Yliopistotutkijoiden yhteiskuntavastuusta

Kaupunkitutkimuksen professorit, Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen, ehdottavat kansallisen asumispoliittisen ohjelman tekemistä lähiöiden kehittämiseksi. Ajankohtaisena syynä ehdotukselle on, että viidesosa suomalaisista asuu 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa lähiöissä, jotka kärsivät ainakin osittain kaksoisongelmasta: iäkäs rakennuskanta kaipaa uudistamista ja joissakin lähiöissä sosiaaliset ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvin isotkin, mutta umpimähkäiset  julkisen rahan panostukset lähiöiden korjaamiseen voivat pahimmillaan johtaa hyväkuntoisiin ongelma-alueisiin.  Vaattovaaran mukaan parasta olisi ottaa aihe ensin huolelliseen ”analyyttiseen tarkasteluun”.

Vaattovaara ja Kortteinen uskaltautuvat siis esittämään asiantuntemuksensa pohjalta yhteiskunnan kehittämiseen tähtääviä ehdotuksia.  Vaattovaara ja Kortteinen toteuttavat Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa ilmeisen selvästi myös yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen toimenpideohjelmaa.

Missä on esimerkiksi eläintieteilijöiden ja yhteiskuntahistorian tutkijoiden vastaava, tulevaisuuteen suuntautuva, aloitteellinen panos, joka edistäisi ”oikeudenmukaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumista?”  Miksi he eivät puolestaan esitä esimerkiksi arkiyhteisöpoliittisen ohjelman tekemistä arkiyhteisöjen yhteistyön kehittämiseksi?

Onko vika tutkijoiden puuttuvassa uskalluksessa todeta edes varovasti, mihin suuntaan tutkimustiedon ja rationaalisen päättelyn valossa pitäisi edetä vai tutkimusrahoista päättävien puutteellisessa tilannearviossa vai molemmissa? 

(Lisäys 30.8.12: mieleen juolahti, että kohtelias selitys voisi olla se, että tieteet ovat pirstaloituneet liikaa. Ei kerta kaikkiaan ole tiedettä jolle kuuluisi tällainen laajempi, syvällisempi ja samalla käytännöllisempi hypoteesinmuodostus yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan osalta. Tarvittaisiinko peräti uusi tieteenala eli esim. "teoreettinen arkielämäntutkimus" teoreettisen fysiiikan esimerkin mukaisesti? Kokeellista fysiikkaa vastaisivat tällöin vapaaehtoiset kokeilut, muunlaisia kun taitaisi olla vaikeaa ja epäeettistäkin tehdä.)

Ajankohtaisena syynä kysymykselleni on, että käytännössä kaikki suomalaiset elävät pääosan ajastaan viimeisen sadan vuoden aikana hyvin pieniksi muuttuneissa (jopa vain yhden ihmisen) arkiyhteisöissä,  jotka kärsivät yleisesti monista ongelmista.  Pienentyminen on tehnyt arkiyhteisöistä hyvin joustamattomia, mistä on seurannut erilaisia oireita. Oireiden  yhteyttä yhteisön koon ja sen myötä joustavuuden pienentymiseen ei yleisesti tunnisteta.  Näitä oireita ovat esimerkiksi vanhusten yksinäisyys ja lapsiperheiden ruuhkavuodet, joita pyritään hoitamaan jatkuvasti suurenevilla julkisen rahan panostuksilla.  Tällaiset jatkuvasti lisääntyvät rahapanostukset eivät kuitenkaan tuo pysyvää ratkaisua.  Jos arkiyhteisöjen yhteistyölle löytyy riittävän vakaita ratkaisuja, niin hyödyt voivat olla yllättävän moninaisia.

Parasta olisi ottaa ensin arkiyhteisön yksinkertaistuminen huolelliseen analyyttiseen tarkasteluun. Nyt sellaisesta ei ole vielä merkkejä, vaan keskustellaan vain sivuseikoista eli esimerkiksi työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisesta tai arkiyhteisön jäsenten välisestä työnjaosta. Runsaasti keskustellaan myös päivä- tai kotihoidon paremmuudesta. Kuitenkin päivähoidon osuus on vain yksi viidesosa vuodesta.

Jos arkiyhteisöjen yhteistyöhön saadaan olennaisia parannuksia, niin kaupunkitutkijoiden toteama ongelma muuttuu.  Silloin poistuisi huomattava osa asumiseen ja sosiaaliseen kehitykseen liittyvistä ongelmista. Arkiyhteisön muutoksen analyyttinen tarkastelu näyttää siten selvästi kiireellisemmältä kuin Vaattovaaran ehdottama tarkastelu. Vaattovaaran ja Kortteisen kannattaisi siis herätellä esimerkiksi yhteiskuntahistorian tutkijoita osallistumaan osaltaan yhteiskuntavastuun kantamiseen.


