Kysymyksiä tulevaisuuden tutkijoille

Onko yksinäistyminen riittävää huomiota vaille jäänyt haitallinen megatrendi, johon voidaan  -  jos niin halutaan  -  vaikuttaa tehokkaasti?

Tulevaisuuden ja monen muunkin alan tutkijat esittelevät megatrendejä tai haasteita, joilla oletetaan olevan merkittäviä vaikutuksia nykyhetkeen ja varsinkin tulevaisuuteen. Useat näistä trendeistä näyttävät olevan taloudellisen hyvinvoinnin huikean lisääntymisen aiheuttamia. Ehkä eniten mainittuja ovat ilmastonmuutos, väestön lisääntyminen ja väestön vanheneminen, digitalisaatio ja elämystalous.

Mielenkiintoista on, että yksi aineellisen hyvinvoinnin aiheuttama pitkään jatkunut ja jatkuvasti voimistunut ilmiö ei esiinny näissä merkittävimpien kehityskulkujen luetteloissa. Tämä ilmiö on yksinäisyyden lisääntyminen, jonka tärkeimpiä seurauksia ovat hoivatyön aiheuttama kuormitus osalle kotitalouksista sekä yhteistyön vähäisyys kotitalouksien välillä.

Yksinäistyminen koskee lähtökohtaisesti 80-100 prosentin osuutta ihmisten ajasta eli sitä osaa, jota ei vietetä ansiotyössä tai julkisessa päivähoidossa. Yhteisö, jossa tämä aika vietetään on pienentynyt 15-60 ihmisen joukosta 2-3:een.  Muutos on erittäin olennainen ja koskee väestön suurta enemmistöä. Muutoksen kääntöpuoli on, että pienten lasten vanhempien suuren enemmistön ajankäyttö on nykyään sidottu lähtökohtaisesti yksinäisen vaiheen ajaksi lasten hoitamiseen. Muutos perinteelliseen on tässäkin suhteessa hyvin suuri, koska perinteellinen lasten hoiva jakautui pääosan ajasta paljon isommalle joukolle ihmisiä. Lasten vanhemmat eli parhaassa työ- ja innovaatioiässä olevat ovat siten peräti kahdella eri tavalla tämän hitaasti hivuttautuneen trendin “uhreja."

Erikoinen lisämauste ilmiölle on, että vallitseva käsitys hahmottaa ainakin ilmiön kääntöpuolta koskevat tosiasiat harhaisesti. Siihen viittaa, että tärkeänä pidetään jo pitkään lyhentyneen ja joustavoituneen ansiotyöajan lyhentämistä ja joustavoimista edelleen, jotta vanhemmat voisivat omistautua enemmän perhe-elämälle. Vanhempien perhe-elämälle omistautumisen mahdollisuuden kuvitellaan siis vähentyneen eikä lisääntyneen.

Eikö yksinäistymistrendi pitäisi ottaa tietoisesti huomioon arvioitaessa nykytilaa ja varsinkin tehtäessä tulevaisuuteen liittyviä arvioita ja suunnitelmia? Ei näet voi välttyä oletukselta, että yksinäistymiskehitys on yksi merkittävimpiä ellei merkittävin taustatekijä esimerkiksi sukupuolten epätasa-arvoilmiöiden, syrjäytymisen, masennussairauksien ja julkisen sektorin kustannuspaineiden takana.

Erityisen mielenkiintoista yksinäistymiskehityksessä on, että se näyttää olevan suhteellisen helppo kääntää kulkemaan radikaalisti päinvastaiseen suuntaan. Ei tarvitse tyytyä vain  jatkuvasti voimistuvien oireiden lievittämiseen, jota merkitsee esimerkiksi yhteiskunnan järjestämien tuki- ja neuvontapanostusten tason säilyttäminen tai varsinkin lisääminen.

Lisäksi on mielenkiintoista, että lupaavimmalta näyttäisi ongelman ratkaiseminen kotitalouksien omaehtoisesti muodostamien ja omaehtoisesti toimivien ryhmien avulla, ryhmien joiden toiminta perustuu lähtökohtaisesti palkattomaan yhteistyöhön. Tämä tarkoittaa, että rikastavan vuorovaikutuksen lisäämisestä saavutettavien hyötyjen lisäksi voitaisiin todennäköisesti saada säästetyksi niin kotitalouksien kuin julkisen sektorin kustannuksia.

Kotitalouksien kunnollisesti organisoitu yhteistyö näyttäisi ratkaisevan kepeästi myös työ- ja perhe-elämän yhteensovitustarpeet. Tämä ei tarkoita, että vastustaisin työ- ja perhe-elämän rajapinnan tekemistä joustavammaksi muillakin mahdollisilla tavoilla.

Eikö yksinäisyyden ja kotihoivatyön kaksoisongelman riittämättömästä tunnistamisesta ole väkevä todiste, että yli 30 tutkijanaisen tuore kirja "Tutkimusmatkoja äitiyteen ", joka kumpuaa selkeästi kaksoisongelmasta, ei tunne kotitalouksien yhteistyön suunnitelmallista kehittämistä ratkaisuvaihtoehtona vaan vain esimerkiksi kotitalouteen palkatun työvoiman tai lähisukulaisten avun? Ne ovat keinoja, jotka voivat auttaa vain suhteellisen epävarmasti ja varsin pientä vähemmistöä.

Eikö kotitalouksien erilaisten yhteistyömallien menestyminen olisi pulskansorttinen ja positiivinen Musta Joutsen, jos käytetään tulevaisuudentutkijoiden suosimaa ilmausta etukäteen vaikeasti ennustettavalle, mutta tehokkaasti vaikuttavalle ilmiölle?

Yksinäisyys-ilmiötä sekä varsinkin sen parempaan suuntaan kääntämisen hyötyjä ja edellytyksiä pitäisi mielestäni pohtia useista eri näkökulmista ja eri foorumeilla. Lisäksi pitäisi  käynnistää melko nopeasti useita erilaisia trendin kääntämiseen pyrkiviä kokeiluja.

Oma, erikoinen kiinnostavuutensa on siinä, miksi yksinäistymisen ja kotihoivatyön kaksoisongelma on jäänyt vaille riittävää huomiota ja miksi se on nähty ja nähdään vielä nykyisinkin osittain nurinkurisesti. Siinä on Veikko Huovista lainaten kelpo aihe jollekin dosentiksi aikovalle. 


--
Organisaatiot,  jotka pitävät itseään pätevimpinä edustamaan suomalaisia lapsia, nuoria ja perheitä, julkaisivat 2.2.2011 melko sympaattisen vaaliohjelman, joka osoittaa silti, että olisin voinut osoittaa kysymykseni perustellusti myös lapsi-, nuoriso- ja perhetutkijoille, joiden vallitseva hahmotus on epäilemättä tämän oireiden lievittämiseen keskittyvän ohjelman perustana.


