Yhteistyössä on lupaavin apu

Riepu Pakoma ja Anu Raijas (HS vieraskynä 10.8.2010) esittävät ilmeisen osuvasti, että lapsiperheiden enemmistölle isoin ongelma on ajan eikä rahan riittävyys. Ongelman lieventämiseksi he esittävät yhteiskunnan tuella kokonaan tai osittain eli verovähennysten tuella palkattua kotiapua.

Ratkaisun etsiminen ensisijaisesti palkatun työvoiman avulla on ongelmallista.  Se kohdentuisi vain sattumalta sellaisille vanhemmille, joilla on suurin tarve vapaampaan ajankäyttöön, koska avunsaanti riippuisi muiden harkinnasta tai omasta varallisuudesta. Menettely ohjaisi koti- ja hoivatöiden pysymiseen tasa-arvotavoitteiden vastaisesti pienipalkkaisena naisten työnä. Edelleen se ohjaisi epäeettiseen köyhien maiden äitien houkutteluun ulkomaille hoivatöihin, eroon omista lapsistaan. Viimeksi mainitusta on jo paljon esimerkkejä Etelä-Euroopassa. Raharatkaisu ei todennäköisesti vahvistaisi jo nyt perinteeseen verrattuna poikkeavan vähäistä ihmismäärää lasten ympärillä kotioloissa. Ja lopuksi: julkisen sektorin menoja ei voi lisätä, niitä on olennaisesti vähennettävä nykyisestä.

Nykyaikaan sopivien kotitalouksien välisten, ensisijaisesti palkattomien, yhteistyömallien kehittäminen näyttää vaihtoehdolta, johon kannattaisi käyttää aikaa ja vaivaa. Se ei ole etukäteen tuomittu upottavaksi umpikujaksi kuten jatkuviin ja todennäköisesti kasvaviin rahapanostuksiin perustuvat mallit.  Yhteistyöhön perustuvat kokeilut voivat rationaalisesti päätellen johtaa merkittävään ajansäästöön kotitalouksien hoivatöissä sekä rahansäästöihin kotitalouksissa ja julkisella sektorilla. Niitä voidaan luultavasti soveltaa myös vanhusten hoivaan ja ne voivat ratkaista monien osalta yksinäisyyden tuottamia ongelmia. Ne voivat tuottaa myös oivia keinoja sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi.

On ilmeistä, että kotitalouksien yhteistyömallien kehittäminen ei ole helppoa, koska esimerkiksi perinne hoivatyöavun järjestämisestä vain lähisukulaisten tai palkatun työvoiman avulla on vahva.  Suomalaisten hyvinvoinnin ja  suomalaisen yhteiskunnan kilpailukyvyn parantamiseksi kannattaa kuitenkin yrittää kotitalouksien nykyaikaan sopivien yhteistoimintamallien kehittämistä.

--
Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

Paras vakuutusturva supertuprahduksia varten?

Risto Isomäki, tiedetoimittaja ja tieteiskirjailija pohdiskelee kolumnissaan, että voiko tulivuorten superpurkaukset estää (HS 6.7.2010). Tällaisia on viimeisen 100 000 vuoden aikana sattunut kolme kertaa. Indonesian Toba purkautui 75 000 vuotta sitten, Kamtsatkan Uzo 39 000 vuotta sitten ja Uuden Seelannin Taupo 26 500 vuotta sitten. Superpurkauksissa maan pinnalle ja ilmakehään leviää vähintään 1000 kuutiokilometriä tuliperäistä ainetta. Määrä on lähes miljoona kertaa suurempi kuin Islannin tämän vuotinen tuprahdus.

Isomäki arvelee että erityinen syy näihin superpurkauksiin voi olla jääkausien sulamisjaksojen aiheuttama merenpinnan nousu ja siitä seurannut maaperän jännitteiden muutos. Isomäki mielestä olisi selvittämisen arvoista voisiko riittävän suurilla geotermisillä sähkön tuotanto-ohjelmilla jäähdyttää peruskalliota niin syvältä, ettei valtavia purkauksia voisi enää syntyä. Toban purkaus kun esimerkiksi aiheutti sen, että ihmislajista jäi henkiin vain noin 2000-8000 yksilöä.

Isomäen ehdotus ei ole huono.

Omasta mielestäni pitäisi kuitenkin harkita vakavasti vielä paljon kattavamman vakuutusturvan ottamista Äiti Maan vaikeasti ennustettaviin, mutta elämälle tuhoisiin vatsa- ja muihin vaivoihin. Ihmislaji on saanut rippilahjakseen 10 000 vuoden rauhallisen vaiheen, jonka aikana on saavutettu maanviljelyn, sähkön ja tieteen avulla tilanne, jossa voidaan hankkia edes osittainen turva ehkä pahimpiakin tuhoja ajatellen.  Vain suurtuhojen tarkan luonteen ja ajankohdan ennustaminen on epävarmaa, sellainen voi tulla huomenna tai 1000 sukupolven päästä, mutta ne tulevat.

Tavoitteena lienee vääjäämättä oltava muutaman omillaan toimeen tulevan siirtokunnan perustaminen maapallon ulkopuolelle? Ensin tähän aurinkokuntaan ja toisessa vaiheessa kauemmas. Tämä on muutenkin hieno tavoite lajillemme ja sen kilpaileville ryhmittymille. Parhaat tulokset saavutetaan jos siirtokuntien perustamisesta kilpailee vähintään kaksi tai kolme osapuolta eikä mikään byrokraattinen maailmanhallitus.

Tavoitteen saavuttamiseksi on tietenkin välttämätöntä käyttää rahaa reippaasti perus- ja soveltavaan tutkimukseen. On hyvä havaita että tämä ei suinkaan tarkoita että elintasosta ja sen paranemisesta pitäisi tinkiä, pitkiä kehityskulkuja katsoen vaikutus on juuri päinvastainen. Nykyinen aineellinen hyvinvointimme, jo pelkästään ravinnon nykyistä määrää ajatellen, perustuu tieteelliseen tutkimukseen.

Tutkimukseen panostamisessa on myös se hyvä puoli, että sillä edistetään myös suppeinta mutta valitettavan monen mielestä täysin riittävää kotivakuutusta eli ilmakehän ja muun luonnon palauttamista ihmisen jäljiltä mahdollisimman luonnonmukaiseen tilaan.

 **
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa on 24.7.2012  päädytty suosittelemaan tämän kirjoitukseni kanssa yhteensopivasti tuhoisiin sääilmiöihin varautumista. Hyvä niin. Ilmeisenä lähtökohtana kirjoituksessa on kuitenkin tapahtumien katsominen lyhytjänteisesti. Oletuksena on, että nykyinen ilmastotyyppi on ikuinen.