***


Helsingin yliopiston yhteiskuntahistoriatieteistä sosiaali- ja taloushistoria näyttää  oppiaine-esittelynsä puolesta erityisen lupaavalta vastaamaan arkiyhteisön yksinkertaistumisen ratkaisemiseen liittyvään yhteiskuntavastuuseen:  ”..Millaista osviittaa historiallinen kehitys antaa suotuisan kehityksen jatkumisesta?...voivat tarttua tämän päivän ongelmiin opintojen antaman aikaperspektiivin turvin..”

Eläintieteilijät mainitsin, koska ihminen on sosiaalinen laumaeläin, joka on kehittynyt omaksi lajikseen yli 15 hengen melko tiiviissä yhteisöissä. Voisi olettaa, että eläintieteilijöillä on mielenkiintoista sanottavaa seuraamuksista, jos laumaeläimiä tarhataan pääosan ajasta kuten yksin eläviä lajeja ja aktiivisesti vielä tuetaan yksin elämistä ja toimimista.

Arkiyhteisöjen yhteistyöongelman analysoinnissa hyödyllisiä tieteenaloja lienevät yleisemmin katsoen ne, jotka tarkastelevat myös pitkiä kehityskulkuja ja niiden epäjatkuvuuksia, esim. arkeologia, historia ja biologia. Lähes merkityksettömiä tieteenaloja lienevät sellaiset, jotka tarkastelevat lähtökohtaisesti yksilötason ongelmia, esim. psykologia ja lääketiede tai tarkastelevat yhteisöllisiä kysymyksiä ilman aikaperspektiiviä, esim. suuri osa sosiaalitieteistä ja ns. perhetutkimuksesta.


***

Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

Faasi, josta valtiovarainministeriön budjettiosastonkin kannattaa kiinnostua

“Aloitetaanpa mistä tahansa olosuhteista - mahdollisuuksien kirjo on ääretön - ja kohdistetaanpa elävään systeemiin millaisia iskuja tahansa (ulkoisia, sisäisiä tai molempia), päädytään itseorganisoituvaan kriittiseen tilaan kaaoksen partaalle, missä pienikin tekijä voi milloin tahansa laukaista suuren muutoksen, joka vaikuttaa koko systeemiin. Sellaista elämä on.”
(John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus. Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty. Ursa 2005, s. 219.)

Herkkyys pienillekin muutoksille ja kaaoksen partaalla oleminen on luonnollista systeemeille (verkostoille), mutta nyt tarkastellaan systeemin sisäisten yhteyksien määrän muutosten vaikutuksia. Pelkän määrän (kompleksisuuden) lisääminen tuottaa yleensä aina jossain vaiheessa nopean siirtymisen uuteen, laadullisesti erilaiseen, mutta vakaaseen tilaan. Esimerkkinä voidaan käyttää nappeja, siis kahden napin satunnaista yhdistämistä kerrallaan narulla toisiinsa:

“Kukin voi itse nähdä miten tämä toimii pelaamalla oikeilla napeilla (kannattaa ehkä valita mieluummin viitisenkymmentä kuin 10 000 nappia), joskin systeemin käyttäytyminen on tullut erittäin selväksi sitä kuvaavan yksinkertaisen tietokonemallin avulla. Oleellista on, että kun yhteyksien määrä verkostossa ylittää puolet solmujen (siis tarjolla olevien nappien, TL:n tarkennus) määrästä, systeemi heilahtaa hyvin nopeasti yhdestä jokseenkin tylsästä (paljon nappeja, joiden välillä on muutamia yhteyksiä) toiseen vakaaseen tilaan, jossa on paljon enemmän rakennetta, mutta jossa ei ole odotettavissa juuri enempää muutoksia. Tämä on yksinkertainen esimerkki faasimuutoksena tunnetusta ilmiöstä, jota Kauffman vertaa veden jäätyessä tapahtuvaan faasimuutokseen. Verkoston kompleksisuus on ilmestynyt luonnollisesti hyvin yksinkertaisesta systeemistä pelkästään uusia yhteyksiä lisäämällä, ja mielenkiintoista siinä on kerralla tapahtuva faasimuutos, jossa systeemi heilahtaa tilasta toiseen vain muutaman viimeisen yhteyden johdosta.”
(Gribbin, s. 183-185)  

On tunnettua, että lajimme olomuoto on lähes koko lajin olemassaolon ajan ollut kooltaan 15-150 ihmisen elossapitoyhteisö. Menestyneet eli sopeutuneet yhteisöt ovat verkostoituneet naapuriyhteisöjen kanssa eli olleet geeni- ja innovaatiovaihdon osapuolia. Pääosan ajasta menestyneet yhteisöt olivat kuitenkin melko itseriittoisia ja esimerkiksi riittävän koon tuottaman joustavuuden vuoksi levisivät kaikille ilmastovyöhykkeille jo ennen verkoston monimutkaistumista myös valtiotasoiseksi maanviljelyyn siirtymisen seurauksena.  

Valtioiden synty on esimerkki melko tuoreesta faasimuutoksesta.  Perinteellinen elossapitoyhteisö on puolestaan mainio esimerkki systeemistä, joka on pysynyt hyvin pitkään samassa faasissa (olomuodossa).