Hyvä kuitenkin muistaa että kehotukseni nykyistä analyyttisempaan ydinongelmien (siis joilla iso merkitys ja joihin voidaan oikeasti vaikuttaa) kartoittamiseen koskee hyvin monia muitakin tutkimusaloja eli esimerkiksi tasa-arvotutkijoita, viestinnän tutkijoita, taloustieteilijöitä, naistutkijoita, sosiaalitutkijoita, kansanterveyden tutkijoita sekä ympäristötutkijoita.
(Tämä on lisätty 9.2.2011)


Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti) ja täällä puolestaan vielä tällä hetkellä paras tiedossa oleva idea siitä, miten oikeansuuntainen evoluutioprosessi saataisiin alkuun. 


Lisäys 27.3.2012: en pidä ainakaan vielä edellä kirjoittamaani virheellisenä, mutta silti täydentämisen tarpeessa olevana. Jatkopohdinta on johtanut siihen, että pidän arkielämän yksinkertaistumista perustavampana ilmiönä kuin siitä johtuvaa yksinäistymistä. Tarkemman hahmotuksen taustalla on esim. Murray Gell-Mannin tunnetuksi tekemä "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" -näkökulma. Katso asiasta lisää täältä.


Pidän todennäköisenä, että elossapitoyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on (hyvinvointi)yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

**

AIHEPIIRIIN LIITTYVÄÄ KIRJALLISUUTTA JA MUITA TIETOLÄHTEITÄ


Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.

Hamilo Marko: Onnellisuuspolitiikka ja ihmisluonto.  Blogi Tiede-lehden nettisivuilla 11/2011.

Heinonen Sirkka: Hahmotuksia asumisen tulevaisuudesta / Tieteen päivät 2011.

Himanen Pekka: Kukoistuksen käsikirjoitus. 2010.Himanen on hajulla siitä että yksinäisyys on ongelma, hän puhuu paljon tarpeesta lisätä "rikastavaa vuorovaikutusta", mutta hänellä ei ole mitään rakenteellista, toimivaa ideaa toiveensa toteuttamiseksi. Sama vaiva kuin esim. Demoksen sinänsä ahkerilla ja nokkelilla asiantuntijoilla, jotka jossain omassa tai SITRA:n raportissa puhuvat paljon julkisen tilan kehittämisestä, he eivät ole siis muistaneet että ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle ominainen lauman koko ei ole lähiö tai kaupunginosa. Ideansa ei siis ole huono mutta se ei riitä, siitä puuttuu esittämäni kevyt, nykyaikaan sopiva organisoituminen evoluution viitoittaman lauman/elossapitoyhteisön kokoisiin yksiköihin, joissa ihminen voi olla samalla kertaa objekti ja subjekti, mikä on omiaan edistämään sitä että ryhmällä on riittävän vahva kiinteys, mikä mahdollistaa taas riittävän tuttuuden ja turvallisuuden jne. Tarvitaan siis esim. konsilienssin harrastusta, niin ideoita sosiaalisiksi innovaatioiksi alkaa kyllä löytyä tieteiden välisten ristiriitaisuuksien avulla.

Himanen Pekka: Välittävä, kannustava ja luova Suomi. Katsaus tietoyhteiskuntamme haasteisiin. Eduskunnan kanslian julkaisu 4/2004.

Holli Kaija: Rehtoriblogi 15.3.2012. Tampereen yliopiston rehtori esittää aivan perusteltuja kysymyksiä: "Missä ovat ne kaikki toimenpiteet, joilla edesautetaan ja kannustetaan nuoria tekemään lapsia, hoitamaan heitä hyvin ja kasvattamaan heistä kunnon kansalaisia. Ei missään. Työuraa vain pidemmäksi, nopeasti opiskelemaan ja nopeasti työhön ja pois turhat lasten kotihoitotuet tai muut tukitoimet. Jokaisen pitäisi korvillaankin ymmärtää, että lapsissa ja nuorissa on meidän tulevaisuutemme ja jos on riittävästi lapsia, ei tarvitse meuhkata ikääntyvistä ihmisistä ja heidän aiheuttamistaan ongelmista. Josko edes yrittäisimme nähdä asioiden positiiviset puolet."
Hänelle ja muille samaa kysyville voi esittää vastakysymyksenä, että kannattaisiko miettiä ongelmaa hieman syvemmin eli johtuisiko muinittukin ongelma perimmiltään arkiyhteisön tavattomasta yksinkertaistumisesta, joka tekee lasten teosta, hoitamisesta ja kasvattamisesta paljon isomman haasteen kuin monimutkaisempien eli sopeutuvampien ("älykkäämpien") arkirakenteiden aikaan eläneille vanhemmille? Tehokkain ja ehkä ainoa tehokas tapa voisi olla tehdä arkiyhteisö "älykkäämmäksi" eli monimutkaisemmaksi nykyaikaan sopivalla tavalla.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden haasteet. Esiselvityksiä tulevaisuusvaliokunnalle. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 1/2009.

Hämäläinen Timo: Yhteiskunnallisia murroksia ja henkinen hyvinvointi. Sitran selvityksiä 8, Helsinki 2009.

Huovinen Veikko: Kylän koirat. WSOY 1962. 

Julkunen Raija: Sitran hyvinvointihautomosta. Yhteiskuntapolitiikka 1/2007. Julkunen kritisoi erästä aikaisempaa SITRAn/Hämäläisen raporttia, mutta ei hänkään tunnista yksinäisyysongelmaa. Julkunen arvioi tässä kirjoituksessa terveen kriittisesti monia kapea-alaisia ja tai marginaaliryhmien yhteisöllisyyskokeiluja eli voidaan päätellä että jos oikeasti halutaan enemmistölle sopivia yhteistoimintamalleja niin esimerkiksi arkkitehtilähtöiset mallit lienee viisainta kyseenalaistaa sekä etsiä ja kokeilla hyvin ennakkoluulottomasti malleja jotka jättävät riittävästi vapautta osallistujille. Ja ainakin muutama Julkusen tasoinen tutkija olisi hyvä saada havaitsemaan yksinäisyysongelman enemmistöä koskeva vakava luonne ja miettimään tai edes vakavasti kritisoimaan aivan uusia yhteisöllisiä malleja.

Kaitaniemi Tiina: Luonnollinen lapsuus. BTJ Finland Oy 2010. Tarpeellista evoluutiobiologista taustoitusta.

Lampinen Timo:   Aikaisempi kirjoitus, jossa samaa aihepiiriä on arvioitu vuoden 2035 näkökulmasta.