135 000 vuotta sitten alkanut edellinen lämmin kausi, Eem, kesti 20 000 vuotta ja sen aikana lämpötilat vaihtelivat rajusti ja jaksot kestivät 75 vuodesta 5 000 vuoteen. Eemiä seurannut kylmä kausi päättyi 14 500 vuotta sitten ja ilmasto lämpeni noin viisi astetta 20 vuodessa. Vakaat ilmasto-olot ovat siten todennäköisesti poikkeus joka ei kestä, tehdään hiilidioksidipäästöille mitä tahansa.  Suosittelen pitkiin kehityskulkuihin tutustumista myös toimittajille.

Lainaus vuoden 2035 lukion oppikirjasta

”Nykyinen hoivamalli

Nykyinen 2030-luvulla vallitseva käsitys ja käytäntö vanhempien roolista lastensa  hoivaamisessa alkoi yleistyä tämän vuosisadan toisella kymmenluvulla. Malli merkitsi paluuta teollistumista ja kaupungistumista edeltäneen perinteen suuntaan.

Käännekohta oli vuonna 2010 kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitos aloitti kehittämishankkeen,  joka tuki vapaaehtoisia vanhempia kehittämään nykyaikaan sopivia, edullisia ja vakaita yhteistyö- ja toimintamalleja, jotka täyttävät seuraavat kolme edellytystä:

Pientenkin lasten molemmilla vanhemmilla on pitkän perinteen eli teollistumista edeltäneen käytännön tapaisesti melko runsaasti aikaa ja joustoa työtä, lepoa ja muutakin taipumustensa mukaista toimintaa kuin lastensa hoivaamista varten muiden aikuisten rinnalla.  Toimintamallit ovat sukupuolineutraaleja, toisin kuin aikaisemmat mallit.  Lapsilla on sopivasti virikkeellinen (tuhansia sukupolvia vallinnutta soveltuvin osin muistuttava) sosiaalinen sfääri ympärillään pääosan vuorokaudesta jo syntymästä alkaen. 

Pian myös valtion Tutkimus- ja innovaationeuvostossa sekä useissa yliopistoissa oivallettiin, että kyse on tiedettä, innovaatioita, kestävää kehitystä sekä taloudellista kasvua tehokkaasti edistävästä hankkeesta ja niin alkoi kaksi muuta kehittämishanketta, joista toisen päärahoittaja oli SITRA ja toisen TEKES. Hieman myöhemmin  Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Väestöliitto aloittivat oman projektinsa.

Tärkeä osuus oli myös eräillä muilla toimijoilla. Niistä mainitaan yleensä HYY ja Naisasialiike Unioni. Viimeksi mainitun piirissä vaikuttaneen toimittaja Anne Moilasen napakat, mutta hauskat kirjoitukset edistivät kehittämisen vauhtia huomattavasti. 

Ensimmäisissä kokeiluissa avainasemassa olivat hyvin koulutetut naiset, jotka olivat kärsineet edeltäneestä hoivamallista eniten. Unohtaa ei pidä myöskään muutamien kaukonäköisten poliittisten päätöksentekijöiden alkuvaiheessa osoittamaa rohkeutta tukea perinteen suuntaisten kokeilujen lainsäädäntöön tarvitsemia poikkeuksia.  Kehittäminen nostatti myös kiihkeää, pääosin irrationaalista vastustusta.

Monien mainioiden, toisistaan selvästi eroavien kokeilujen tulokset alkoivat näkyä jo vuonna 2015.

Tutkimus, innovaatiot ja yrittäminen alkoivat kukoistaa sekä väestön hyvinvointi lisääntyä kaikilla mittareilla mitaten.

Suomalainen tutkija on saanut todennäköisesti kehitettyjen mallien vapauttaman kapasiteetin vuoksi Nobel-palkinnon viimeisen kymmenen vuoden aikana jo kolme kertaa.  Saajista kaksi oli ollut pienten lasten äitejä tehdessään palkintoon johtanutta tutkimustaan.

Tällä hetkellä uusvanhan mallin kehittämisen hedelmät näkyvät monella muullakin tavalla.

Masennus- ja muut mielen sairaudet ovat vähentyneet tavalla joka muistuttaa Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan poika –kirjassa kuvattua. Psykiatrien ja psykologien koulutusta on pystytty vähentämään kolmasosaan aikaisemmasta.

Myös ikääntyneiden hoivaamiseen löydettiin lasten hoivan kehittämisen sivutuotoksena uusia, inhimillisiä ja taloudellisesti edullisia malleja.

Suomen kilpailukyky on nyt ylivoimainen jopa Kiinaan verrattuja. Monet länsimaat ovat yrittäneet käynnistää muutoksia samaan suuntaan kuin Suomessa, mutta yritykset eivät ole ainakaan vielä onnistuneet. 

Edellinen hoivamalli ja sammakon kohmettuminen hengiltä

Noin vuoteen 2010 asti yleistä tietoisuutta hallitsi puolen vuosisadan ajan psykologian ja lastenpsykiatrian piirissä kehittynyt ydinperheontologia (Katja Yesilova: Ydinperheen politiikka, 2009), joka velvoitti äidit ja myöhemmin myös isät omistautumaan mahdollisimman paljon ja intensiivisesti lastensa hoitamiselle.

Tuo muissakin länsimaissa elänyt käsitys oli muotoutunut virheellisesti tulkitun tieteellisen (biologisen/etologisen) tiedon tuella. Toinen merkittävä vaikuttaja oli psykoanalyyttinen teoria, jonka ymmärrettiin kyllä jo 1900-luvun lopulla tukeutuvan tieteen ulkopuolisiin lähtökohtiin. 

Käsityksen mukainen lasten hoivaaminen alkoi viime vuosisadan lopulla toteutua myös käytännössä. Ilmiötä kutsuttiin usein ruuhkavuosiongelmaksi, jonka kuviteltiin koskevan vain pienten lasten vanhempia.

Ruuhkavuosiongelma aiheutti kuitenkin suoraan tai epäsuorasti useita isoja ongelmia. Esimerkiksi lasten hyvinvoinnille, parisuhteille, kansanterveydelle, sukupuolten tasa-arvolle, innovaatioille, tieteelle, yrittämiselle, taloudelliselle kasvulle, julkisyhteisöjen taloudelle, yhteiskunnalliselle osallistumiselle, ympäristölle, taiteelle ja muulle kulttuurille.

Eikä pidä unohtaa koko väestön keskuudessa yleistymässä ollutta masennusta, joka johtui suurelta osalta mielekkään, sosiaalisen tekemisen ja osallisuuden niukkuudesta. Yhteiskunnan tukijärjestelmä oli myös jatkuvasti lisääntyvien kustannuspaineiden aiheuttamassa kriisissä.

Perustan ydinperheontologian valta-asemalle oli luonut monimutkainen yli sata vuotta kestänyt kehitys.

