijat ja opiskelijat voivat pitkien kehityskulkujen tuntijoina edistää faasien löytymistä vaikkapa tutkimalla, miksi yhteistyön ja työnjaon romahdusta tai sen syynä olevaa yksityiselämän ryhmäkoon pienentymistä ei vieläkään tunnisteta megatrendiksi ja lukuisten ongelmien tärkeimmäksi syyksi edes ammattitutkijoiden keskuudessa.

Kaikille on sallittua esittää tässä kirjoituksessa esiteltyä parempi yhteiskuntamme ongelmia laajasti selittävä diagnoosi sekä siitä johdettu, ongelmia käytännössä, tehokkaasti, kestävästi ja monialaisesti ratkaiseva kehittämismalli. Tätä kirjoitettaessa julkisuudessa esitetyt ehdotukset esimerkiksi “arvokkaasta elämästä” (prof. P. Himanen/”Sininen kirja”) tai kilpailukyvyn lisäämisestä  (EK:n pj I. Kokkila/HS 8.11.12, pääkirjoitus/HS 12.11.12 ja M. Pentikäinen/kolumni/HS 2.12.12) eivät täytä näitä vaatimuksia. Kilpailukyvynkin pysyvä paraneminen edellyttää perustan eli yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon ja siten myös luottamuksen parantamista ensin.

**

Tämän kirjoituksen alkuperäisversio on julkaistu Poleemi-lehden numerossa 4/2012.

**

Diagnoosia ja hoitoehdotusta voidaan arvioida myös luonnontieteellisenä teoriana:
 

-Teorialla on kvantitatiivisesti formuloitu ydin: kun katsotaan väestön enemmistön ajan pääosaa eli 80:a prosenttia, niin ihmismäärä, joka on käytännössä tarjolla työnjakoon ja yhteistyöhön, on nyt enintään yksi viidesosa verrattuna perinteelliseen, kolmannelle simpanssilajillemme ominaiseen määrään. Tämä merkittävä pienentyminen selittää suuren joukon ilmiöitä (loput 20 % ajasta on aktiiviväestöllä esimerkiksi koulua ja ansiotyötä, joissa on toisenlaiset kuviot yhteistyön suhteen).

-Teoria ennustaa, että jos rakenteita muutetaan teorian viitoittamalla tavalla, niin toiminnan laatu ja osallistujien tyytyväisyys paranevat huomattavasti ja esim. kotitalouksien keskimääräiset kulut sekä julkiset sosiaali- ja terveysmenot pienentyvät ainakin 10 prosenttia. Myös empiria tukee ennustetta, sillä kieroutuneeksi kehittyneen (palkallisen) työnjaon nytkäyttäminen lajin taipumuksia paremmin vastaavaksi on tuottanut samalla kertaa kaikki kolme mainittua hyötyä, kulujen osalta säästö on ollut usein jopa huomattavasti isompi kuin 10 prosenttia.

Olisi hyvin suotavaa, että tätä teoriaa arvioitaisiin ja siitä keskusteltaisiin julkisuudessa näkyvästi, jotta kokeiluryhmien käynnistäjiä löytyisi. 

Teoria on selittävyytensä ja ennustavuutensa ansiosta ilmeisen vahva, mutta tilanne on tällä hetkellä samantapainen kuin alkuräjähdysteorian kanssa ennen vuotta 1965. Alpher, Herman ja Gamow julkaisivat  teorian, joka ennusti alkuräjähdyksestä todistavan taustasäteilyn olemassaolon. Teoria oli kuitenkin vain spekulaatiota ennen kuin teorian ennustama säteily löydettiin, vahingossa. Löytäjät palkittiin hyvin. Voidaan siis olettaa, että teoriani ennustamien faasien löytäjät eli käytännössä ensimmäisen pysyvän, uudentyyppisen yhteistyöyhteisön ("avaran arkiyhteisön") kehittäjät palkitaan hyvin viimeistään siinä vaiheessa kun uudentyyppinen malli alkaa yleistyä nopeasti. Kiitosta vaille eivät jää nekään, jotka edistävät varsinkin alkuvaiheessa kokeilujen alkamista tukevaa tiedon ja ymmärryksen leviämistä.