Lampinen Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuvavuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Helsingin yliopisto, poliittinen historia, pro gradu, 2006.  Tiivistelmä on täällä. Tämän työn alkuosa taustoittaa melko hyvin sitä miten yksinäistyminen kehittyi ennen 1930-lukua ja miksi ilmiötä ei tunnistettu jo tuolloin (tanskalaista naisasianaista Cyrinthe Lemckeä lukuunottamatta, jonka kritiikki jäi ymmärtämättä).

Lehtovaara Arvo: Ihmisen arvoitus. Evoluutiopsykologian ihmiskuva. Otava 1986.

Leskinen Sirpa ja Pesonen Petro: Vantaan esihistoria. Vantaan kaupunki 2008. Tämä on nimestään huolimatta myös oivallinen yleisesitys esihistoriallisesta ajasta.

Mäenpää Pasi: Helsinki takaisin jaloilleen: askelia toimivampaan kaupunkiin. Gaudeamus 2011. Asiansa osaavan kaupunkisosiologin kaukonäköistä tekstiä. Mäenpää ei sentään osaa kuvitella esittämääni uutta ideaa uudesta kevyestä mutta tarpeellisesta yhteistyöorganisaatiosta, mutta hänen ajatuksensa eivät ole lainkaan ristiriidassa idean kanssa. Hyvin suunniteltu ja toimiva julkinen tila on hyvä tavoite joka tapauksessa. Erikoisen kiinnostava on myös hänen hyvin argumentoitu todistelunsa siitä että puutarhakaupunkipuolue vastaan betonipuolue on väärin aseteltu. Tosiasiassa kaikki suomalaiset elävät jo urbaania elämää, vaikka osa sattuukin elämään maaseudulla tai peräti haja-asutusalueella.

Puttonen Mikko: Yhteishoiva teki ihmisestä sosiaalisen, Yliopisto-lehti nro 12/2010.

Nyman Markku: Kansalaisyhteiskunta ja vertaistuki. Hyvän mielen talo ry, 2008.

Hyvä opus, mutta tarkastelee aihepiiriä järjestöjen toiminnan jatkuvuuden näkökulmasta. “Läheisyys, yhteys” on  tässä kirjassa mainitun prof. Ojasen tutkimuksen mukaan suomalaisten mielestä toiseksi tärkein hyvän elämän ja onnellisuuden ehto, s 104.

Richerson Peter J.  ja Boyd Robert: Ei ainoastaan geeneistä. Miten kulttuuri muunsi ihmisen evoluution. Terra Cognita 2006.

Saari Juho: Onnellisuuspolitiikka. Kohti sosiaalisesti kestävää Suomea. Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 1/2012.
Teos on saatavilla ilmaiseksi netistä. Saari on ilmeisesti maan arvostetuimpia yksinäisyys- ja onnellisuustutkijoita, mutta hän ei tässä uusimmassakaan teoksessaan näytä vielä tunnistavan yksinäistymistä koko väestöä koskevana ongelmana. Tämän oivaltamisesta ja myöntämisestä seuraisi mielestäni jokseenkin vääjäämättä johtopäätös, että suuri osa yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikasta edistää nykyisellään yksinäisyyden syventymistä! Katso esim. taulukko s. 105. 

Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportti.   Yksinäistymisongelma ei löydy tämän sinänsä monessa suhteessa hyvän raportin sivuilta.

Suomi 2020 - Tuumasta toimeen. Kasvutyöryhmän loppuraportti. Yksinäistymisproblematiikka loistaa poissaolollaan vaikka sen ratkaisu toisi merkittää apua myös kasvun tueksi.

Taleb, Nassim Nicholas: Musta Joutsen. Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Terra Cognita 2010.

Tulevaisuuden voittajat. Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa. Toim. Juho Saari. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010.

Tutkimusmatkoja äitiyteen. Toimittaneet  Anna Keski-Rahkonen, Camilla Lindholm, Johanna Ruohonen ja Maria Tapola-Haapala. Duodecim 2010.

Viherä Marja-Liisa: Arjen elämyksellisen vuorovaikutuksen visio / Tieteen päivät 2011.

Mustat Joutsenet

Tässä kirjoituksessa esittelemäni idea on positiivinen (toki aika pienikokoinen) Musta Joutsen. Se oli vieras eli mikään menneisyydessä ei etukäteen viitannut sen mahdollisuuksiin selkeästi. Sillä oli ja on kuitenkin vahva vaikutus omassa ympäristössään, se toimii hyvin. Sen ilmaantumiselle voidaan jälkikäteen luoda monia hyviä selityksiä.

Se syntyi Helsingin Melojat ry:n pikkujouluissa Naisasialiike Unionin hienon Villa Salinin keittiössä joulukuussa 2001. Olin liittynyt saman vuoden keväällä HeMeen. Tapasin Marja-Tertun, jonka muistin nähneeni Arkeologianharrastajat Ango ry:n retkellä. Totesimme olevamme  kahden aivan erilaisen harrastuksen lumoissa.

Ideahan siitä singahti: järjestetään HeMelle retki, jossa yhdistetään nämä kaksi mieluista, mutta  hyvin erilaista harrastusta. Näin yhdistyisi melontaretkeily sekä arkeologiset löydöt ja niihin liittyvä tutkimustieto. Lähdetään katsomaan kajakeista käsin kivikautisia kalliomaalauksia kirkkaille itäisille järville. Joka toisen vuoden kohteeksi keksittiin myöhemmin sameampi Kokemäenjoen vesistö, jota pitkin voidaan kulkea rautakauden jäljillä kohti Pohjanlahtea. Idean syntyä nopeutti tai sen saattoi jopa sytyttää yhteisen ystävämme, mestarimeloja Anna Leena Lindin yllytys eli eksplisiittinen ehdotus järjestää seuran retki tuolla teemalla.

Ensimmäisenä vuonna meitä oli Repovedellä seitsemän. Sen jälkeen retki on ollut jatkuvasti seuran suosituin ja osallistujia on ollut jopa 20/ retki.

Osaselityksenä suosiolle on täyteläisen ja mielekkään  retki- ja luontoelämyksen lisäksi, että jo ensimmäiselle retkelle lähtivät mukaan Pasi ja Ilkka, joista toinen osaa kirjoittaa ja toinen kuvata, vieläpä erinomaisesti. Näin on saatu vuosittain kuvitettu retkikertomus seuran Pärske-lehteen. Vuoden 2005 retkikertomusta on lainattu jopa akateemikko Eino Jutikkalan elämäkertakirjassa, niin tekstissä kuin takakannessakin. Saimme jo hyvin iäkkään, mutta vireän akateemikon oppaaksemme tutustuessamme retkellämme Jutikkalan kartanomuseoon.

Muinaismelontaretkien suosiota selittää mielestäni myös se, että HeMen toimintatapa on  perustunut seuran perustamisesta asti hyvin suunnitelmallisesti yhteistyölle, osallistumiselle ja kaupallisuuden välttämiselle.