Nationalismin nousuun liittynyt äitiyden ihannointi oli edistänyt esimerkiksi tasa-arvoa, koska tyttöjen koulutusta voitiin perustella äidin tärkeällä kasvatusroolilla. Ihannointi edisti myös tasa-arvoa pidemmälle meneviä tavoitteita suojelemalla yläluokan äitien vapautta ansio- ja hoivatöistä sekä kaupunkeihin syntyneen työläisluokan äitien samansuuntaisia tavoitteita.

Tärkeimmän taustatekijän harhaiselle hahmotukselle muodosti kuitenkin aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen tai tarkemmin sanoen hyvinvoinnin monet ilmenemismuodot. Niitä olivat kotitalouden henkilömäärän nopea vähentyminen, kotitalouden mukavuuksien lisääntyminen, palvelijatarpeen väheneminen, palkkatason nousu, asumistason paraneminen sekä lasten koulunkäynnin yleistyminen. Ne tekivät usein pakolliseksi äidin perinteeseen verrattuna huomattavan suuren työpanoksen kasvun hoivatöissä jo ennen ydinperheontologian aikaa. Tästä uudesta välttämättömyydestä tehtiin ihanne.

Kriittisen ajattelun kannalta on kiinnostavaa, että vallitseva käsitys kehityksen suunnasta oli ydinperheontologian hallitessa ajattelua absurdissa ristiriidassa tosiasioiden kanssa. 

Kuviteltiin, että vanhempien enemmistön läsnäolo lastensa elämässä oli pysynyt entisellään tai jopa vähentynyt olennaisesti, vaikka se oli lisääntynyt huomattavasti. Suurin osa lapsiin liittyvistä yhteiskunnan tuki- ja kehittämistoimista tukeutui tavalla tai toisella tähän harhaiseen taustaoletukseen. Tyypillinen harhaan liittyvä vaatimus oli:  "vanhempien on annettava aikaa lapsilleen".

Yhteisömme reagoi muutokseen ennen vuoden 2010 käännekohtaa samaan tapaan kuin sammakko, joka laitetaan kattilaan, jossa on mukavan lämpöistä vettä. Kun kattilaa tämän jälkeen kylmennetään hitaasti, niin sammakko ei huomaa hypätä pois ennen kuin se on kohmettunut hengiltä. Lisäksi sammakko uskoo (pahasta hypotermiasta kärsivien tavoin) lämpötilan olevan nousussa ja ottaa halukkaasti käyttöön menetelmät, jotka laskevat lämpötilaa entisestään. Sammakko uskoo myös lämpötilan mahdollisen laskemisen tulevan torjuttua sillä, että kattilan reunalla istuu tarpeeksi asiantuntijasammakoita neuvomassa lajitoveriaan polskimaan aina vain antaumuksellisemmin.

Lienee selvää, miksi nykyään opetuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan suorastaan piinallisen paljon kolmea asiaa.  Päättelyn johdonmukaisuutta, eri tieteenalojen tulosten yhteensopivuutta sekä Lordi Kelvinin toteamusta: ’vasta sitten alamme jotenkin ymmärtää asioita, kun osaamme käsitellä niitä edes jossain määrin kvantitatiivisesti.’ ”

---

Vanhempia, joilla on alaikäisiä lapsia, on Suomessa noin  miljoona. Jos oletetaan, että vanhempien yhden viidenneksen osalta tv-pöhnäisestä hoivasidonnaisuusajasta voitaisiin vapauttaa muihin tarkoituksiin keskimäärin edes 2 tuntia /vuorokausi, niin vapautunut tuntimäärä vastaisi noin 90 000 kokoaikaista työpanosta vuodessa.

Tämä linkki puolestaan kertoo, miten kotitalouden keskimääräinen henkilömäärä on muuttunut perinteellisestä ja vähän muutakin. Hieman lisää päättelyäni tukevaa matematiikkaa on myös toisessa blogissani ja sen liitetiedostossa.

(Tiedoksi & pahoittelut: ainakaan Apple/Safari -yhdistelmä ei näytä avaavan kunnolla tai lainkaan google-dokementtejani. Koita esim. Firefoxia tai jotain muuta yleistä selainta.)

Täällä on lisää ongelmanasettelun ydinasiasta ja täällä taas ainakin toistaiseksi vielä parhaasta ideasta saada oikeansuuntainen evoluutioprosessi alkamaan.

Tarkkaavainen lukija huomannee että tämän sekä näiden kahden juuri edellä linkitetyn kirjoituksen ajatukset, painotukset ja ideat eivät ole täysin yhteensopivia. Tässä ensimmäisenä kirjoittamassani ideoin esim. instituutiojohtoisia kehittämishankkeita, mutta uusimmassa taas kehittämishankkeita joita käynnistäisivät ketkä tahansa asian tärkeäksi kokevat. Eroavuus on luonnollista koska ajatteluprosessi on kestänyt pitkään ja se ollut jokseenkin yksinäistä. Muutenkin kyse on  vielä toistaiseksi vasta lupaavasta vaikkakin hyvin potentiaalisesta kehittämissuunnasta. Joidenkin instituutioiden tuki edes yksinäisyyden merkittävyyttä koskevan väitteeni kumoamiksi tai vahvistamiseksi olisi toki hyvinkin tervetullutta.

Lasten hyvinvointi ja n(n-1)/2

Sekä liian suuri että liian vähäinen virikkeiden määrä on vahingollista pienten lasten kehitykselle.

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen varoittaa liian isoista pienten lasten ryhmistä päiväkodeissa, joissa lapset ovat kuitenkin enintään noin 20 prosenttia vuoden tunneista.

Vahinkoa tai ainakin kohonnutta vahingon vaaraa aiheutuu tutkimustiedon mukaan älylliselle, kielelliselle, kognitiiviselle kehitykselle, muistille, minäkuvalle ja sosiaalisille taidoille. Katso tästä asiasta kertova Ylen nettisivu.

Ilmiötä havainnollistaa kaava n(n-1)/2 ja sen avulla tehty pylväskuvio. Kuvioon pääset tästä. Kaavassa n on henkilömäärä ja tuloksena saadaan ryhmään sisältyvien kahden henkilön välisten relaatioiden lukumäärä.

Kuvio osoittaa, että sosiaalisten virikkeiden määrä muuttuu jo kahdenvälisten relaatioiden muodossa huomattavasti jyrkemmin kuin ryhmän henkilömäärä (Anna vinkki, jos tiedät havainnollisempia kaavoja tai tapoja kuvata tätä ilmiötä). Esimerkiksi ryhmän jäsenmäärän lisääntyessä 15:stä 16:een lisääntyy relaatioiden määrä 105:stä 120:een. On luultavaa, että päiväkodeissa liian suuren virikemäärän riskiraja on alhaisempi kuin sellaisissa ryhmissä, jotka muodostuvat eri-ikäisistä ihmisistä.

