Voiko alkoholin kulutuksen kääntää laskuun?

Tupakointi on alkanut leimautua yleisessä tietoisuudessa huono-osaisten tyhmähköksi ja katoavaksi harrastukseksi. Tämä merkinnee sitä, että 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Suomeen rantautunut ja alussa terveyttä edistävänäkin pidetty tapa tulee käytännössä katoamaan Suomesta tämän vuosisadan alkupuoliskon aikana.

Hyvä noin, mutta onko vastaava kehityskulku mahdollista myös alkoholin (ja muiden huumeiden) osalta?

Lainsäädäntö on ollut hyvä apu tupakoinnin rajoittamisessa. Alkoholin nauttiminen ei ole kuitenkaan samalla tavalla vahingollista paikalla oleville sivullisille kuin tupakan savu. Lakien käyttämisestä alkoholin käytön kitkemiseen on myös huonoja kokemuksia. Kieltolain jatkamisen puolesta taisivat 1930-luvun alussa äänestää erityisen innokkaasti vain puupäisimmät raittiusintoilijat ja pirtun salakuljettajat.

Jäljelle näyttää jäävän vain sosiaalinen vaikuttaminen. Sääty- ja luokkayhteiskunnan ajoilta on paljon mainioita esimerkkejä monien perimmältään tarpeettomien tapojen ja tottumusten uskomattoman nopeasta leviämisestä väestön enemmistön keskuuteen. Tällaisia ovat esimerkiksi niin sanotun sukunimen käyttäminen, se että vaimo käyttää aviomiehensä sukunimeä, lattiamatot, ikkunaverhot, sohvakalustot, polttarit ja pitsa. Suunta on ollut yleensä ylemmistä yhteiskuntaluokista alempiin.

Nykyään luokka- tai säätyjako on paljon monimuotoisempi ja tulkinnanvaraisempi ilmiö kuin aikaisemmin, mutta sosiaalisten arvostusten ja tapojen omaksumisessa pätee luullakseni aika pitkälle, että keskimääräistä enemmän koulutettujen ja keskimääräistä paremmin toimeentulevien esimerkkiä noudatetaan enemmän kuin toisin päin. Luulisin, että tuollaista kellokkaan vaikutusvaltaa on myös monilla luottamus- tai muilla näkyvillä henkilöillä kuten kunnanvaltuutetuilla, yhdistysten puheenjohtajilla ja muilla aktiiveilla, urheilijoilla sekä kansanedustajilla ja toimittajilla. Ehkä jopa joillakin blogien kirjoittajilla.

Viinien, viskien ja oluiden maistelun sekä tuntemuksen harrastajista lähes kaikki lienevät keskimääräistä parempituloisia ja paremmin koulutettuja. En vaadi, että nämä suuntaisivat snobin harrastuksensa uusille urille. Voisi riittää, että riittävän moni muu väkijuomien aiheuttamiin ongelmiin kyllästynyt ihminen tuloihin ja koulutukseen katsomatta alkaisi viestiä puheissaan ja erityisesti teoissaan torjuntaansa alkoholin vähäistä vähääkään suurempaa käyttöä ja käytön ihannointia kohtaan. Juhlissa riittää aivan hyvin rituaalinen kuohuviinimalja, ehkä sitäkään ei ihan oikeasti tarvita.

Onko parempia ja tehokkaampia ideoita? Edellyttäen tietenkin, että pidetään kannatettavana kääntää provinssimme kännäilykulttuuri häviöönsä ja alkoholin kulutus nollan suuntaan. On nimittäin muistettava, että kelpo ihmisystävä voi kai kannattaa perustellusti myös kännäyskulttuurin tehostamista, jos ei näe elämää selvänä ja terveempänä parempana vaihtoehtona.