Positiivisten Mustien Joutsenien lentoonlähtöön ei siis riitä vain idean jul(k)istaminen, vaan useimmiten tarvitaan myös monipuolista ja -tasoista yhteistyötä, taitavaa viestintää, sopivaa maaperää sekä aikaa.

Yllytän tämän blogin lukijoita arvioimaan ja yhdistelemään tuttuja asioita uusilla tavoilla, se voi tuottaa iloa ja hyötyä niin itselle kuin muillekin kanssaeläjille monella eri tavalla.

Muinaismelontaretkien kertomukset kuvineen ovat luettavissa täällä.Vielä hienompi tapa tutustua retkien antiin on ilmiintynyt tämän blogin kirjoittamisen jälkeen eli marraskuussa 2011. Ilkka ja Pasi tekivät korkeatasoisen kuvakirjan muinaismelontaretkien 10-vuotisjuhlan kunniaksi ja saivat HeMen tuon kirjan kustantajaksi. Mainittakoon, että edellä jo mainittu Anna Lind on kahden toverin kanssa julkaissut keväällä 2012 kirjan "Vesille kajakilla". Siitä lisää myöhemmin.
--
Talebin kirja on suositeltavaa lukemista esimerkiksi niille, joita ihmetyttää pörssianalyytikkojen ennusteiden kroonisesti heikko osuvuus, taloustieteen ns. Nobelin palkinnon jakokriteerit tai jotka soveltavat gaussin käyrää innolla kaikenlaisten ilmiöiden arviointiin. Myönnän itse ylisoveltaneeni tuota käkkyrää liikaa ja vääriinkin kohteisiin, tähän asti..


Kirjallisuus ja lehdet:


Kulha, Keijo K. : Jutikkala. Tinkimätön akateemikko. Edita 2006.
Lind Anna Leena, Saarto Ari, Soikkeli Markku: Vesille kajakilla. Tammi 2012.
Muinaisretket 2002-2011. Helsingin Melojat. (toim. Ilkka Salmi ja Pasi Mäenpää). 2011.(Omakustannekirja joka on tehty Ifolorin palvelun avulla, painettuja kappaleita on nähtävissä esim. HeMen vajoilla kesäkaudella).
Pärske,  Helsingin Melojat ry:n lehti
Taleb, Nassim Nicholas: Musta Joutsen. Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Terra Cognita 2010.

Yhteistyössä on lupaavin apu

Riepu Pakoma ja Anu Raijas (HS vieraskynä 10.8.2010) esittävät ilmeisen osuvasti, että lapsiperheiden enemmistölle isoin ongelma on ajan eikä rahan riittävyys. Ongelman lieventämiseksi he esittävät yhteiskunnan tuella kokonaan tai osittain eli verovähennysten tuella palkattua kotiapua.

Ratkaisun etsiminen ensisijaisesti palkatun työvoiman avulla on ongelmallista.  Se kohdentuisi vain sattumalta sellaisille vanhemmille, joilla on suurin tarve vapaampaan ajankäyttöön, koska avunsaanti riippuisi muiden harkinnasta tai omasta varallisuudesta. Menettely ohjaisi koti- ja hoivatöiden pysymiseen tasa-arvotavoitteiden vastaisesti pienipalkkaisena naisten työnä. Edelleen se ohjaisi epäeettiseen köyhien maiden äitien houkutteluun ulkomaille hoivatöihin, eroon omista lapsistaan. Viimeksi mainitusta on jo paljon esimerkkejä Etelä-Euroopassa. Raharatkaisu ei todennäköisesti vahvistaisi jo nyt perinteeseen verrattuna poikkeavan vähäistä ihmismäärää lasten ympärillä kotioloissa. Ja lopuksi: julkisen sektorin menoja ei voi lisätä, niitä on olennaisesti vähennettävä nykyisestä.

Nykyaikaan sopivien kotitalouksien välisten, ensisijaisesti palkattomien, yhteistyömallien kehittäminen näyttää vaihtoehdolta, johon kannattaisi käyttää aikaa ja vaivaa. Se ei ole etukäteen tuomittu upottavaksi umpikujaksi kuten jatkuviin ja todennäköisesti kasvaviin rahapanostuksiin perustuvat mallit.  Yhteistyöhön perustuvat kokeilut voivat rationaalisesti päätellen johtaa merkittävään ajansäästöön kotitalouksien hoivatöissä sekä rahansäästöihin kotitalouksissa ja julkisella sektorilla. Niitä voidaan luultavasti soveltaa myös vanhusten hoivaan ja ne voivat ratkaista monien osalta yksinäisyyden tuottamia ongelmia. Ne voivat tuottaa myös oivia keinoja sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi.

On ilmeistä, että kotitalouksien yhteistyömallien kehittäminen ei ole helppoa, koska esimerkiksi perinne hoivatyöavun järjestämisestä vain lähisukulaisten tai palkatun työvoiman avulla on vahva.  Suomalaisten hyvinvoinnin ja  suomalaisen yhteiskunnan kilpailukyvyn parantamiseksi kannattaa kuitenkin yrittää kotitalouksien nykyaikaan sopivien yhteistoimintamallien kehittämistä.

--
Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

Paras vakuutusturva supertuprahduksia varten?

Risto Isomäki, tiedetoimittaja ja tieteiskirjailija pohdiskelee kolumnissaan, että voiko tulivuorten superpurkaukset estää (HS 6.7.2010). Tällaisia on viimeisen 100 000 vuoden aikana sattunut kolme kertaa. Indonesian Toba purkautui 75 000 vuotta sitten, Kamtsatkan Uzo 39 000 vuotta sitten ja Uuden Seelannin Taupo 26 500 vuotta sitten. Superpurkauksissa maan pinnalle ja ilmakehään leviää vähintään 1000 kuutiokilometriä tuliperäistä ainetta. Määrä on lähes miljoona kertaa suurempi kuin Islannin tämän vuotinen tuprahdus.

Isomäki arvelee että erityinen syy näihin superpurkauksiin voi olla jääkausien sulamisjaksojen aiheuttama merenpinnan nousu ja siitä seurannut maaperän jännitteiden muutos. Isomäki mielestä olisi selvittämisen arvoista voisiko riittävän suurilla geotermisillä sähkön tuotanto-ohjelmilla jäähdyttää peruskalliota niin syvältä, ettei valtavia purkauksia voisi enää syntyä. Toban purkaus kun esimerkiksi aiheutti sen, että ihmislajista jäi henkiin vain noin 2000-8000 yksilöä.

Isomäen ehdotus ei ole huono.

