Oheisvahinkoteoria, L-sääntö ja ajankohtainen uhka

Esittelin edellisessä kirjoituksessani “oheisvahinkoteorian”. Teoria perustuu kvantitatiiviseen analyysiin, jonka mukaan kansalaisyhteiskunnan perustasolla yhteistyön määrä on romahtanut aineellisen hyvinvoinnin voimakkaan kasvun tahattomana seurauksena.

Teoreettisemmin asian voi ilmaista, että aineellisen hyvinvoinnin voimakkaan kasvun seurauksena ihmislajin perustasolla muodostamat monimutkaiset sopeutuvat systeemit ovat muuttuneet  paljon aikaisempaa pienemmiksi ja yksinkertaisemmiksi ja sen seurauksena paljon aikaisempaa huonommin sopeutuviksi.

Huono sopeutuminen ilmentyy esimerkiksi julkisen talouden kriisinä, yksinäisyytenä, monenlaisten raha- ja työpanosvaatimusten esittämisenä yhteiskunnalle, ruuhkavuosiongelmina, sukupuolten tasa-arvoon liittyvinä ongelmina, kodin ja vanhemmuuden voimakkaana korostamisena sekä kestävään kehitykseen ja työelämään liittyvinä ongelmina. Osa näistä ongelmista johtuu tietenkin osin muistakin syistä.

Muutos on niin iso, että sitä voi verrata luonnossa yleiseen, epälineaarisuuteen liittyvään faasimuutokseen. Tyypillinen faasimuutos on esimerkiksi veden muuttuminen jääksi tai päinvastoin.

Teoriasta puhuminen on perusteltua. Kyseessä on yleistys siitä, miten luonto toimii. Tarkemmin sanoen mitä seuraa, jos ihmislaji ei toimi tai vastaavasti toimii elämässään riittävän paljon taipumustensa mukaan eli sosiaalisen, yhteistyötä harjoittavan laumaeläimen tavoin. Minkään yhteiskuntatieteen piirissä ei havaintojeni mukaan ole selitetty yhteiskunnan nykyisiä isoja ja hankalia ongelmia näin.

Aikaisemmat selitykset ovat tyypillisesti paljon kapea-alaisempia, ne koskevat vain usein vain marginaaliryhmiä ja lisäksi ne perustuvat usein aivan viime vuosikymmenien tapahtumiin. Tyyppiesimerkki lienee sosiaali- ja terveystieteiden parissa tyypillinen tapa selittää ongelmia 1990-luvun laman aiheuttamalla määrärahojen vähenemisellä tai individualistisen asenteen selittämättömällä lisääntymisellä.

L-sääntö

Oheisvahinkoteoria ennustaa, että ylivoimaisesti tehokkain keino lisätä yhteistyön määrää kestävästi ja tavalla, joka tarjoaa hyvän alustan sopeutumisen evoluutiolle on, että muodostetaan kymmenien tuhansien vuosien ajan noudatettua mallia nykyaikaan sopivalla tavalla soveltaen 20-50 ihmisen muodostamia heterogeenisiä, pysyväisluonteisia yhteistyöryhmiä. Koon tarkka haarukka selviää vain käytännössä kokeilemalla.

Ryhmän koon tulee siis noudattaa “L-sääntöä” (roomalaisissa numeroissa L=50). Vaihtoehtoisesti voisi puhua bussisäännöstä, koska bussiin mahtuu enimmillään noin 50 ihmistä.

Lienee hyvä todeta että nykyaikaan sopivan, L-sääntöä noudattavan systeemin ei ilmeisesti tarvitse muodostaa asuinkollektiivia, eikä sen jäsenten tarvitse edes asua aivan lähekkäin. Yhteinen tai yhteisiä tiloja toki varmaan tarvittaisiin jo yhteisön jäsenten yksityisyyden varmistamiseksi, koska silloin ei tarvitsisi käyttää yhteistyöhön yksityisiä asuntoja.

Tällä hetkellä L-sääntöä ei vielä yleisesti tunnisteta jopa välttämättömäksi ihmisten perustasolla muodostaman, joustavasti sopeutuvan systeemin piirteeksi. Oikean koon lisäksi heterogeenisyys, monialaisuus, toiminnan riittävä intensiteetti, aito ja helppo mahdollisuus erota, aito mahdollisuus myös yksityisyyteen ym. lienevät muita tarpeellisia piirteitä esimerkiksi riittävän joustavuuden ja luottamuksen edellytyksiksi. Nykyaikana keskeiseksi yhteisöä koossapitäväksi voimaksi ei riitä hengissä selviämisen tarve, kuten pitkän historian aikana.