**


Kirjoitus on osa kirjoitussarjaa, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.


**

Olen käsitellyt yksityiselämän työnjaon parantamista myös aikaisemmissa kirjoituksissani. Työelämän nimenomaisen arvioinnin jätin noissa kirjoituksissa sivuun, vaikka olinkin ymmärtänyt että yksityiselämän laadun huomattava parantaminen vaikuttaa monin tavoin myös työelämään. Oletin, että on erikseen olemassa jokin työelämään tehokkaimmin vaikuttava menetelmä, jota voi etsiä yksityiselämän analyysin ja "hoito-ohjelman" kypsyttyä tarpeeksi pitkälle. Tämän kirjoituksen valmistelun yllättävä löytö oli, että tärkein ja kestävin tapa parantaa myös työelämää ja siten myös esimerkiksi kilpailukykyä näyttää olevan yhteistyön ja työnjaon roima parantaminen ensin yksityiselämässä, joka muodostaa 80 prosenttia työssäolevienkin ajasta.

Yliopistotutkijoiden yhteiskuntavastuusta

Kaupunkitutkimuksen professorit, Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen, ehdottavat kansallisen asumispoliittisen ohjelman tekemistä lähiöiden kehittämiseksi. Ajankohtaisena syynä ehdotukselle on, että viidesosa suomalaisista asuu 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa lähiöissä, jotka kärsivät ainakin osittain kaksoisongelmasta: iäkäs rakennuskanta kaipaa uudistamista ja joissakin lähiöissä sosiaaliset ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvin isotkin, mutta umpimähkäiset  julkisen rahan panostukset lähiöiden korjaamiseen voivat pahimmillaan johtaa hyväkuntoisiin ongelma-alueisiin.  Vaattovaaran mukaan parasta olisi ottaa aihe ensin huolelliseen ”analyyttiseen tarkasteluun”.

Vaattovaara ja Kortteinen uskaltautuvat siis esittämään asiantuntemuksensa pohjalta yhteiskunnan kehittämiseen tähtääviä ehdotuksia.  Vaattovaara ja Kortteinen toteuttavat Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa ilmeisen selvästi myös yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen toimenpideohjelmaa.

Missä on esimerkiksi eläintieteilijöiden ja yhteiskuntahistorian tutkijoiden vastaava, tulevaisuuteen suuntautuva, aloitteellinen panos, joka edistäisi ”oikeudenmukaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumista?”  Miksi he eivät puolestaan esitä esimerkiksi arkiyhteisöpoliittisen ohjelman tekemistä arkiyhteisöjen yhteistyön kehittämiseksi?

Onko vika tutkijoiden puuttuvassa uskalluksessa todeta edes varovasti, mihin suuntaan tutkimustiedon ja rationaalisen päättelyn valossa pitäisi edetä vai tutkimusrahoista päättävien puutteellisessa tilannearviossa vai molemmissa? 

(Lisäys 30.8.12: mieleen juolahti, että kohtelias selitys voisi olla se, että tieteet ovat pirstaloituneet liikaa. Ei kerta kaikkiaan ole tiedettä jolle kuuluisi tällainen laajempi, syvällisempi ja samalla käytännöllisempi hypoteesinmuodostus yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan osalta. Tarvittaisiinko peräti uusi tieteenala eli esim. "teoreettinen arkielämäntutkimus" teoreettisen fysiiikan esimerkin mukaisesti? Kokeellista fysiikkaa vastaisivat tällöin vapaaehtoiset kokeilut, muunlaisia kun taitaisi olla vaikeaa ja epäeettistäkin tehdä.)