Omasta mielestäni pitäisi kuitenkin harkita vakavasti vielä paljon kattavamman vakuutusturvan ottamista Äiti Maan vaikeasti ennustettaviin, mutta elämälle tuhoisiin vatsa- ja muihin vaivoihin. Ihmislaji on saanut rippilahjakseen 10 000 vuoden rauhallisen vaiheen, jonka aikana on saavutettu maanviljelyn, sähkön ja tieteen avulla tilanne, jossa voidaan hankkia edes osittainen turva ehkä pahimpiakin tuhoja ajatellen.  Vain suurtuhojen tarkan luonteen ja ajankohdan ennustaminen on epävarmaa, sellainen voi tulla huomenna tai 1000 sukupolven päästä, mutta ne tulevat.

Tavoitteena lienee vääjäämättä oltava muutaman omillaan toimeen tulevan siirtokunnan perustaminen maapallon ulkopuolelle? Ensin tähän aurinkokuntaan ja toisessa vaiheessa kauemmas. Tämä on muutenkin hieno tavoite lajillemme ja sen kilpaileville ryhmittymille. Parhaat tulokset saavutetaan jos siirtokuntien perustamisesta kilpailee vähintään kaksi tai kolme osapuolta eikä mikään byrokraattinen maailmanhallitus.

Tavoitteen saavuttamiseksi on tietenkin välttämätöntä käyttää rahaa reippaasti perus- ja soveltavaan tutkimukseen. On hyvä havaita että tämä ei suinkaan tarkoita että elintasosta ja sen paranemisesta pitäisi tinkiä, pitkiä kehityskulkuja katsoen vaikutus on juuri päinvastainen. Nykyinen aineellinen hyvinvointimme, jo pelkästään ravinnon nykyistä määrää ajatellen, perustuu tieteelliseen tutkimukseen.

Tutkimukseen panostamisessa on myös se hyvä puoli, että sillä edistetään myös suppeinta mutta valitettavan monen mielestä täysin riittävää kotivakuutusta eli ilmakehän ja muun luonnon palauttamista ihmisen jäljiltä mahdollisimman luonnonmukaiseen tilaan.

 **
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa on 24.7.2012  päädytty suosittelemaan tämän kirjoitukseni kanssa yhteensopivasti tuhoisiin sääilmiöihin varautumista. Hyvä niin. Ilmeisenä lähtökohtana kirjoituksessa on kuitenkin tapahtumien katsominen lyhytjänteisesti. Oletuksena on, että nykyinen ilmastotyyppi on ikuinen.

135 000 vuotta sitten alkanut edellinen lämmin kausi, Eem, kesti 20 000 vuotta ja sen aikana lämpötilat vaihtelivat rajusti ja jaksot kestivät 75 vuodesta 5 000 vuoteen. Eemiä seurannut kylmä kausi päättyi 14 500 vuotta sitten ja ilmasto lämpeni noin viisi astetta 20 vuodessa. Vakaat ilmasto-olot ovat siten todennäköisesti poikkeus joka ei kestä, tehdään hiilidioksidipäästöille mitä tahansa.  Suosittelen pitkiin kehityskulkuihin tutustumista myös toimittajille.

Lainaus vuoden 2035 lukion oppikirjasta

”Nykyinen hoivamalli

Nykyinen 2030-luvulla vallitseva käsitys ja käytäntö vanhempien roolista lastensa  hoivaamisessa alkoi yleistyä tämän vuosisadan toisella kymmenluvulla. Malli merkitsi paluuta teollistumista ja kaupungistumista edeltäneen perinteen suuntaan.

Käännekohta oli vuonna 2010 kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitos aloitti kehittämishankkeen,  joka tuki vapaaehtoisia vanhempia kehittämään nykyaikaan sopivia, edullisia ja vakaita yhteistyö- ja toimintamalleja, jotka täyttävät seuraavat kolme edellytystä:

Pientenkin lasten molemmilla vanhemmilla on pitkän perinteen eli teollistumista edeltäneen käytännön tapaisesti melko runsaasti aikaa ja joustoa työtä, lepoa ja muutakin taipumustensa mukaista toimintaa kuin lastensa hoivaamista varten muiden aikuisten rinnalla.  Toimintamallit ovat sukupuolineutraaleja, toisin kuin aikaisemmat mallit.  Lapsilla on sopivasti virikkeellinen (tuhansia sukupolvia vallinnutta soveltuvin osin muistuttava) sosiaalinen sfääri ympärillään pääosan vuorokaudesta jo syntymästä alkaen. 

Pian myös valtion Tutkimus- ja innovaationeuvostossa sekä useissa yliopistoissa oivallettiin, että kyse on tiedettä, innovaatioita, kestävää kehitystä sekä taloudellista kasvua tehokkaasti edistävästä hankkeesta ja niin alkoi kaksi muuta kehittämishanketta, joista toisen päärahoittaja oli SITRA ja toisen TEKES. Hieman myöhemmin  Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Väestöliitto aloittivat oman projektinsa.

Tärkeä osuus oli myös eräillä muilla toimijoilla. Niistä mainitaan yleensä HYY ja Naisasialiike Unioni. Viimeksi mainitun piirissä vaikuttaneen toimittaja Anne Moilasen napakat, mutta hauskat kirjoitukset edistivät kehittämisen vauhtia huomattavasti. 

Ensimmäisissä kokeiluissa avainasemassa olivat hyvin koulutetut naiset, jotka olivat kärsineet edeltäneestä hoivamallista eniten. Unohtaa ei pidä myöskään muutamien kaukonäköisten poliittisten päätöksentekijöiden alkuvaiheessa osoittamaa rohkeutta tukea perinteen suuntaisten kokeilujen lainsäädäntöön tarvitsemia poikkeuksia.  Kehittäminen nostatti myös kiihkeää, pääosin irrationaalista vastustusta.

Monien mainioiden, toisistaan selvästi eroavien kokeilujen tulokset alkoivat näkyä jo vuonna 2015.

Tutkimus, innovaatiot ja yrittäminen alkoivat kukoistaa sekä väestön hyvinvointi lisääntyä kaikilla mittareilla mitaten.

Suomalainen tutkija on saanut todennäköisesti kehitettyjen mallien vapauttaman kapasiteetin vuoksi Nobel-palkinnon viimeisen kymmenen vuoden aikana jo kolme kertaa.  Saajista kaksi oli ollut pienten lasten äitejä tehdessään palkintoon johtanutta tutkimustaan.

Tällä hetkellä uusvanhan mallin kehittämisen hedelmät näkyvät monella muullakin tavalla.

Masennus- ja muut mielen sairaudet ovat vähentyneet tavalla joka muistuttaa Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan poika –kirjassa kuvattua. Psykiatrien ja psykologien koulutusta on pystytty vähentämään kolmasosaan aikaisemmasta.

Myös ikääntyneiden hoivaamiseen löydettiin lasten hoivan kehittämisen sivutuotoksena uusia, inhimillisiä ja taloudellisesti edullisia malleja.