Mitä kuvio kertoo, jos sen avulla tarkastellaan virikkeiden määrää lapsen elämän pääosan aikana?

Suomalaisten lasten pääosa on elänyt 1960-lukuun saakka ainakin 5-10 eri-ikäisen ihmisen ryhmissä, joissa on 10-45 kahdenvälistä relaatiota. Nyt lasten enemmistö elää 2,5 vuoden ikään saakka ryhmissä, joissa on enintään 3-4 ihmistä ja 3-6 relaatiota. Se on mielestäni jo selkeästi riskitasoa. Ero tuhansia edeltäviä sukupolvia vallinneeseen tilanteeseen on merkittävä.

VTT Katja Yesilovan väitöskirja Ydinperheen politiikka (2009) tarjoaa selityksen, miksi kahden vanhemman kotitalouksien enemmistön alhaisen viriketason raja-arvoja ja riskiä ei ole tutkittu.

Suuri osa suomalaisistakin sosiaali- ja perhetieteilijöistä, psykologeista ja psykiatreista on ollut rakentamassa vilpittömällä mielellä jo vuosikymmeniä yleistä tietoisuutta dominoinutta hahmotusta, joka ylikorostaa voimakkaasti alle kolmen vuoden ikäisen lapsen ja äidin suhdetta sekä ydinperhettä.

Kun vanhemmat asennoituvat ja "käyttäytyvät normaalisti ja sukupuolelleen ominaisesti, ovat lapsen kehityksen ehdot turvatut." Hahmotus sallii olennaisten ongelmien olemassaolon vain vanhemmissa tai perheen saamassa raha- tai neuvontatuessa. Ydinperheontologiaan ei sisälly mahdollisuutta rakenteelliseen, esimerkiksi henkilömäärään liittyvään riskiin, jos kyseessä on onnellinen ja "ehjä" perhe. Jotkut ydinperheontologian keskeiset kehittäjät ovat Yesilovan mukaan kyllä havainneet kotitalouden henkilömäärän merkittävän vähentymisen, mutta katsoneet että riittävä lääke on äitien "oikean" asenteen vahvistaminen.

Todistamisen taakka on kuitenkin reaalimaailmassa niillä, jotka väittävät, että alle kolmevuotiaiden lasten enemmistön sosiaalisen sfäärin nykyinen ohuus kotioloissa ei vaaranna heidän kehitystään, mutta esitän kuitenkin joitakin mahdollisia tutkimuksia, joilla pienten lasten vanhempiensa seuraan "eristämisen" vahingollisuus voidaan ehkä varmentaa. Joka tapauksessa niillä voidaan osoittaa, että sosiaalisen sfäärin tukevoittaminen ja rikastaminen nykyistä hyvinvointia edeltäneen tilanteen suuntaan ei ainakaan vahingoita lasta.

Esimerkiksi 1960-luvun alkupuolelle saakka alemmissa toimihenkilö- tai työntekijätehtävissä työskennelleiden äitien lapset olivat yli 25 prosenttia vuoden tunneista muiden hoidettavina jo kahden viikon iästä lukien ja usein vielä oman kotitalouden ulkopuolella. Samoin ylempien yhteiskuntaryhmien ansiotyössä käyvien äitien lapsia hoitivat 1960-luvulle saakka lastenhoitajat, kotisisaret ja kotiapulaiset ainakin äidin ansiotyön ajan. Näin hoidettuja lapsia voidaan verrata saman yhteiskuntaryhmän vain oman äidin hoitamiin lapsiin.

Todennäköistä on, että jo vauvana useampien hoitajien hoitamat ja/tai isommassa ryhmässä eläneet kahden vanhemman perheiden lapset ovat eläneet psyykkisesti terveemmän elämän kuin vastaavat vain äitinsä hoteissa/hyvin pienissä ryhmissä olleet.

On todennäköistä, että viime vuosikymmenienkin lapsilla, jotka ovat olleet ohuen sosiaalisen sfäärin ympäröimiä ensimmäisten elinvuosiensa ajan, on useammin psyykkisiä ongelmia kuin niillä, joilla on alusta alkaen ollut seurana tai hoitajana säännöllisesti myös joku tai jotkut muut kuin omat vanhemmat.

Oletan, että tilastollinen ero on havaittavissa myös vertailtaessa lapsia, jotka ovat päässeet monipuolisempaan sfääriin yhden tai kahden vuoden iässä verrattuna niihin, jotka ovat eläneet yli kolmen vanhaksi vain omat vanhemmat seuranaan.

Malli ennustaa myös, että esimerkiksi outoihin ja paljon uutisoituihin tekoihin ryhtyneet ns. hyvien perheiden nuoret ovat tavallista useammin ensimmäisiä lapsia, jotka ovat yksinäisempiä kuin sisarussarjan nuoremmat jäsenet.

Voi myös olettaa, että riski vauvan vain äidin/vanhempien seuraan eristämisen johdosta on lisääntynyt viime vuosikymmeninä aineellisen hyvinvoinnin jatkuvan lisääntymisen johdosta. Yhteistyön tarve kotitalouden ulkopuolisten ihmisten kanssa on vähentynyt esimerkiksi asumistason paranemisen, autoistumisen, tietotekniikan kehittymisen jne. vuoksi.

Tässä esittämiini ajatuksiin kannattaa suhtautua vakavasti myös ajankohtaisen taloudellisen tilanteen vuoksi, vaikka en jokaisessa hypoteesissani täsmälleen oikeaan osuisikaan.

Jos uumoilujeni suunta on oikea, niin se merkitsee että esimerkiksi nykyinen ”vanhempainvapaajärjestelmä” pitäisi melkoisen nopeasti muuttaa ”pienten lasten hoidon vapaiden ja tukien järjestelmäksi”. Sellaiseksi joka edistäisi sopivasti virikkeellisen ja samalla vakaan ympäristön muodostumista lapsen ympärille suureksi osaksi vuorokautta aivan alusta alkaen.

Se tarkoittaa myös mahdollisuutta säästää merkittävästi yhteiskunnan kustannuksia, koska tuollainen menettely tukisi todennäköisesti palkattoman yhteistyön lisääntymistä.

--
Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

Leijonanosa nurinkurin

Meillä on usein tapana ajatella tai ainakin kokea, että leijonanosa ajasta menee työikäisillä aikuisilla töissä ja lapsilla tarhassa tai koulussa.

Tätä harhakäsitystä ei tarvitse häpeillä, sillä siihen lankeavat myös tutkimustyötä ammattimaisemmin tekevät ihmiset. Viimeksi tällainen ilmeisen vilpittömällä mielellä esitetty arvio vilahti silmiini Yliopisto-lehdessä (nro 2/2010, s. 12), joka on Helsingin yliopiston viime vuosina aina vain paremmaksi kehittynyt tiedelehti.