Ajankohtaisena syynä kysymykselleni on, että käytännössä kaikki suomalaiset elävät pääosan ajastaan viimeisen sadan vuoden aikana hyvin pieniksi muuttuneissa (jopa vain yhden ihmisen) arkiyhteisöissä,  jotka kärsivät yleisesti monista ongelmista.  Pienentyminen on tehnyt arkiyhteisöistä hyvin joustamattomia, mistä on seurannut erilaisia oireita. Oireiden  yhteyttä yhteisön koon ja sen myötä joustavuuden pienentymiseen ei yleisesti tunnisteta.  Näitä oireita ovat esimerkiksi vanhusten yksinäisyys ja lapsiperheiden ruuhkavuodet, joita pyritään hoitamaan jatkuvasti suurenevilla julkisen rahan panostuksilla.  Tällaiset jatkuvasti lisääntyvät rahapanostukset eivät kuitenkaan tuo pysyvää ratkaisua.  Jos arkiyhteisöjen yhteistyölle löytyy riittävän vakaita ratkaisuja, niin hyödyt voivat olla yllättävän moninaisia.

Parasta olisi ottaa ensin arkiyhteisön yksinkertaistuminen huolelliseen analyyttiseen tarkasteluun. Nyt sellaisesta ei ole vielä merkkejä, vaan keskustellaan vain sivuseikoista eli esimerkiksi työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisesta tai arkiyhteisön jäsenten välisestä työnjaosta. Runsaasti keskustellaan myös päivä- tai kotihoidon paremmuudesta. Kuitenkin päivähoidon osuus on vain yksi viidesosa vuodesta.

Jos arkiyhteisöjen yhteistyöhön saadaan olennaisia parannuksia, niin kaupunkitutkijoiden toteama ongelma muuttuu.  Silloin poistuisi huomattava osa asumiseen ja sosiaaliseen kehitykseen liittyvistä ongelmista. Arkiyhteisön muutoksen analyyttinen tarkastelu näyttää siten selvästi kiireellisemmältä kuin Vaattovaaran ehdottama tarkastelu. Vaattovaaran ja Kortteisen kannattaisi siis herätellä esimerkiksi yhteiskuntahistorian tutkijoita osallistumaan osaltaan yhteiskuntavastuun kantamiseen.


***


Helsingin yliopiston yhteiskuntahistoriatieteistä sosiaali- ja taloushistoria näyttää  oppiaine-esittelynsä puolesta erityisen lupaavalta vastaamaan arkiyhteisön yksinkertaistumisen ratkaisemiseen liittyvään yhteiskuntavastuuseen:  ”..Millaista osviittaa historiallinen kehitys antaa suotuisan kehityksen jatkumisesta?...voivat tarttua tämän päivän ongelmiin opintojen antaman aikaperspektiivin turvin..”

Eläintieteilijät mainitsin, koska ihminen on sosiaalinen laumaeläin, joka on kehittynyt omaksi lajikseen yli 15 hengen melko tiiviissä yhteisöissä. Voisi olettaa, että eläintieteilijöillä on mielenkiintoista sanottavaa seuraamuksista, jos laumaeläimiä tarhataan pääosan ajasta kuten yksin eläviä lajeja ja aktiivisesti vielä tuetaan yksin elämistä ja toimimista.

Arkiyhteisöjen yhteistyöongelman analysoinnissa hyödyllisiä tieteenaloja lienevät yleisemmin katsoen ne, jotka tarkastelevat myös pitkiä kehityskulkuja ja niiden epäjatkuvuuksia, esim. arkeologia, historia ja biologia. Lähes merkityksettömiä tieteenaloja lienevät sellaiset, jotka tarkastelevat lähtökohtaisesti yksilötason ongelmia, esim. psykologia ja lääketiede tai tarkastelevat yhteisöllisiä kysymyksiä ilman aikaperspektiiviä, esim. suuri osa sosiaalitieteistä ja ns. perhetutkimuksesta.


***

Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

Faasi, josta valtiovarainministeriön budjettiosastonkin kannattaa kiinnostua

“Aloitetaanpa mistä tahansa olosuhteista - mahdollisuuksien kirjo on ääretön - ja kohdistetaanpa elävään systeemiin millaisia iskuja tahansa (ulkoisia, sisäisiä tai molempia), päädytään itseorganisoituvaan kriittiseen tilaan kaaoksen partaalle, missä pienikin tekijä voi milloin tahansa laukaista suuren muutoksen, joka vaikuttaa koko systeemiin. Sellaista elämä on.”
(John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus. Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty. Ursa 2005, s. 219.)