Suomen kilpailukyky on nyt ylivoimainen jopa Kiinaan verrattuja. Monet länsimaat ovat yrittäneet käynnistää muutoksia samaan suuntaan kuin Suomessa, mutta yritykset eivät ole ainakaan vielä onnistuneet. 

Edellinen hoivamalli ja sammakon kohmettuminen hengiltä

Noin vuoteen 2010 asti yleistä tietoisuutta hallitsi puolen vuosisadan ajan psykologian ja lastenpsykiatrian piirissä kehittynyt ydinperheontologia (Katja Yesilova: Ydinperheen politiikka, 2009), joka velvoitti äidit ja myöhemmin myös isät omistautumaan mahdollisimman paljon ja intensiivisesti lastensa hoitamiselle.

Tuo muissakin länsimaissa elänyt käsitys oli muotoutunut virheellisesti tulkitun tieteellisen (biologisen/etologisen) tiedon tuella. Toinen merkittävä vaikuttaja oli psykoanalyyttinen teoria, jonka ymmärrettiin kyllä jo 1900-luvun lopulla tukeutuvan tieteen ulkopuolisiin lähtökohtiin. 

Käsityksen mukainen lasten hoivaaminen alkoi viime vuosisadan lopulla toteutua myös käytännössä. Ilmiötä kutsuttiin usein ruuhkavuosiongelmaksi, jonka kuviteltiin koskevan vain pienten lasten vanhempia.

Ruuhkavuosiongelma aiheutti kuitenkin suoraan tai epäsuorasti useita isoja ongelmia. Esimerkiksi lasten hyvinvoinnille, parisuhteille, kansanterveydelle, sukupuolten tasa-arvolle, innovaatioille, tieteelle, yrittämiselle, taloudelliselle kasvulle, julkisyhteisöjen taloudelle, yhteiskunnalliselle osallistumiselle, ympäristölle, taiteelle ja muulle kulttuurille.

Eikä pidä unohtaa koko väestön keskuudessa yleistymässä ollutta masennusta, joka johtui suurelta osalta mielekkään, sosiaalisen tekemisen ja osallisuuden niukkuudesta. Yhteiskunnan tukijärjestelmä oli myös jatkuvasti lisääntyvien kustannuspaineiden aiheuttamassa kriisissä.

Perustan ydinperheontologian valta-asemalle oli luonut monimutkainen yli sata vuotta kestänyt kehitys.

Nationalismin nousuun liittynyt äitiyden ihannointi oli edistänyt esimerkiksi tasa-arvoa, koska tyttöjen koulutusta voitiin perustella äidin tärkeällä kasvatusroolilla. Ihannointi edisti myös tasa-arvoa pidemmälle meneviä tavoitteita suojelemalla yläluokan äitien vapautta ansio- ja hoivatöistä sekä kaupunkeihin syntyneen työläisluokan äitien samansuuntaisia tavoitteita.

Tärkeimmän taustatekijän harhaiselle hahmotukselle muodosti kuitenkin aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen tai tarkemmin sanoen hyvinvoinnin monet ilmenemismuodot. Niitä olivat kotitalouden henkilömäärän nopea vähentyminen, kotitalouden mukavuuksien lisääntyminen, palvelijatarpeen väheneminen, palkkatason nousu, asumistason paraneminen sekä lasten koulunkäynnin yleistyminen. Ne tekivät usein pakolliseksi äidin perinteeseen verrattuna huomattavan suuren työpanoksen kasvun hoivatöissä jo ennen ydinperheontologian aikaa. Tästä uudesta välttämättömyydestä tehtiin ihanne.

Kriittisen ajattelun kannalta on kiinnostavaa, että vallitseva käsitys kehityksen suunnasta oli ydinperheontologian hallitessa ajattelua absurdissa ristiriidassa tosiasioiden kanssa. 

Kuviteltiin, että vanhempien enemmistön läsnäolo lastensa elämässä oli pysynyt entisellään tai jopa vähentynyt olennaisesti, vaikka se oli lisääntynyt huomattavasti. Suurin osa lapsiin liittyvistä yhteiskunnan tuki- ja kehittämistoimista tukeutui tavalla tai toisella tähän harhaiseen taustaoletukseen. Tyypillinen harhaan liittyvä vaatimus oli:  "vanhempien on annettava aikaa lapsilleen".

Yhteisömme reagoi muutokseen ennen vuoden 2010 käännekohtaa samaan tapaan kuin sammakko, joka laitetaan kattilaan, jossa on mukavan lämpöistä vettä. Kun kattilaa tämän jälkeen kylmennetään hitaasti, niin sammakko ei huomaa hypätä pois ennen kuin se on kohmettunut hengiltä. Lisäksi sammakko uskoo (pahasta hypotermiasta kärsivien tavoin) lämpötilan olevan nousussa ja ottaa halukkaasti käyttöön menetelmät, jotka laskevat lämpötilaa entisestään. Sammakko uskoo myös lämpötilan mahdollisen laskemisen tulevan torjuttua sillä, että kattilan reunalla istuu tarpeeksi asiantuntijasammakoita neuvomassa lajitoveriaan polskimaan aina vain antaumuksellisemmin.

Lienee selvää, miksi nykyään opetuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan suorastaan piinallisen paljon kolmea asiaa.  Päättelyn johdonmukaisuutta, eri tieteenalojen tulosten yhteensopivuutta sekä Lordi Kelvinin toteamusta: ’vasta sitten alamme jotenkin ymmärtää asioita, kun osaamme käsitellä niitä edes jossain määrin kvantitatiivisesti.’ ”

---

Vanhempia, joilla on alaikäisiä lapsia, on Suomessa noin  miljoona. Jos oletetaan, että vanhempien yhden viidenneksen osalta tv-pöhnäisestä hoivasidonnaisuusajasta voitaisiin vapauttaa muihin tarkoituksiin keskimäärin edes 2 tuntia /vuorokausi, niin vapautunut tuntimäärä vastaisi noin 90 000 kokoaikaista työpanosta vuodessa.

Tämä linkki puolestaan kertoo, miten kotitalouden keskimääräinen henkilömäärä on muuttunut perinteellisestä ja vähän muutakin. Hieman lisää päättelyäni tukevaa matematiikkaa on myös toisessa blogissani ja sen liitetiedostossa.

(Tiedoksi & pahoittelut: ainakaan Apple/Safari -yhdistelmä ei näytä avaavan kunnolla tai lainkaan google-dokementtejani. Koita esim. Firefoxia tai jotain muuta yleistä selainta.)

Täällä on lisää ongelmanasettelun ydinasiasta ja täällä taas ainakin toistaiseksi vielä parhaasta ideasta saada oikeansuuntainen evoluutioprosessi alkamaan.