Lienee myös selvää, että elossapitoyhteisön kutistuminen perinteellistä selvästi pienemmäksi 1700-luvun isojaosta alkaen on ollut teknistieteellisen kehityksen, teollistumisen ja kaupungistumisen edellytys. Nykyinen huikea aineellinen hyvinvointi ei olisi voinut toteutua, jos kelpoisuusmaiseman muuttuessa olisi pitäydytty jääräpäisesti perinteen ohjaamassa, peruselinkeinoja harjoittavassa, isossa elossapitoyhteisössä.

Esimerkiksi elannon hankinnan ja koulutuksen siirtyminen pääosin elossapitoyhteisön ulkopuolelle ovat olleet välttämättömiä sopeutumia ja elossapitoyhteisön pienentyminen on auttanut sitä joustamaan nopeammin muutoksiin.

Elossapitoyhteisön keskimääräinen koko on nyt (2,2 henkilöä) tasolla, joka ei ole riittävän vakaa eikä joustava, vaikka yhteisön piirissä vietetään lähtökohtaisesti ainakin 80 prosenttia vuoden tunneista.

Olomuodon epävakaus ja joustamattomuus ilmenee esimerkiksi ruuhkavuosiongelmina, tasa-arvon saavuttamisen vaikeuksina, fyysisen ja psyykkisen terveyden heikentymisenä, yksinäisyytenä sekä julkiseen sektoriin kohdistuvana paineena palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen.

Nykymallinen yhteistyö elossapitoyhteisöjen kesken, niiden välisten rajapintojen yli, toimii heikosti tai satunnaisesti eikä ole kääntänyt julkiseen sektoriin kohdistuvia paineita vähenevään suuntaan.

Nykyinen kehitys johtaa umpikujaan. Kaaoksen reuna, tai ainakin iso kertaromahdus tai pienen tekijän iso vipuvaikutus, lähenee, sillä julkisen sektorin rahat eivät riitä elossapitoyhteisöjen palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen sekä niiden heikosta toimivuudesta koituvien välillisten kustannusten kattamiseen.

Yhteisön oman koon kasvattaminen ei näytä olevan toimiva ratkaisu. Sellaisia, kuten yhteisöasumista, on jo kokeiltu, mutta ne eivät ole onnistuneet tai ne ovat muuten soveltumattomia, kuten ehkäisystä luopuminen.

Jäljelle näyttää jäävän vain vaihtoehto kehittää elossapitoyhteisöjen itseorganisoituva yhteistyömalli, jolla lisätään elossapitoyhteisöjen yhteistä monimutkaisuutta joustavuuden ja riittävän itseriittoisuuden saavuttamiseksi.

Gribbinin esitys systeemien säännönmukaisuuksista sekä omat kokemukseni työnjakojen kehittämisestä antavat perusteen olettaa, että on olemassa ainakin yksi sellainen elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmän henkilölukumääräväli ja toimintamalli, jossa faasimuutos toteutuu. Olomuoto olisi todennäköisesti riittävän joustava ja vakaa ja se voisi vapauttaa monien muiden hyötyjen lisäksi kymmenien prosenttien verran kotitalouksien eli elossapitoyhteisöjen resursseja. Tämä faasimuutos muistuttaisi jään sulaessa tapahtuvaa muutosta, jossa lämpöä suorastaan purskahtaa.

On selvää, että tällaisten elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmien lisääntyminen tuottaisi vastaavasti johonkin määrään yleistyttyään myös julkiselle sektorille huomattavia säästöjä.

Julkisten toimijoiden kannattaisi siten jo julkisen sektorin kustannuskriisin vuoksi käynnistää ja tukea kokeiluhankkeita, joilla yritetään löytää tällainen vakaa faasi.

Lisähoukuttimeksi voi todeta, että jonkin tietyn yleisyystason saavuttamisen jälkeen uusi systeemi yleistyy erittäin todennäköisesti eksponentiaalisesti. Olisi realistista odottaa isoja säästöjä ehkä vielä tällä vuosikymmenellä.

***

Olen käsitellyt samaa aihepiiriä aikaisemminkin, mutta enemmän koulutukseni (yhteiskuntahistoria, juridiikka ja kasvatustiede) ja työkokemukseni (työnjaon kehittäminen) pohjalta. Näihin kirjoituksiin pääsee esimerkiksi täältä.

Koen varsin avartavana lähestyä asiaa nyt systeemiteorian ja fysiikankin kautta. Yllätyin itse tätä kirjoittaessani miten selvästi esimerkiksi ihmisyhteisöjen kehitys ja virtaavassa vedessä näkyvät pyörteet näyttävät noudattavan aivan samojen universaaleja säännönmukaisuuksia. Suosittelen lämpimästi muitakin historian ja yhteiskuntatieteiden pohjalta ilmiöitä tarkastelevia sovittamaan ajatteluaan luonnontieteiden ymv. kanssa yhteen. Uskon että näin päästään syvemmälle ja hedelmällisempiin tuloksiin.

**
Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.