Miten asia on, jos ajankäytön leijonanosaa tarkastellaan tieteen yleisimmän erikoisapuneuvon eli matematiikan avulla?

Tavallisin tieteen apuneuvo on muuten tavanomainen järjen käyttö, joka sekin on hyvä pitää mielessä.

Tiedehän tarkoittaa vain asioiden tavallista järjestelmällisempää ja huolellisempaa tarkastelua ja sen vuoksi se on suositeltava, hyödyllinen ja usein hauskakin näkökulma maailman tarkasteluun muillekin kuin siitä elantonsa suoraan saaville.

Työterveyslaitoksen tietojen mukaan keskimääräinen vuosityöaika on 1766 tuntia. Vuodessa on tunteja 8760. Työajan osuus on siis vain viidesosa vuoden tunneista.

Mielikuvamme työajan suuresta osuudesta poikkeaa siis aika paljon siitä mitä matematiikka osoittaa. Eroa ei selitä ainakaan enemmistön osalta työmatkan kesto, joka on muistaakseni keskimäärin vain parikymmentä minuuttia per sivu.

Vastaväitteenä voi esittää myös, että suuri osa ei-työajasta nukutaan. Sekään ei ole hyvä argumentti, sillä unen osuus on enimmilläänkin vain 40 prosenttia vuoden tunneista. "Vapaa-aika" on silti kaksi kertaa pidempi kuin ansiotyöaika, vaikka huomioon otettaisiin vain hereilläoloaika.

Harhakäsityksen merkillisyys korostuu, kun katsotaan ansiotyöhön käytetyn ajan kehitystä runsaan sadan vuoden aikana. Vuosityöaika on ansiotyötä tekevien enemmistön osalta jopa puolittunut. Nykyinen kokoaikatyö on menneiden sukupolvien näkökulmasta katsoen osa-aikatyötä. Katso vaikkapa tämä lähde (s. 24).

Tosiasiatiedon perustalta voi mielestäni aiheellisesti kysyä, onko nykyään harjoitetun ”työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen” lähtökohdat ajateltu riittävän loogisesti?

Viittaan esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön hankkeisiin. Niissä keskeisenä lähtökohtana näyttää olevan jo pitkälle osa-aikaistuneen ansiotyön joustavoittaminen muun ajankäytön suuntaan, ei toisinpäin eikä edes tasapuolisesti molempiin suuntiin.

Tarkennan. Ansiotyö on joustanut jo sata vuotta hyvin olennaisesti muun ajankäytön hyväksi. Miten paljon työaikaa pitää lyhentää ja sen joustoa lisätä, että se riittäisi? Kaiken lisäksi samaan aikaan on suuria paineita lisätä tuottavuutta ja työssäoloa.

Huomattavasti loogisempaa olisi vähentää näpertelyä työn ja "muun elämän" rajapinnan kanssa sekä ottaa painopisteeksi "muun elämän" osuuden trimmaaminen siten, että se joustaisi työn ja ihmisten muiden taipumusten ja tarpeiden mukaan paremmin. Siellä on olennaisesti suurempi kehittämisvara.

Radikaali uudelleenajattelu voisi edistää paremmin myös näiden hankkeiden nimenomaisena ja kannatettavana tavoitteena olevaa sukupuolten tasa-arvoa.

Ihmettelyä STM:n ja muiden vastaavien hankkeiden suhteen lisäävät työtehtävissäni yli kahdenkymmenen vuoden aikana saamani kokemukset, jotka tukevat sitä klassista viisautta, että tärkeimmät ja usein myös kiireellisimmät kehittämiskohteet ovat erittäin todennäköisesti ajankäytön suurimmassa palasessa.

Lisäys 22.3.2010: Tähän kuten pariin edelliseenkin kirjoitukseen on lisättävä viite Katja Yesilovan väitöskirjaan "Ydinperheen politiikka" (2009). Yesilovan väitöskirja näyttää selittävän suurelta osin, miksi yritetään kehittää puuhakkaasti vain arkielämän toissijaisia ongelmia. Tutkijoiden ja kansalaisten ajattelua dominoiva ydinperheontologia sallii ongelmien olemassaolon vain vanhempien virheellisissä asenteissa tai perheen ulkopuolella, esimerkiksi perheiden saamien etujen ja tukien niukkuudessa.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä. 

Harha äidin paikasta

Biologian ja historian näkökulmasta katsoen näyttää selvältä, että äidin perinteinen paikka on muiden työikäisten aikuisten rinnalla tekemässä monipuolisesti työikäisten aikuisten tehtäviä.

Ihmispentujen hoivaaminen väistyi joustavasti elossapitoyhteisön toistaitoisemmille jäsenille äitien muiden tehtävien ajaksi. Tämä ilmenee esimerkiksi Elina Haavio-Mannilan väitöskirjan alkuosasta, jossa kuvaillaan kansanomaisia työnjakoja.

Biologisperäisempää todistusaineistoa on esimerkiksi Peter J. Richersonin ja Robert Boydin kirjassa ”Ei ainoastaan geeneistä” (s.78-79), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2006 mainion Terra Cognitan toimesta.

Tai ainakin niin tulkitsen kirjan kuvaukset ihmislajin muita kädellisiä merkittävästi suuremmasta sisäisestä muuntelusta, mikä tarkoittaa paljon kehittyneempää työnjakoa ja sen seurauksena lajimme huikeaa menestystä.

Esimerkiksi paviaaneilla on myös muuntelua ja esimerkiksi dominoivat naaraat saavat enemmän etuja kuin alistetut naaraat, mutta jokaisen paviaaninaaraan on silti aivan itse poimittava oma ruokansa, varottava saalistajia ja huolehdittava jälkeläisistään. Sen sijaan ihmisillä jopa metsästäjä-keräilijöiden yhteiskunnissa on monenlaisia osa-aikaisia asiantuntijoita. Se tarkoittaa paljon paviaaneja syvempää yhteistyötä ja työnjakoa.

Jared Diamond todistaa jossakin tunnetun trilogiansa osassa, että näihin päiviin saakka metsästäjä-keräilijän elämää eläneiden ihmisryhmien keskuudessa miehet eivät ole yksinomaisia elättäjiä, vaan naiset keräävät jopa yli puolet kaloreista ja että myös pienten lasten äidit osallistuvat esimerkiksi ravinnon hankkimiseen yhteiseen käyttöön, eivätkä omistaudu vain hoivatöille ja tyydy ruuan ammentamiseen muiden tekemistä hapansärkikuopista.

Myös ihmislajin naisten menopaussi on mielestäni luettavissa todisteeksi äidin osallisuudesta työnjakoon ja moniin erilaisiin tehtäviin. Sehän tarkoittaa, että isoäiti voi tuurata nuoria äitejä vapaana omien pentujen aiheuttamasta sidonnaisuudesta.