Tarkkaavainen lukija huomannee että tämän sekä näiden kahden juuri edellä linkitetyn kirjoituksen ajatukset, painotukset ja ideat eivät ole täysin yhteensopivia. Tässä ensimmäisenä kirjoittamassani ideoin esim. instituutiojohtoisia kehittämishankkeita, mutta uusimmassa taas kehittämishankkeita joita käynnistäisivät ketkä tahansa asian tärkeäksi kokevat. Eroavuus on luonnollista koska ajatteluprosessi on kestänyt pitkään ja se ollut jokseenkin yksinäistä. Muutenkin kyse on  vielä toistaiseksi vasta lupaavasta vaikkakin hyvin potentiaalisesta kehittämissuunnasta. Joidenkin instituutioiden tuki edes yksinäisyyden merkittävyyttä koskevan väitteeni kumoamiksi tai vahvistamiseksi olisi toki hyvinkin tervetullutta.

Lasten hyvinvointi ja n(n-1)/2

Sekä liian suuri että liian vähäinen virikkeiden määrä on vahingollista pienten lasten kehitykselle.

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen varoittaa liian isoista pienten lasten ryhmistä päiväkodeissa, joissa lapset ovat kuitenkin enintään noin 20 prosenttia vuoden tunneista.

Vahinkoa tai ainakin kohonnutta vahingon vaaraa aiheutuu tutkimustiedon mukaan älylliselle, kielelliselle, kognitiiviselle kehitykselle, muistille, minäkuvalle ja sosiaalisille taidoille. Katso tästä asiasta kertova Ylen nettisivu.

Ilmiötä havainnollistaa kaava n(n-1)/2 ja sen avulla tehty pylväskuvio. Kuvioon pääset tästä. Kaavassa n on henkilömäärä ja tuloksena saadaan ryhmään sisältyvien kahden henkilön välisten relaatioiden lukumäärä.

Kuvio osoittaa, että sosiaalisten virikkeiden määrä muuttuu jo kahdenvälisten relaatioiden muodossa huomattavasti jyrkemmin kuin ryhmän henkilömäärä (Anna vinkki, jos tiedät havainnollisempia kaavoja tai tapoja kuvata tätä ilmiötä). Esimerkiksi ryhmän jäsenmäärän lisääntyessä 15:stä 16:een lisääntyy relaatioiden määrä 105:stä 120:een. On luultavaa, että päiväkodeissa liian suuren virikemäärän riskiraja on alhaisempi kuin sellaisissa ryhmissä, jotka muodostuvat eri-ikäisistä ihmisistä.

Mitä kuvio kertoo, jos sen avulla tarkastellaan virikkeiden määrää lapsen elämän pääosan aikana?

Suomalaisten lasten pääosa on elänyt 1960-lukuun saakka ainakin 5-10 eri-ikäisen ihmisen ryhmissä, joissa on 10-45 kahdenvälistä relaatiota. Nyt lasten enemmistö elää 2,5 vuoden ikään saakka ryhmissä, joissa on enintään 3-4 ihmistä ja 3-6 relaatiota. Se on mielestäni jo selkeästi riskitasoa. Ero tuhansia edeltäviä sukupolvia vallinneeseen tilanteeseen on merkittävä.

VTT Katja Yesilovan väitöskirja Ydinperheen politiikka (2009) tarjoaa selityksen, miksi kahden vanhemman kotitalouksien enemmistön alhaisen viriketason raja-arvoja ja riskiä ei ole tutkittu.

Suuri osa suomalaisistakin sosiaali- ja perhetieteilijöistä, psykologeista ja psykiatreista on ollut rakentamassa vilpittömällä mielellä jo vuosikymmeniä yleistä tietoisuutta dominoinutta hahmotusta, joka ylikorostaa voimakkaasti alle kolmen vuoden ikäisen lapsen ja äidin suhdetta sekä ydinperhettä.

Kun vanhemmat asennoituvat ja "käyttäytyvät normaalisti ja sukupuolelleen ominaisesti, ovat lapsen kehityksen ehdot turvatut." Hahmotus sallii olennaisten ongelmien olemassaolon vain vanhemmissa tai perheen saamassa raha- tai neuvontatuessa. Ydinperheontologiaan ei sisälly mahdollisuutta rakenteelliseen, esimerkiksi henkilömäärään liittyvään riskiin, jos kyseessä on onnellinen ja "ehjä" perhe. Jotkut ydinperheontologian keskeiset kehittäjät ovat Yesilovan mukaan kyllä havainneet kotitalouden henkilömäärän merkittävän vähentymisen, mutta katsoneet että riittävä lääke on äitien "oikean" asenteen vahvistaminen.

Todistamisen taakka on kuitenkin reaalimaailmassa niillä, jotka väittävät, että alle kolmevuotiaiden lasten enemmistön sosiaalisen sfäärin nykyinen ohuus kotioloissa ei vaaranna heidän kehitystään, mutta esitän kuitenkin joitakin mahdollisia tutkimuksia, joilla pienten lasten vanhempiensa seuraan "eristämisen" vahingollisuus voidaan ehkä varmentaa. Joka tapauksessa niillä voidaan osoittaa, että sosiaalisen sfäärin tukevoittaminen ja rikastaminen nykyistä hyvinvointia edeltäneen tilanteen suuntaan ei ainakaan vahingoita lasta.

Esimerkiksi 1960-luvun alkupuolelle saakka alemmissa toimihenkilö- tai työntekijätehtävissä työskennelleiden äitien lapset olivat yli 25 prosenttia vuoden tunneista muiden hoidettavina jo kahden viikon iästä lukien ja usein vielä oman kotitalouden ulkopuolella. Samoin ylempien yhteiskuntaryhmien ansiotyössä käyvien äitien lapsia hoitivat 1960-luvulle saakka lastenhoitajat, kotisisaret ja kotiapulaiset ainakin äidin ansiotyön ajan. Näin hoidettuja lapsia voidaan verrata saman yhteiskuntaryhmän vain oman äidin hoitamiin lapsiin.

Todennäköistä on, että jo vauvana useampien hoitajien hoitamat ja/tai isommassa ryhmässä eläneet kahden vanhemman perheiden lapset ovat eläneet psyykkisesti terveemmän elämän kuin vastaavat vain äitinsä hoteissa/hyvin pienissä ryhmissä olleet.

On todennäköistä, että viime vuosikymmenienkin lapsilla, jotka ovat olleet ohuen sosiaalisen sfäärin ympäröimiä ensimmäisten elinvuosiensa ajan, on useammin psyykkisiä ongelmia kuin niillä, joilla on alusta alkaen ollut seurana tai hoitajana säännöllisesti myös joku tai jotkut muut kuin omat vanhemmat.