Herkkyys pienillekin muutoksille ja kaaoksen partaalla oleminen on luonnollista systeemeille (verkostoille), mutta nyt tarkastellaan systeemin sisäisten yhteyksien määrän muutosten vaikutuksia. Pelkän määrän (kompleksisuuden) lisääminen tuottaa yleensä aina jossain vaiheessa nopean siirtymisen uuteen, laadullisesti erilaiseen, mutta vakaaseen tilaan. Esimerkkinä voidaan käyttää nappeja, siis kahden napin satunnaista yhdistämistä kerrallaan narulla toisiinsa:

“Kukin voi itse nähdä miten tämä toimii pelaamalla oikeilla napeilla (kannattaa ehkä valita mieluummin viitisenkymmentä kuin 10 000 nappia), joskin systeemin käyttäytyminen on tullut erittäin selväksi sitä kuvaavan yksinkertaisen tietokonemallin avulla. Oleellista on, että kun yhteyksien määrä verkostossa ylittää puolet solmujen (siis tarjolla olevien nappien, TL:n tarkennus) määrästä, systeemi heilahtaa hyvin nopeasti yhdestä jokseenkin tylsästä (paljon nappeja, joiden välillä on muutamia yhteyksiä) toiseen vakaaseen tilaan, jossa on paljon enemmän rakennetta, mutta jossa ei ole odotettavissa juuri enempää muutoksia. Tämä on yksinkertainen esimerkki faasimuutoksena tunnetusta ilmiöstä, jota Kauffman vertaa veden jäätyessä tapahtuvaan faasimuutokseen. Verkoston kompleksisuus on ilmestynyt luonnollisesti hyvin yksinkertaisesta systeemistä pelkästään uusia yhteyksiä lisäämällä, ja mielenkiintoista siinä on kerralla tapahtuva faasimuutos, jossa systeemi heilahtaa tilasta toiseen vain muutaman viimeisen yhteyden johdosta.”
(Gribbin, s. 183-185)  

On tunnettua, että lajimme olomuoto on lähes koko lajin olemassaolon ajan ollut kooltaan 15-150 ihmisen elossapitoyhteisö. Menestyneet eli sopeutuneet yhteisöt ovat verkostoituneet naapuriyhteisöjen kanssa eli olleet geeni- ja innovaatiovaihdon osapuolia. Pääosan ajasta menestyneet yhteisöt olivat kuitenkin melko itseriittoisia ja esimerkiksi riittävän koon tuottaman joustavuuden vuoksi levisivät kaikille ilmastovyöhykkeille jo ennen verkoston monimutkaistumista myös valtiotasoiseksi maanviljelyyn siirtymisen seurauksena.  

Valtioiden synty on esimerkki melko tuoreesta faasimuutoksesta.  Perinteellinen elossapitoyhteisö on puolestaan mainio esimerkki systeemistä, joka on pysynyt hyvin pitkään samassa faasissa (olomuodossa).

Lienee myös selvää, että elossapitoyhteisön kutistuminen perinteellistä selvästi pienemmäksi 1700-luvun isojaosta alkaen on ollut teknistieteellisen kehityksen, teollistumisen ja kaupungistumisen edellytys. Nykyinen huikea aineellinen hyvinvointi ei olisi voinut toteutua, jos kelpoisuusmaiseman muuttuessa olisi pitäydytty jääräpäisesti perinteen ohjaamassa, peruselinkeinoja harjoittavassa, isossa elossapitoyhteisössä.

Esimerkiksi elannon hankinnan ja koulutuksen siirtyminen pääosin elossapitoyhteisön ulkopuolelle ovat olleet välttämättömiä sopeutumia ja elossapitoyhteisön pienentyminen on auttanut sitä joustamaan nopeammin muutoksiin.