Yhteiskuntatieteilijät ja monet muut yhteiskunnan kehittämistä harrastavat näkevät paljon isommat, kapea-alaiset tai homogeeniset vertaisryhmät tai muut ilmeisen kankeasti sopeutuvat systeemit riittävinä yhteisöllisyyden lisääjinä, vaikka ne eivät voine muodostua yhteistyöevoluution elinvoimaisiksi kasvualustoiksi. Tällaisia heikommin sopeutuvia systeemejä tai muita yhteisöllisyyttä edistäviä järjestelyjä (esim. hyväntekeväisyysjärjestöjä tai kerrostalojen tai kaupunginosien yhteisiä tiloja) toki tarvitaan varmaan jatkossakin. Todennäköistä itse asiassa on, että ne saisivat uutta elinvoimaa jos L-säännön mukaiset yhteistyökerhot yleistyvät.

L-sääntöä noudattavan ja nykyaikaan sopivan sopeutuvan systeemin todennäköisiä, osin erikoisia piirteitä voi luonnostella helposti lisääkin, mutta se ei ole ajankohtaista ennen kuin riittävän moni on hyväksynyt sen perustana olevan oheisvahinkoteorian.

Ajankohtainen uhka

Sen sijaan on ajankohtaista varoittaa virheellisistä kokeiluista.

On ilmeistä, että L-säännön mukaan toimivien sopeutuvien systeemien yleistyminen tuottaisi mielekkyyttä ja muita isoja hyötyjä, myös rahasäästöjä, yksilöille ja kotitalouksille ja  huomattavan paljon myös julkiselle sektorille. Erityisen runsaita säästöjä olisi odotettavissa julkisissa sosiaali- ja terveyskuluissa, koska huomattava osa nykyisistä kuluista ja niihin kohdistuvista lisäämispaineista ovat sellaisia, joiden tarve poistuu melko suurelta osin L-säännön mukaan toimivissa systeemeissä. Tämä viimeksi mainittu näkymä uhkaa tämän hetkisen julkisen talouden heikon tilan vuoksi teorian mukaista myönteisen kehityksen mahdollisuutta.

On todennäköistä, että L-säännön mukaisia kokeiluja ei saada toimimaan, jos niitä yritetään käynnistää julkisen talouden säästötarpeen aiheuttaman paniikin vuoksi.

Tavoitteeksi pitää ottaa mahdollisia kokeiluja aloitettaessa elämänlaadun monipuolinen parantaminen ja ehkä myös yksilöiden ja kotitalouksien aika- ja rahasäästöt sekä sukupuolten tasa-arvon edistäminen ja kestävä kehitys. 

Aloitteen konkreettisiin kokeiluihin pitää tulla kansalaisyhteiskunnasta ja mieluiten hyväosaisilta ja tai koulutetuilta naisilta, koska naiset ovat sosiaalisten käytäntöjen muuttamisessa olleet ainakin tähän saakka pääroolissa.

Jos enemmistöä miellyttävät L-säännön mukaan toimivat sopeutuvat systeemit ovat ylipäänsä mahdollisia, niin isoja säästöjä on luvassa myös julkiselle sektorille, mutta sille koituvia säästöjä ei pidä tavoitella nopeasti eikä ensisijaisesti.

Julkisen sektorin on toisaalta viisasta tukea L-säännön mukaan toimivien kokeilujen käynnistymistä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi tukemalla tutkimusta, joka selvittää, miksi yhteistyön kvantitatiivista romahdusta ei ole tunnistettu. Myös mahdollisia kokeiluja voi tukea, mutta vain maltillisesti ja lähtökohtaisesti tilapäisluontoisesti. Ei pidä luoda samankaltaista tukiviidakkoa kuin mitä on nykyinen, yksinäistymistä ja syrjäytymistä osin jopa edistävä tukisysteemi.