Silti meillä elää edelleen yleisessä tietoisuudessa sitkeä harhaluulo, että ”äidin perinteinen paikka on kotona” ja sen muunnelmia kuten että ”perinteinen perhemalli” on sellainen, jossa äiti pidättyy työstä muiden aikuisten rinnalla ja omistautuu ensisijaisesti ja päätoimisesti hoivatöihin.

Tutkiessani 1920-luvulla esiintyneitä käsityksiä totesin, että vaikka tuolloinkin suomalaisten äitien suuri enemmistö osallistui muiden aikuisten rinnalla ansiotyöhön, siis maataloudessa, niin yleinen käsitys oli että ”mies on perheen elättäjä”. Samoin vallitsi käsitys, että ”äidin perinteellinen paikka on kotona”.

Viimeksi mainittu selittyi osittain sillä, että äidit olivat viimeisenä aikuisryhmänä juuri noihin aikoihin lähtemässä ansiotyöhön kotitalouden ulkopuolelle. Aikalaisilta jäi huomaamatta, että lähes kaikkien paikka oli ollut kotitaloudessa ennen kaupungistumista ja teollistumista.

Harhaisen käsityksen perinteestä jakoivat 1920-luvulla niin historioitsijat, sovinistiset miesprofessorit kuin radikaalit naisasianaisetkin.

Löysin aika monia alustavia selityksiä, miksi harhakuvaan uskottiin 1920-luvulla. Yksi keskeisimmistä oli, että harha oli olennainen osa koti- ja äitiyskulttia, joka oli edistänyt sukupuolten tasa-arvon ja naisten vapauden lisäämistä. Äitiyttä mystifioimalla legitimoitiin kaikille naisille parempaa koulutusta.

Kaupunkien työläisluokan äideille koti-ideologia tarjosi välineen tukea aviomiestensa palkkavaatimuksia ja siten rajoittaa työläisluokan äitien menoa töihin vain taloudellisten syiden vuoksi. He pelkäsivät aivan ymmärrettävästi, että työläisäitien runsas ansiotyöhön hakeutuminen laskisi yleisesti työläistöiden palkkatasoa. Pitemmän tähtäimen tavoitteena oli vapaus myös hoivatöiden pakosta ylempien luokkien rouvien esimerkin suuntaisesti. Vastoin yleistä luuloa kaupunkien työläisäideistä olivat ansiotyössä 1920-luvun alussa käytännössä vain yksinhuoltajat ja juoppojen miesten vaimot.

Hyväosaisten luokkien äideille koti-ideologia oli ehkä vielä tärkeämpi. Se tarjosi savuverhon paratiisimaisen tilan säilymiselle eli vapaudelle sekä ansiotyön että hoivatyön pakosta. Hyvän koulutuksen saaneilla oli lisäksi mahdollisuus mennä arvostettuihin ja kohtuullisen hyvin palkattuihin toimihenkilötöihin jos sellainen huvitti. Hoivatyöt teki joka tapauksessa pääosin palvelija. Arviota tukee aika vahvasti porvarillisen naisasialiikkeen hiljaisen kauden päättyminen 1960-luvulla kun kotiapulaiset katosivat.

Professori Irma Sulkunen on epäillyt, että 1900-luvun alun porvarilliset naiset pyrkivät äitiyttä ihannoimalla sitomaan alempien luokkien naiset kotitaloustöihin. En löytänyt selviä todisteita tuollaisista tietoisista motiiveista, mutta selvää on, että ainakin nykyään pitäisi miettiä ketkä hyötyvät äitien suuren osan simputtamisesta tavalla joka ei sovi heidän taipumuksiinsa, mutta joka pitää heidät enemmän tai vähemmän sivussa kaikesta muusta kuin seuranpidosta lapsille.

Nykyään edelleen vallitsevaa harhakäsitystä äidin perinteellisestä paikasta ylläpitää erityisesti sosiologian ja perhetutkimuksen käytäntöön kuuluva epätieteellinen tapa puhua "perinteellisestä" perhemallista kun tarkoitetaan hyvin uutta ja erikoista mallia (esim. Tiede-lehti, nro 10/2009, s.31). Omalla erikoisella tavallaan epätieteen edistämiseen osallistuvat myös psykologia ja psykiatria. Erikoisuus on, että nämä tieteet messuavat harhaa nykyisyyttä ja tulevaisuutta ajatellen. (Erityisesti tähän kohtaan liittyy tekstin loppuun myöhemmin tehty lisäys.)

Kahden viimeksi mainitun tieteen edustajista ainakin osa väittää (tai suosittelee, mikä on käytännössä sama asia), että äitien pitäisi omistautua täysin lastensa seurassa olemiseen ja pidättäytyä esimerkiksi ansiotyöstä kunnes lapsi on kolmen vuoden ikäinen. Olisiko niin, että heidän neuvonsa on täysin oikea, mutta että he ovat vain erehtyneet hominidilajista, jota neuvot koskevat?

En tietenkään väitä, että menneestä voisi suoraan johtaa, miten asioiden pitäisi olla tulevaisuudessa, mutta todennäköisyys, että ihmislapsille suositeltavimmat hoivakäytännöt (siis tarkasti sanoen ihmislajin biologiset piirustukset) olisivat muuttuneet yleisesti paviaanimaista emokeskeisyyttä edellyttäviksi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa on peräti pieni.

Provinssimme väestön hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että "äidin perinteellinen paikka on kotona" -harhasta lopultakin vapaudutaan.

Väitän, että harha ja sen muunnelmat tuottavat nyt tarpeettoman suuria ongelmia ainakin suurelle osalle äideistä ja lapsista, sekä taloudellisen kasvun tavoittelulle rajoittamalla esimerkiksi äitien osallistumista muiden aikuisten rinnalla taipumustensa ja toiveidensa mukaan ansiotyöhön ja muihin toimiin.

Väitteeni ei tarkoita, että suosittelisin nykyisen mallista päivähoitoa tai että väheksyisin päätoimisesti tehtävää hoivatyötä kotitaloudessa tai sen ulkopuolella.

--
Lisäys 22.3.2010: VTT Katja Yesilovan väitöskirja "Ydinperheen politiikka" (2009) osoittaa, että kaikki sosiologit eivät ole harhateillä. Yesilovan tutkimus tekee jopa erinomaisen ymmärrettäväksi millaisen prosessin kautta monet tieteenalat ovat joutuneet tieteen ulkopuolella suriseviin ontologisiin umpikujiin lapsiin ja vanhempiin liittyvissä lähestymistavoissaan sekä miksi aihepiiriin hahmotuksen liittyvä irrationaalisuus on jatkunut elinvoimaisena 1920-luvun jälkeenkin.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää vielä myöhemminkin. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.