Elossapitoyhteisön keskimääräinen koko on nyt (2,2 henkilöä) tasolla, joka ei ole riittävän vakaa eikä joustava, vaikka yhteisön piirissä vietetään lähtökohtaisesti ainakin 80 prosenttia vuoden tunneista.

Olomuodon epävakaus ja joustamattomuus ilmenee esimerkiksi ruuhkavuosiongelmina, tasa-arvon saavuttamisen vaikeuksina, fyysisen ja psyykkisen terveyden heikentymisenä, yksinäisyytenä sekä julkiseen sektoriin kohdistuvana paineena palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen.

Nykymallinen yhteistyö elossapitoyhteisöjen kesken, niiden välisten rajapintojen yli, toimii heikosti tai satunnaisesti eikä ole kääntänyt julkiseen sektoriin kohdistuvia paineita vähenevään suuntaan.

Nykyinen kehitys johtaa umpikujaan. Kaaoksen reuna, tai ainakin iso kertaromahdus tai pienen tekijän iso vipuvaikutus, lähenee, sillä julkisen sektorin rahat eivät riitä elossapitoyhteisöjen palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen sekä niiden heikosta toimivuudesta koituvien välillisten kustannusten kattamiseen.

Yhteisön oman koon kasvattaminen ei näytä olevan toimiva ratkaisu. Sellaisia, kuten yhteisöasumista, on jo kokeiltu, mutta ne eivät ole onnistuneet tai ne ovat muuten soveltumattomia, kuten ehkäisystä luopuminen.

Jäljelle näyttää jäävän vain vaihtoehto kehittää elossapitoyhteisöjen itseorganisoituva yhteistyömalli, jolla lisätään elossapitoyhteisöjen yhteistä monimutkaisuutta joustavuuden ja riittävän itseriittoisuuden saavuttamiseksi.

Gribbinin esitys systeemien säännönmukaisuuksista sekä omat kokemukseni työnjakojen kehittämisestä antavat perusteen olettaa, että on olemassa ainakin yksi sellainen elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmän henkilölukumääräväli ja toimintamalli, jossa faasimuutos toteutuu. Olomuoto olisi todennäköisesti riittävän joustava ja vakaa ja se voisi vapauttaa monien muiden hyötyjen lisäksi kymmenien prosenttien verran kotitalouksien eli elossapitoyhteisöjen resursseja. Tämä faasimuutos muistuttaisi jään sulaessa tapahtuvaa muutosta, jossa lämpöä suorastaan purskahtaa.

On selvää, että tällaisten elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmien lisääntyminen tuottaisi vastaavasti johonkin määrään yleistyttyään myös julkiselle sektorille huomattavia säästöjä.

Julkisten toimijoiden kannattaisi siten jo julkisen sektorin kustannuskriisin vuoksi käynnistää ja tukea kokeiluhankkeita, joilla yritetään löytää tällainen vakaa faasi.

Lisähoukuttimeksi voi todeta, että jonkin tietyn yleisyystason saavuttamisen jälkeen uusi systeemi yleistyy erittäin todennäköisesti eksponentiaalisesti. Olisi realistista odottaa isoja säästöjä ehkä vielä tällä vuosikymmenellä.

***

Olen käsitellyt samaa aihepiiriä aikaisemminkin, mutta enemmän koulutukseni (yhteiskuntahistoria, juridiikka ja kasvatustiede) ja työkokemukseni (työnjaon kehittäminen) pohjalta. Näihin kirjoituksiin pääsee esimerkiksi täältä.

Koen varsin avartavana lähestyä asiaa nyt systeemiteorian ja fysiikankin kautta. Yllätyin itse tätä kirjoittaessani miten selvästi esimerkiksi ihmisyhteisöjen kehitys ja virtaavassa vedessä näkyvät pyörteet näyttävät noudattavan aivan samojen universaaleja säännönmukaisuuksia. Suosittelen lämpimästi muitakin historian ja yhteiskuntatieteiden pohjalta ilmiöitä tarkastelevia sovittamaan ajatteluaan luonnontieteiden ymv. kanssa yhteen. Uskon että näin päästään syvemmälle ja hedelmällisempiin tuloksiin.