Paras analyysi viittaa utopian suuntaan

(Kirjoituksen alkuperäisversio on ilmestynyt Tieteessä tapahtuu -lehdessä (6/2014)

Ilkka Niiniluoto pohtii kirjoituksessaan “Ihminen avoimena ongelmana” (Tieteessä tapahtuu 5/2014) humanististen tieteiden roolia ihmiskunnan “suurten haasteiden” eli “ilkeiden ongelmien” ratkaisemisessa. Humanistiset tieteet voisivat Niiniluodon mielestä auttaa selittämään esimerkiksi, “miksi ihmiset eivät toimi rationaalisesti omissa valinnoissaan.”

Käytännön kokemukset palkallisen työn ongelmien ratkaisemisesta osoittavat, että ihmisten epärationaalinen toiminta ei yleensä johdu perimmiltään asenteista, vaan työnjaossa hitaasti, usein ilman tietoista suunnittelua, tapahtuneesta muuttumisesta.

Luonnontieteet osoittavat puolestaan, että luonnonilmiöiden ja siten myös ihmiseen liittyvien isojen ongelmien taustalla piilee epälineaarisuus. Tämä tarkoittaa, että hyvin pieni muutos voi aiheuttaa laadullisesti tai määrällisesti valtavan muutoksen. Hyvä esimerkki on lämpötilan laskeminen syksyllä asteen murto-osan verran. Lätäkössä miljardeja kertoja sekunnissa vapaasti toisiinsa törmäilleet vesimolekyylit jämähtävät kiinteään hilamuotoon, jota kutsutaan jääksi.

Luonnon ja myös ihmisyhteisöjen muutosten epälineaarisuuteen liittyy myös taipumus ajautua yhä suurempaan monimutkaisuuteen. Upeimpia monimutkaisuuden lisääntymisiä ovat ne, joissa “monimutkaiset sopeutuvat järjestelmät” siirtyvät yhdeltä järjestyksen tasolta entistä “korkeammalle.” Se tapahtuu usein niin, että muodostuu täysin uusia (epälineaarisia) kehitysmahdollisuuksia avaava yhdistelmärakenne. Tällaisia yhdistelmärakenteita ovat esimerkiksi aitotumaisen solun syntyminen ilmeisesti arkin ja bakteerin yhdistyessä, monisoluisen eliön kehittyminen yksisoluisista ja valtioiden syntyminen pienempien ihmisjoukkojen yhdistyessä.

Väitteeni on, että aineellisen hyvinvoinnin oheisvahinkona meillä Suomessa ja muissakin hyvinvointivaltioissa, on tapahtunut yhdistelmärakenteen purkautuminen.  On liu´uttu “korkeammalta” yhteistyön ja työnjaon järjestämisen tasolta selvästi “matalammalle” tasolle. Tämä oheisvahinko selittää parhaiten myös sen, että ihmiset toimivat epärationaalisesti valinnoissaan.

Yhteistyön heikentymisen pitkä historia

Yhteistyön ja työnjaon romahduksen osoittaa triviaali, kvantitatiivinen vertailu.  Kymmeniä tuhansia vuosia vallinnut elossapitoyhteisö on pienentynyt keskimäärin noin 50 ihmistä käsittävästä monipuolisesta, useita yhdistelmärakenteita sisältäneestä joukosta keskimäärin vain 2,1:n ihmisen pienryhmäksi.

Perinteellisessä elossapitoryhmässä yksilöt kuuluivat samanaikaisesti moniin eri osajoukkoihin eli pariskuntiin, vanhempien ja lasten muodostamiin ryhmiin, naisten, miesten ja lasten osajoukkoihin, jotka saattoivat jakautua vielä osajoukkoihin esimerkiksi ikäkauden mukaan.  Muutos on absoluuttisesti ja suhteellisesti iso, vaikka seuraukset olisivat vain lineaarisia, eivätkä epälineaarisia.

Käytännössä koko ihmislajin historian ajan vallinnut kymmenien ihmisten yhdistelmärakenne mahdollisti hyvin tehokkaan ja joustavan tavan elää lajille tyypillistä suhteellisen seurallista elämää sekä tehdä yhteistyötä ja jakaa töitä. On hyvä havaita, että pienten lasten äiditkin osallistuivat tuossa mallissa myös elannon hankkimiseen ja muihin töihin muiden aikuisten rinnalla.