Uskomusten muutoksilla voi olla materiaalisia vaikutuksia

Isaac Asimovin säätiö-sarjaan kuuluvilla scifi-romaaneilla on kutkuttava, mutta ilmeisen mahdoton lähtökohta. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat kymmenien tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen linnunradallamme, jossa on miljoonia ihmisen asuttamia planeettoja. Juoni rakentuu oletukselle, että on mahdollista ennustaa tuhansien miljardien ihmisten muodostaman galaktisen yhteisön tulevaisuus matemaattisilla laskelmilla. Toki ennusteen vuotaminen julkisuuteen auttaa noissa mainioissa, myös tarinoiden mestarin Tolkienin arvostamissa, kirjoissa ehkä huomattavastikin ennusteen toteutumista.

On ilmeistä, että jotain voidaan oikeastikin ennustaa yhteiskunnan kehityksestä, tosin paljon rajoitetummin kuin säätiö-kirjoissa. Mielestäni siihen riittää yksinkertainen matematiikka, jonka avulla tarkastellaan suuren enemmistön käyttäytymistä tuhansien vuosien aikana menneisyydessä ja verrataan vallitseviin käsityksiin ja käytäntöihin. Lisäksi on tarvis pitää mielessä ihmisen biologisten piirustusten asettamat enemmän ja vähemmän painavat suositukset.

Ennustan esimerkiksi, että pankkien varsinkin lukuvuoden alkamisen aikoihin harjoittamaa mainontaa, jossa annetaan ymmärtää että viimeistään ensimmäiselle luokalle menevä lapsi tarvitsee oman huoneen, aletaan pitää vuoteen 2030 mennessä yhtä järkevänä kuin nyt pidetään 1920-luvun mainontaa, jossa suositeltiin mentholilla maustettuja savukkeita astmaatikoille.

Ennusteen puolesta todistaa se, että lasten henkilökohtaiset huoneet ovat todella uusi, erikoinen ja harkitsematon ilmiö. Lasten omia huoneita pidettiin vielä 1930-luvulla suomalaisen yläluokankin keskuudessa kasvatuksellisesti sopimattomana ylellisyytenä. Näin todistaa emeritusprofessori Arne Nevanlinna (http://arne.nevanlinna.fi/) kirjassaan Isän maa: sukukertomuksia kolmekymmentäluvun Suomesta.

Mutta mitä tapahtuisi, jos enemmistö omaksuisi käsityksen lasten henkilökohtaisten huoneiden vahingollisuudesta nopeasti eikä vähitellen?

Luonnollisesti omaksumisnopeudesta riippumatta on todennäköistä, että lasten psyykkiset häiriöt vähenisivät jonkin verran. Ei nopeasti eikä niin, että tämän muutokset vaikutukset voisi selkeästi mitata. Tämä muutos ei tuottaisi ongelmaa lyhyellä tähtäimellä, mutta pidemmällä tähtäimellä se veisi pohjaa vaatimukselta lisätä julkisen sektorin virkoja ja toisi siten kaivattua helpotusta julkisiin kustannuksiin.

Nopea käsityksen omaksuminen voisi johtaa asuntojen kysynnän merkittävään heikkenemiseen eli lapsiperheet tyytyisivät keskimäärin selvästi pienempiin asuntoihin, siis syyllistyisivät vähäisempään kuluttamiseen. Onko kulutuksesta tinkiminen lainkaan suositeltavaa Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa? Tätä uhkaa vastaan puhuu se, että yleisesti uskotaan asumisväljyyden lisäämisen olevan hyvä asia joka tapauksessa.

Toinen mahdollinen uhkakuva on huomattava syntyvyyden lisäys. Asunnon koko ei olisikaan samalla tavalla rajoittava tekijä kuten nyt. Vai olisiko syntyvyyden lisääntyminen nopeasti ikääntyvässä Suomessa sittenkin hyvä asia? Aivan ylettömäksi syntyvyys ei kuitenkaan voi nousta. Kiitos siitä tyypilliselle perheautolle, jossa on paikat edelleenkin vain kolmelle lapselle sekä erityisesti nykyvanhempien historiallisesti vertaillen tavattoman suurelle sidonnaisuudelle omien lastensa hoitamiseen ansiotyöstä "vapaana" aikana.

Muutos vallitsevissa uskomuksissa voi joka tapauksessa vaikuttaa yllättävän paljon aineelliseen todellisuuteen.