**
Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

Arkiyhteisön pieneneminen synnyttää tragedioita

Ant­ti Blå­field to­te­si Mer­kin­nöis­sään (HS 25. 5.) aa­te­his­to­rioit­si­joi­den ja uus­li­be­raa­lien ih­met­te­le­vän yh­teis­vas­tuun vä­he­ne­mis­tä ja mi­nä­kes­kei­syy­den vas­taa­vaa li­sään­ty­mis­tä. Aa­te­his­to­rioit­si­jan mie­les­tä näyt­tää ole­van niin, et­tä yh­teis­vas­tuu on mah­dol­lis­ta op­pia vain jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten kaut­ta. 

Eh­do­tuk­se­ni toi­mit­ta­jil­le, eri alo­jen tut­ki­joil­le se­kä yh­teis­kun­nan ke­hit­tä­mi­ses­tä kiin­nos­tu­neil­le kan­sa­lai­sil­le on har­ki­ta mah­dol­li­suut­ta, et­tä "­mi­nä­kes­kei­syy­den" pää­syy on­kin ra­ken­teel­li­nen tai ai­neel­li­nen il­miö, jo­hon voi vai­kut­taa jol­la­kin jär­ke­väl­lä ja te­hok­kaal­la ta­val­la.

Hy­vä eh­do­kas tuol­lai­sek­si ra­ken­teel­li­sek­si syyk­si on ar­ki­yh­tei­sön ta­va­ton yk­sin­ker­tais­tu­mi­nen, mi­kä te­kee yh­teis­työn luon­te­van har­joit­ta­mi­sen hy­vin han­ka­lak­si. Ar­kiyh­tei­sö, jos­sa la­jim­me ke­hit­tyi, oli noin 150 ih­mi­sen suu­rui­nen – nyt ar­ki­yh­tei­sön ko­ko on Suo­mes­sa kes­ki­mää­rin 2,2 ih­mis­tä. 

Muu­tos tar­koit­taa ai­voi­hin rin­nas­tet­tu­na si­tä, et­tä ih­mi­sen ai­vo­jen her­mo­so­luis­ta suu­rin osa pois­tet­tai­siin ja jäl­jel­le jää­nei­den­kin so­lu­jen kyt­ken­tö­jä toi­siin so­lui­hin kar­sit­tai­siin ra­jus­ti. Jo­kai­nen voi ku­vi­tel­la, mi­ten kä­vi­si tuol­la ta­val­la kä­si­tel­lyn ih­mi­sen so­siaa­li­sil­le tai­doil­le ja yh­teis­työ­val­miuk­sil­le.

Oma pää­tel­mä­ni on, et­tä ar­ki­yh­tei­sön ra­ken­teel­li­nen mo­ni­mut­kais­ta­mi­nen – ny­ky­ai­kaan so­pi­val­la ta­val­la – on tar­peen, jot­ta väl­tet­täi­siin jat­kos­sa jär­kyt­tä­vät tai han­ka­lat yh­tei­set ko­ke­muk­set, jot­ka lie­ne­vät pe­rim­mil­tään ar­ki­yh­tei­sön yk­sin­ker­tais­tu­mi­sen seu­rauk­sia. Näi­tä seu­rauk­sia lie­nee lä­hes kai­kil­la elä­mä­na­lueil­la.

Esi­mer­kik­si kou­lu- ja per­he­sur­mat, ruuh­ka­vuo­sion­gel­mat, so­siaa­li­po­liit­ti­sen tu­ki- ja pal­ve­lu­jär­jes­tel­män um­pi­ku­ja, yh­teis­kun­nal­li­sen osal­lis­tu­mi­sen niuk­kuus se­kä vai­keu­det su­ku­puol­ten ta­sa-ar­von ta­voit­te­lus­sa kuu­lu­vat to­den­nä­köis­ten seu­raus­ten jouk­koon.