Perinteellinen rakenne mahdollisti myös lajin leviämisen jo esihistorian aikana kaikille ilmastovyöhykkeille. Parisuhde ja vanhempi-lapsi -relaatiot olivat yhteisössä esiintyviä relaatioita yhteisön lukuisten muiden relaatioiden joukossa. Yhteistyö, työnjako ja seuranpito järjestyivät kuitenkin pääosin koko yhteisön puitteissa esimerkiksi ikäkauden tai sukupuolen mukaan.

Nykyisen elossapitoyhteisön kokoiset ja laatuiset ryhmät eivät olisi edes selvinneet ympäristössä, jossa lähes kaikki tarvittava piti käytännössä itse valmistaa tai hankkia keräämällä, kalastamalla tai metsästämällä. Perinteisestä mallista seurasi nykyisiä tuloerokeskusteluja ajatellen mielenkiintoinen piirre. Elossapitoyhteisö oli toiminnallisesti ja tulonjaollisesti suhteellisen tasa-arvoinen.

Monimutkainen muutos alkoi ilmeisesti vasta maanviljelyn tullessa pääelinkeinoksi, mikä mahdollisti myös asumistiheyden roiman nousun. Muutos kiihtyi Suomessa jo 1700-luvulla isojaon alettua, mutta elossapitoyhteisön pienentyminen nopeutui selvästi vasta 1800-luvun loppupuolella kaupungistumisen ja teollistumisen alettua.

Täällä Pohjantähden alla -kirjan Koskelan torppariperhe edustaa jo varsin modernia elossapitoyhteisöä, josta puuttuvat esimerkiksi naimattomat setämiehet, toisaalta osa perinteellisen elossapitoyhteisön yhteistyöstä ja työnjaosta oli vielä säilynyt vielä melko elinvoimaisena esimerkiksi talkooperinteen muodossa.  

Asumistason nousu, sähkön, ehkäisyn ja kansakoulun tulo sekä väestön enemmistön siirtyminen palkkatyön piiriin nopeutti muutosta 1900-luvulla. Muutoksella on kaksi toisiinsa erottamattomasti kytkeytyvää puolta. Hyvä puoli on suuri ja monissa suhteissa korvaamaton. Ison elossapitoyhteisön kutistuminen yksineläjäksi, pariskunniksi tai ydinperheiksi on ollut välttämätön osa aineellisen hyvinvoinnin huimaa nousua. Ilman yhteisön pääluvun pienentymistä esimerkiksi muuttoliike, kaupungistuminen ja palkkatyöhön siirtyminen olisi ollut toivottoman hidasta.

Ongelmat ovat nyt alkaneet kärjistyä, kun vanhan toimintamallin jäänteet ovat alkaneet lopullisesti väistyä ja samalla mahdollisuus uuden mallin haittojen lieventämiseen jatkuvasti lisääntyvin julkisin varoin on tullut tiensä päähän.  Joustavasti keskenään vuorovaikuttaneet molekyylit ovat alkaneet jähmettyä entistä selvemmin hilamuotoon.

Jäätymisen oireita on kaikilla elämän alueilla: tarpeeton kulutus ja energian käyttö uhkaavat ympäristöä, julkisen sektorin rahat eivät riitä hiipuneen palkattoman yhteistyön korvaamiseen palkkatyön avulla. Ruuhkavuodet piinaavat parhaassa työ-, huippututkimus- ja innovatiivisten start up -yritysten perustamisiässä olevia nuoria aikuisia. Monet vanhukset, lapset ja nuoret kokevat sosiaalisen vuorovaikutuksen, tekemisen tai hoivan puutetta.Sukupuolten tasa-arvo etääntyy kuin horisontti moottoriveneilijän silmissä, syntyvyys on alle uusiutumistason. Lisäksi tulo- ja luokkaerot lisääntyvät, monet työntekijät kokevat työelämän paineiden kasvavan epäoikeutetusti ja  jatkuvasti. Kouluampumisiakin on ehkä jopa 100 prosenttia enemmän kuin olisi joustavan yhteistyön ja työnjaon vallitessa.

Analyysi näyttää vankalta

Nykyisistä isoista ongelmista sekä niihin liittyvästä ihmisten epärationaalisesta toiminnasta hyvin iso osa johtuu työnjaon ja yhteistyön rakenteellisesta huonontumisesta. Yhdistelmärakenteen palauttaminen jollakin nykyaikaan sopivalla tavalla olisi loogisesti päätellen ylivoimaisesti paras ratkaisu. Korostan sanoja “nykyaikaan sopivalla tavalla”. Kyse olisi ihmisyhteiskunnalle vastaavan tapaisesta energiaa vapauttavasta ja aivan uusia mahdollisuuksia avaavasta muutoksesta, mitä aitotumaistuminen ja monisoluistuminen merkitsivät elämän historiassa aikaisemmin.