Pätevä yhteiskuntatieteen maisteri leikkaa umpisuolesi

Antaisitko sinä pätevän yhteiskuntatieteen maisterin leikata umpisuolesi?

Et varmaan antaisi, mutta Suomen Akatemian ja Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin Hanasaaressa järjestämä kokous näkee vastaavan tapaisesti lääketieteen päteväksi näkökulmaksi yhteiskunnan monimutkaisen muuttumisen aiheuttamien ongelmien hoitamisessa.

Kokouksessa joukko lääkäreitä, vahvistettuna muutamilla muiden alojen ihmisillä, on pohtinut suomalaisnuorten hyvin- ja pahoinvointia.

Suositukset ovat perinteellisiä ja odotettuja. Yhteisestä kukkarosta pitäisi saada taas kerran rahaa. Asiantuntijoita pitäisi palkata entisten lisäksi neuvomaan ja valvomaan nuoria sekä heidän vanhempiaan. Opettajia pitäisi palkata lisää luokkakokojen pienentämiseksi. Rahaa tarvittaisiin myös tuloerojen tasoittamiseksi, koska nuorison pahoinvoinnin syyksi nähdään suurelta osin köyhyys.

Suositukset voivat olla oireiden tilapäistä lieventämistä ajatellen jopa viisaita, mutta ongelman ratkaisua ajatellen ne ovat merkityksettömiä. Jos nuorison pahoinvointi tai sen lisääntyminen on totta ja sen syy jollain olennaisella tavalla piilee palkattujen neuvojien puutteessa tai köyhyydessä, niin aikaisemmin olisi pitänyt olla valtavasti enemmän nuorison pahoinvointia. Sellaisesta ei ole viitteitä. Ennen 1800-luvun loppupuoliskoa väestön enemmistöllä ei ollut aineellista hyvinvointia ja ainoat palkatut neuvojat olivat pappi sekä lukkari. Vain pieni vähemmistö pääsi käymään koulua oppilasmäärältään keskimäärin paljon nykyistä suuremmissa luokissa.

Olisi huomattavasti johdonmukaisempaa päätellä, että ongelmien mahdollinen lisääntyminen johtuu ammattineuvojien lisääntymisestä kuin heidän vähyydestään.

Kokouksen puuhat tarkoittavat hyvää, mutta ne ovat hyvin ongelmallisia, jos päätöksentekijät ottavat ne olennaisina ohjenuorina yhteiskunnan resurssien suuntaamista suunniteltaessa. Päättäjien pitäisi nähdä, että mahdollinen ongelma ei johdu puuhakkaiden neuvojien puutteesta ja että se edellyttää syiden ja ratkaisujen etsimistä ehkä aivan muualta kuin kokouksen ostoslistalta.

Syitä kannattaa etsiä toisaalta myös sen vuoksi, että oikeat ratkaisut voivat osoittautua pitemmän päälle yhteiskunnalle paljon halvemmiksi kuin oireiden hoitaminen.

Media osallistuu valitettavasti osaltaan päätöksentekijöiden harhaan johtamiseen. Siitä on esimerkkinä tämän päivän (17.2.2010) Helsingin Sanomien toinen pääkirjoitus otsikolla ”Luokat pienemmiksi”. Pääkirjoitustoimittaja on nielaissut Hanasaaren kokouksen puoskarointilääkkeet karvoineen ja nahkoineen.

--

PS Tuli kirjoitettua sen verran pisteliäästi, että piti lukea yön yli nukuttua vielä uudestaan Hanasaaren konsensuskokouksen "lausumapaperi".

Kyllä siinä on asiallinen peruslähtökohta. Paperissa "arvioidaan lääketieteen toimintatapoja olemassa olevan tutkimustiedon perustalta". Silti etsitään vastausta esimerkiksi kysymykseen "Miten ehkäistä nuorten pahoinvointia?" Siis mennään alueelle, jossa lääketiede ei melkoisella todennäköisyydellä anna edes oikeansuuntaisia vastauksia. Tämä olisi tuollaisten kokousten osallistujien ja myös päätöksentekijöiden tärkeätä ymmärtää.

Erityisen vakava ongelma raportissa on esittää asiat siinä valossa, että nuorison mahdollinen pahoinvointi johtuisi perimmiltäänkin vanhempien alhaisesta koulutus- ja tulotasosta tai yksinhuoltajuudesta. Historiallinen vertailu viittaa vahvasti siihen, että ongelmien kartoitusta ja hoitoa tarvitsevat syyt muhivat nuorten suuren enemmistön elämässä, oireet vain nousevat useammin pintaan köyhempien ja vähemmän koulutettujen keskuudessa syiden kumuloitumisen pukkaamina. Raportti ohjaa virheelliseen turvallisuudentunteeseen sekä virheellisiin toimenpiteisiin.

Lisäys 22.3.2010: Psykiatreille, psykologeille sekä erilaisille perhetutkijoille suositeltava lukemisto on VTT Katja Yesilovan väitöskirja "Ydinperheen politiikka" (2009). Se voi auttaa vapautumaan ydinperheontologian oravanpyörästä ja suuntaamaan tutkimusta tieteellisempään sekä tuloksellisempaan suuntaan. Välttämätöntä tuon kirjan lukeminen on tutkimuksen rahoituksesta päättäville.

Kannattaa pitää mielessä myös kaava n(n-1)/2
-

Argumentointivirheiden näkökulmasta Duodecimin väen toimintaa voinee luonnehtia hätäisen päätelmän ja  (omaan) auktoriteettiin vetoamisen kumulaatioksi.

Voiko alkoholin kulutuksen kääntää laskuun?

Tupakointi on alkanut leimautua yleisessä tietoisuudessa huono-osaisten tyhmähköksi ja katoavaksi harrastukseksi. Tämä merkinnee sitä, että 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Suomeen rantautunut ja alussa terveyttä edistävänäkin pidetty tapa tulee käytännössä katoamaan Suomesta tämän vuosisadan alkupuoliskon aikana.

Hyvä noin, mutta onko vastaava kehityskulku mahdollista myös alkoholin (ja muiden huumeiden) osalta?

Lainsäädäntö on ollut hyvä apu tupakoinnin rajoittamisessa. Alkoholin nauttiminen ei ole kuitenkaan samalla tavalla vahingollista paikalla oleville sivullisille kuin tupakan savu. Lakien käyttämisestä alkoholin käytön kitkemiseen on myös huonoja kokemuksia. Kieltolain jatkamisen puolesta taisivat 1930-luvun alussa äänestää erityisen innokkaasti vain puupäisimmät raittiusintoilijat ja pirtun salakuljettajat.