Oletan, että tilastollinen ero on havaittavissa myös vertailtaessa lapsia, jotka ovat päässeet monipuolisempaan sfääriin yhden tai kahden vuoden iässä verrattuna niihin, jotka ovat eläneet yli kolmen vanhaksi vain omat vanhemmat seuranaan.

Malli ennustaa myös, että esimerkiksi outoihin ja paljon uutisoituihin tekoihin ryhtyneet ns. hyvien perheiden nuoret ovat tavallista useammin ensimmäisiä lapsia, jotka ovat yksinäisempiä kuin sisarussarjan nuoremmat jäsenet.

Voi myös olettaa, että riski vauvan vain äidin/vanhempien seuraan eristämisen johdosta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä aineellisen hyvinvoinnin jatkuvan lisääntymisen johdosta. Yhteistyön tarve kotitalouden ulkopuolisten ihmisten kanssa on vähentynyt esimerkiksi asumistason paranemisen, autoistumisen, tietotekniikan kehittymisen jne. vuoksi.

Tässä esittämiini ajatuksiin kannattaa suhtautua vakavasti myös ajankohtaisen taloudellisen tilanteen vuoksi, vaikka en jokaisessa hypoteesissani täsmälleen oikeaan osuisikaan.

Jos uumoilujeni suunta on oikea, niin se merkitsee että esimerkiksi nykyinen ”vanhempainvapaajärjestelmä” pitäisi melkoisen nopeasti muuttaa ”pienten lasten hoidon vapaiden ja tukien järjestelmäksi”. Sellaiseksi joka edistäisi sopivasti virikkeellisen ja samalla vakaan ympäristön muodostumista lapsen ympärille suureksi osaksi vuorokautta aivan alusta alkaen.

Se tarkoittaa myös mahdollisuutta säästää merkittävästi yhteiskunnan kustannuksia, koska tuollainen menettely tukisi todennäköisesti palkattoman yhteistyön lisääntymistä.

--
Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

Leijonanosa nurinkurin

Meillä on usein tapana ajatella tai ainakin kokea, että leijonanosa ajasta menee työikäisillä aikuisilla töissä ja lapsilla tarhassa tai koulussa.

Tätä harhakäsitystä ei tarvitse häpeillä, sillä siihen lankeavat myös tutkimustyötä ammattimaisemmin tekevät ihmiset. Viimeksi tällainen ilmeisen vilpittömällä mielellä esitetty arvio vilahti silmiini Yliopisto-lehdessä (nro 2/2010, s. 12), joka on Helsingin yliopiston viime vuosina aina vain paremmaksi kehittynyt tiedelehti.

Miten asia on, jos ajankäytön leijonanosaa tarkastellaan tieteen yleisimmän erikoisapuneuvon eli matematiikan avulla?

Tavallisin tieteen apuneuvo on muuten tavanomainen järjen käyttö, joka sekin on hyvä pitää mielessä.

Tiedehän tarkoittaa vain asioiden tavallista järjestelmällisempää ja huolellisempaa tarkastelua ja sen vuoksi se on suositeltava, hyödyllinen ja usein hauskakin näkökulma maailman tarkasteluun muillekin kuin siitä elantonsa suoraan saaville.

Työterveyslaitoksen tietojen mukaan keskimääräinen vuosityöaika on 1766 tuntia. Vuodessa on tunteja 8760. Työajan osuus on siis vain viidesosa vuoden tunneista.

Mielikuvamme työajan suuresta osuudesta poikkeaa siis aika paljon siitä mitä matematiikka osoittaa. Eroa ei selitä ainakaan enemmistön osalta työmatkan kesto, joka on muistaakseni keskimäärin vain parikymmentä minuuttia per sivu.

Vastaväitteenä voi esittää myös, että suuri osa ei-työajasta nukutaan. Sekään ei ole hyvä argumentti, sillä unen osuus on enimmilläänkin vain 40 prosenttia vuoden tunneista. "Vapaa-aika" on silti kaksi kertaa pidempi kuin ansiotyöaika, vaikka huomioon otettaisiin vain hereilläoloaika.

Harhakäsityksen merkillisyys korostuu, kun katsotaan ansiotyöhön käytetyn ajan kehitystä runsaan sadan vuoden aikana. Vuosityöaika on ansiotyötä tekevien enemmistön osalta jopa puolittunut. Nykyinen kokoaikatyö on menneiden sukupolvien näkökulmasta katsoen osa-aikatyötä. Katso vaikkapa tämä lähde (s. 24).

Tosiasiatiedon perustalta voi mielestäni aiheellisesti kysyä, onko nykyään harjoitetun ”työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen” lähtökohdat ajateltu riittävän loogisesti?

Viittaan esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön hankkeisiin. Niissä keskeisenä lähtökohtana näyttää olevan jo pitkälle osa-aikaistuneen ansiotyön joustavoittaminen muun ajankäytön suuntaan, ei toisinpäin eikä edes tasapuolisesti molempiin suuntiin.

Tarkennan. Ansiotyö on joustanut jo sata vuotta hyvin olennaisesti muun ajankäytön hyväksi. Miten paljon työaikaa pitää lyhentää ja sen joustoa lisätä, että se riittäisi? Kaiken lisäksi samaan aikaan on suuria paineita lisätä tuottavuutta ja työssäoloa.

Huomattavasti loogisempaa olisi vähentää näpertelyä työn ja "muun elämän" rajapinnan kanssa sekä ottaa painopisteeksi "muun elämän" osuuden trimmaaminen siten, että se joustaisi työn ja ihmisten muiden taipumusten ja tarpeiden mukaan paremmin. Siellä on olennaisesti suurempi kehittämisvara.

Radikaali uudelleenajattelu voisi edistää paremmin myös näiden hankkeiden nimenomaisena ja kannatettavana tavoitteena olevaa sukupuolten tasa-arvoa.

Ihmettelyä STM:n ja muiden vastaavien hankkeiden suhteen lisäävät työtehtävissäni yli kahdenkymmenen vuoden aikana saamani kokemukset, jotka tukevat sitä klassista viisautta, että tärkeimmät ja usein myös kiireellisimmät kehittämiskohteet ovat erittäin todennäköisesti ajankäytön suurimmassa palasessa.

Lisäys 22.3.2010: Tähän kuten pariin edelliseenkin kirjoitukseen on lisättävä viite Katja Yesilovan väitöskirjaan "Ydinperheen politiikka" (2009). Yesilovan väitöskirja näyttää selittävän suurelta osin, miksi yritetään kehittää puuhakkaasti vain arkielämän toissijaisia ongelmia. Tutkijoiden ja kansalaisten ajattelua dominoiva ydinperheontologia sallii ongelmien olemassaolon vain vanhempien virheellisissä asenteissa tai perheen ulkopuolella, esimerkiksi perheiden saamien etujen ja tukien niukkuudessa.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.