Suhteellisen pienikin, mutta pysyvä yhteistyötä lisäävä kotitalouksien yhteistyörakenne aiheuttaisi todennäköisesti laajan ja osin vaikeasti ennakoitavan myönteisen muutostulvan, joka todennäköisesti miellyttäisi ihmisten enemmistöä. Yhteistyörakenteen tulisi varmaankin olla kooltaan enintään pitkän historian viitoittama eli alle 50 ihmistä.

Onko kenelläkään esittää enemmän ongelmia ja ilmiöitä selittävä sekä enemmän toivottuja muutoksia ennustava hypoteesi? Kvantitatiivisesti hypoteesi ennustaa työnjaon kehittämiskokemusten valossa ainakin kymmenien prosenttien säästöjä rahan ja muiden resurssien käytössä ja isoa parannusta mallin mukaiseen toimintaan osallistuvien ihmisten kokemassa elämänlaadussa.

Mutta mihin se johtaakaan?

Tehokkaalta näyttävä ratkaisuehdotus Niiniluodon osoittamiin isoihin ja ilkeisiin ongelmiin ja niiden lisäksi moniin muihinkin harmeihin on siis periaatteessa vankasti perusteltu.

Käytännössä ratkaisu on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, sillä keskenään lähisukua olemattomien kotitalouksien suunnitelmallisesti organisoitua yhteistyötä pidetään toivottoman utopistisena. Tämä on pakko myöntää. Tuntemukseni on ristiriidassa historian kertoman ja loogisen päättelyn kanssa.

Tuntemuksemme rinnastuu melko hyvin esimerkiksi siihen, miten teoreettiset fyysikot suhtautuivat alun perin Steven Weinbergin ja Abdus Salamin esittämään sähköheikkoon teoriaan. Sen uskottiin olevan utopistinen, koska teoria ei aluksi näyttänyt poistavan heikkoihin voimiin liittyviä äärettomyyksiä. Teoriaan alettiin suhtautua vakavasti vasta vuonna 1971 kun Gerard  `t Hooft osoitti, että teoria poisti äärettömyyksien ongelman.

Toisena vertailukohteena voidaan mainita vaikkapa fyysikoiden George Gamowin, Robert Hermanin ja Ralph Alpherin idea kuumasta alkuräjähdyksestä. Erityisesti tähtitieteilijät pitivät sitä katteettomana filosofointina, kunnes Robert Wilson ja Arno Penzias löysivät alkuräjähdyksestä kertovan kosmisen mikroaaltosäteilyn vuonna 1964.

On mahdollista, että kotitalouksien organisoidut ja nykyaikaan sopivilla tavoilla vapauden ja yhteistyön yhdistävät ryhmät ovat käytännössä utopiaa. Esittämäni analyysi viittaa kuitenkin vahvasti kotitalouksien nykyaikaan sopivien yhdistelmärakenteiden hyödyllisyyteen ja soveltuvuuteen jopa enemmistölle ihmisistä. Siksi humanististen, yhteiskuntatieteellisten sekä luonnontieteellisten alojen tutkijoiden olisi syytä tutkia edes sitä, mikä meitä estää edes etsimästä ratkaisua nykyaikaan sopivan palkattoman yhteistyön suunnasta.

Eettisesti toimiva lääkäri ei saa salata tai jopa kiistää oikeaksi ymmärtämäänsä diagnoosia vain sen vuoksi, että hänen tiedossaan ei ole toteamaansa sairauteen tehoavaa hoitoa. Richard Feynman yleisti tämän eettisen velvoitteen koskemaan kaikkia tutkijoita puhumalla “tieteellisestä integriteetistä”, joka velvoittaa tutkijan julkistamaan työnsä tulokset, vaikka ne eivät miellyttäisi tilaajaa tai edes tutkijaa itseään.