**
Edellä oleva kirjoitus on julkaistu alunperin HS:ssa 29.5.2012.
 

Oma otsikkoehdotukseni oli: "Onko itsekkyyden lisääntymisellä rakenteellinen perusta?" Lähetin kirjoituksen näet 25.5. eli ennen Hyvinkään ikävää tapausta (26.5.), joka kuulunee samaan sarjaan kuin koulu- ja perhesurmat. 

Arkiyhteisön huomattava yksinkertaistuminen on todennäköisesti merkittävä tekijä myös koulu- ja perhesurmien (ja vastaavien) taustalla, mutta koulu- ja perhesurmien vähenemisen hyöty arkiyhteisön suunnitelmallisen monimutkaistamisen tuomien muiden hyötyjen joukossa lienee varsin marginaalinen. Lisäsin viittauksen koulu- ja perhesurmiin koska pari päivää aikaisemmin silmiini osui viittaus tutkimuksiin, joiden mukaan ihmiset reagoivat herkemmin tappioiden väistämiseen kuin hyötyjen tavoitteluun. Tavoittelin hieman lisää huomiota analyysilleni tuon viittauksen avulla. Kirjoitustani ei siis pidä lukea kommenttina koulu- ja perhesurmiin vaan paljon tärkeämmän, laaja-alaisemman ja pitkälti tunnistamatta jääneen kehityskulun analyysinä, joka tukeutuu luonnon- ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimustietoon sekä systeemiteoriaan.

Kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

**

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.  

Yksinkertaistuminen selittää paljon enemmän ja elegantimmin aikamme ilmiöitä kuin muut selitykset sekä tarjoaa pitkää tähtäintä ajatellen paljon tehokkaamman toimenpidevalikoiman, joka viittaa esimerkiksi resurssien käytössä (ainakin pidemmällä tähtäimellä) isoihin säästöihin eli päinvastaiseen suuntaan kuin muut analyysit.

**

HS:n ensimmäisessä pääkirjoituksessa käsiteltiin samana päivänä Hyvinkään tragediaa otsikolla "Mikä tässä ajassa kasvattaa tappajia?" Kirjoituksessa on paljon hyviä ajatuksia, mutta siinä esitetään myös:  

 "Yh­teis­kun­nas­sa ei ole voi­ma­va­ro­ja teh­dä isoa kään­nös­tä sii­hen suun­taan, et­tä sir­pa­loi­tu­mis­ta voi­tai­siin hi­das­taa ja nuor­ten so­siaa­lis­tu­mis­ta vah­vis­taa. Kään­nös vaa­ti­si vah­vaa pa­nos­tus­ta tu­ki­jär­jes­tel­miin, jot­ka et­si­si­vät oi­rei­le­via nuo­ria ja per­hei­tä ja aut­tai­si­vat hei­tä." 

Eli haaste on: miten saada toimittajat ja monet muutkin fiksut ihmiset ymmärtämään, että työnjakojen ja roolien muuttaminen fiksummiksi säästää jopa huomattavasti kotitalouksien ja myös yhteiskunnan resursseja, samalla kun se auttaa tehokkaasti hyvin moniin ja monen eri alueen ongelmiin, esimerkiksi edistää nuorten sosiaalistumista ja helpottaa julkisen talouden kestokykyä, toisin kuin tehottamat tai vaivaa jopa pahentavat "lääkkeet"? Ja elämä muuttuisi muutenkin paljon mukavammaksi. 

Tärkeää on myös saada toimittajat, tutkijat jne oivaltamaan, että yksinkertaistumisen aiheuttamat ongelmat koskevat koko väestöä, ei vain jotain taloudellisesti huono-osaisempaa osaa väestöstä.

Olennaista on sekin, että työnjaon muutoskokeilujen (arkiyhteisön monimutkaistamisen) onnistumista edistäisi huomattavasti, jos ne alkaisivat väestön valtavirran keskuudessa.

Täällä on kommenttini FT Seija Sihvolan kirjoitukseni aihepiiriä sivuavaan kirjoitukseen. Kommenttiini sisältyy myös mielestäni hyödyllinen pedagoginen virike ehkä monillekin päätoimisille tutkijoille.