Jäljelle näyttää jäävän vain sosiaalinen vaikuttaminen. Sääty- ja luokkayhteiskunnan ajoilta on paljon mainioita esimerkkejä monien perimmältään tarpeettomien tapojen ja tottumusten uskomattoman nopeasta leviämisestä väestön enemmistön keskuuteen. Tällaisia ovat esimerkiksi niin sanotun sukunimen käyttäminen, se että vaimo käyttää aviomiehensä sukunimeä, lattiamatot, ikkunaverhot, sohvakalustot, polttarit ja pitsa. Suunta on ollut yleensä ylemmistä yhteiskuntaluokista alempiin.

Nykyään luokka- tai säätyjako on paljon monimuotoisempi ja tulkinnanvaraisempi ilmiö kuin aikaisemmin, mutta sosiaalisten arvostusten ja tapojen omaksumisessa pätee luullakseni aika pitkälle, että keskimääräistä enemmän koulutettujen ja keskimääräistä paremmin toimeentulevien esimerkkiä noudatetaan enemmän kuin toisin päin. Luulisin, että tuollaista kellokkaan vaikutusvaltaa on myös monilla luottamus- tai muilla näkyvillä henkilöillä kuten kunnanvaltuutetuilla, yhdistysten puheenjohtajilla ja muilla aktiiveilla, urheilijoilla sekä kansanedustajilla ja toimittajilla. Ehkä jopa joillakin blogien kirjoittajilla.

Viinien, viskien ja oluiden maistelun sekä tuntemuksen harrastajista lähes kaikki lienevät keskimääräistä parempituloisia ja paremmin koulutettuja. En vaadi, että nämä suuntaisivat snobin harrastuksensa uusille urille. Voisi riittää, että riittävän moni muu väkijuomien aiheuttamiin ongelmiin kyllästynyt ihminen tuloihin ja koulutukseen katsomatta alkaisi viestiä puheissaan ja erityisesti teoissaan torjuntaansa alkoholin vähäistä vähääkään suurempaa käyttöä ja käytön ihannointia kohtaan. Juhlissa riittää aivan hyvin rituaalinen kuohuviinimalja, ehkä sitäkään ei ihan oikeasti tarvita.

Onko parempia ja tehokkaampia ideoita? Edellyttäen tietenkin, että pidetään kannatettavana kääntää provinssimme kännäilykulttuuri häviöönsä ja alkoholin kulutus nollan suuntaan. On nimittäin muistettava, että kelpo ihmisystävä voi kai kannattaa perustellusti myös kännäyskulttuurin tehostamista, jos ei näe elämää selvänä ja terveempänä parempana vaihtoehtona.

Uskomusten muutoksilla voi olla materiaalisia vaikutuksia

Isaac Asimovin säätiö-sarjaan kuuluvilla scifi-romaaneilla on kutkuttava, mutta ilmeisen mahdoton lähtökohta. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat kymmenien tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen linnunradallamme, jossa on miljoonia ihmisen asuttamia planeettoja. Juoni rakentuu oletukselle, että on mahdollista ennustaa tuhansien miljardien ihmisten muodostaman galaktisen yhteisön tulevaisuus matemaattisilla laskelmilla. Toki ennusteen vuotaminen julkisuuteen auttaa noissa mainioissa, myös tarinoiden mestarin Tolkienin arvostamissa, kirjoissa ehkä huomattavastikin ennusteen toteutumista.

On ilmeistä, että jotain voidaan oikeastikin ennustaa yhteiskunnan kehityksestä, tosin paljon rajoitetummin kuin säätiö-kirjoissa. Mielestäni siihen riittää yksinkertainen matematiikka, jonka avulla tarkastellaan suuren enemmistön käyttäytymistä tuhansien vuosien aikana menneisyydessä ja verrataan vallitseviin käsityksiin ja käytäntöihin. Lisäksi on tarvis pitää mielessä ihmisen biologisten piirustusten asettamat enemmän ja vähemmän painavat suositukset.

Ennustan esimerkiksi, että pankkien varsinkin lukuvuoden alkamisen aikoihin harjoittamaa mainontaa, jossa annetaan ymmärtää että viimeistään ensimmäiselle luokalle menevä lapsi tarvitsee oman huoneen, aletaan pitää vuoteen 2030 mennessä yhtä järkevänä kuin nyt pidetään 1920-luvun mainontaa, jossa suositeltiin mentholilla maustettuja savukkeita astmaatikoille.

Ennusteen puolesta todistaa se, että lasten henkilökohtaiset huoneet ovat todella uusi, erikoinen ja harkitsematon ilmiö. Lasten omia huoneita pidettiin vielä 1930-luvulla suomalaisen yläluokankin keskuudessa kasvatuksellisesti sopimattomana ylellisyytenä. Näin todistaa emeritusprofessori Arne Nevanlinna (http://arne.nevanlinna.fi/) kirjassaan Isän maa: sukukertomuksia kolmekymmentäluvun Suomesta.

Mutta mitä tapahtuisi, jos enemmistö omaksuisi käsityksen lasten henkilökohtaisten huoneiden vahingollisuudesta nopeasti eikä vähitellen?

Luonnollisesti omaksumisnopeudesta riippumatta on todennäköistä, että lasten psyykkiset häiriöt vähenisivät jonkin verran. Ei nopeasti eikä niin, että tämän muutokset vaikutukset voisi selkeästi mitata. Tämä muutos ei tuottaisi ongelmaa lyhyellä tähtäimellä, mutta pidemmällä tähtäimellä se veisi pohjaa vaatimukselta lisätä julkisen sektorin virkoja ja toisi siten kaivattua helpotusta julkisiin kustannuksiin.

Nopea käsityksen omaksuminen voisi johtaa asuntojen kysynnän merkittävään heikkenemiseen eli lapsiperheet tyytyisivät keskimäärin selvästi pienempiin asuntoihin, siis syyllistyisivät vähäisempään kuluttamiseen. Onko kulutuksesta tinkiminen lainkaan suositeltavaa Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa? Tätä uhkaa vastaan puhuu se, että yleisesti uskotaan asumisväljyyden lisäämisen olevan hyvä asia joka tapauksessa.

Toinen mahdollinen uhkakuva on huomattava syntyvyyden lisäys. Asunnon koko ei olisikaan samalla tavalla rajoittava tekijä kuten nyt. Vai olisiko syntyvyyden lisääntyminen nopeasti ikääntyvässä Suomessa sittenkin hyvä asia? Aivan ylettömäksi syntyvyys ei kuitenkaan voi nousta. Kiitos siitä tyypilliselle perheautolle, jossa on paikat edelleenkin vain kolmelle lapselle sekä erityisesti nykyvanhempien historiallisesti vertaillen tavattoman suurelle sidonnaisuudelle omien lastensa hoitamiseen ansiotyöstä "vapaana" aikana.

Muutos vallitsevissa uskomuksissa voi joka tapauksessa vaikuttaa yllättävän paljon aineelliseen todellisuuteen.