Ratkaisuja isoihin ja ilkeisiin ongelmiin etsitään nyt ilmeisen toissijaisista, tehottomista tai vain pientä osaa auttavista keinoista, kuten julkisten palveluiden hätäisistä typistyksistä tai lisäämisistä, asenteiden muuttamisesta pelkän puheen tai vakuuttelun keinoin, tuloerojen, kilpailun, hyväntekeväisyyden tai yksipuolisen avun lisäämisestä tai vain lähisukulaisten apuun tukeutuvasta palkattomasta yhteistyöstä.

Oletus sokaistumisen yhdestä isosta syystä

Oma oletukseni mukaan yksi selvimmistä esteistä analyysin hyväksymiselle ja oikeaan suuntaan kohdistuvien ratkaisujen etsimiselle on, että olemme koti- ja vanhemmuuskultin sokaisemia (ks Sulkunen;  Yesilova). Kultin vahvuudesta kertoo esimerkiksi, että monet yhteiskuntatieteilijät puhuvat edelleen “perinteellisestä perhemallista,” kun he tarkoittavat modernia ydinperhemallia. He projisoivat 1800-luvun porvarillisten ja sosialististen historiantutkijoiden tavoin pitkälle menneisyyteen nykyisen kaltaisen ydinperheen, vastoin ilmeisiä työnjakoon ja ajan suuntaan liittyviä tosiasioita.

On tärkeää huomata, että humanistiset tieteet ovat kietoutuneet ydinperhekultin rakentamiseen ja hyödyntämiseen kansallista menestystarinaa edistäessään. Tähän projektiin osallistui vilpittömällä mielellä myös J. V. Snellman, joka ei oivaltanut, että hänen ihannoimansa 1800-luvun puolivälin porvarillinen perhe oli itse asiassa syvien tuloerojen tuottama, jäsentensä pääosalle epäreilu muunnelma perinteellisestä, isosta elossapitoyhteisöstä.

En moiti Snellmania, enkä nykyajan humanististen tai yhteiskunnallisten alojen tutkijoita. Koti- ja vanhemmuuskultti on yksi aineellisen hyvinvoinnin huiman kasvun tuottamista oheisvahingoista, jonka välittömänä syynä on kuitenkin juuri yhteistyön ja työnjaon heikentyminen sekä muutoksen kotitalouksiin synnyttämä tyhjyys, turvattomuuden tunne ja helppojen vaihtoehtojen puute.

Kultin syntymisen taustalla oleva muutos on niin laaja-alainen, että tähän saakka on ollut käytännössä mahdotonta nähdä, mistä oikein on kyse. Osin senkin vuoksi, että luonnontieteen kanssa yhteensopivan lähestymistavan soveltaminen on ollut humanistisissa ja yhteiskunnallisissa tieteissä peräti niukkaa, sitä on saatettu pitää jopa virheenä.

**

Lisäys 9.12.2014: Tämän linkin takana Kiti Müllerin erinomainen Tiede-lehdessä julkaistu kirjoitus yksinäisyydestä evoluution valossa. Kirjoitus tukee mielestäni vankasti sekä diagnoosiani että hoitoehdotustani. Huomaa myös kommenttini kirjoituksen perässä. Lanseeraan siinä teorialleni nimen "oheisvahinkoteoria" ja hoitoehdotuksen eräälle keskeisimmälle piirteelle nimen "L-sääntö" tai "bussisääntö".

Korjaus 29.12.2014: Kohta, jossa puhun 100 prosentin lisäyksestä on sangen kömpelösti muotoiltu. 100 prosenttia nollasta on luonnollisesti myös nolla.

Kirjallisuus:

Diamond Jared: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Terra Cognita 2013.

Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. WSOY 1996.

Enqvist Kari: Monimutkaisuus: elävän olemassaolomme perusta. WSOY 2014.

Häggman Kai: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. SHS 1993.

Lampinen Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuva vuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2006.

Niiniluoto Ilkka: Suomalaiset onnen portilla. Teoksessa: Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. Toim. Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola. Gaudeamus 2008.

Siltala Juha: Työelämän huonontumisen lyhyt historia: muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2007.

Sulkunen Irma: Naisen kutsumus: Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää 1989.

Wilson Edward O.: Konsilienssi. Terra Cognita 2001.

Weinberg Steven: Unelmia viimeisestä teoriasta. Art House 1999.

Yesilova Katja: Ydinperheen politiikka. Gaudeamus 2009.

Yksityiselämän yhteistyö on perusta myös työelämän parantamiselle

Diagnoosi: yhteistyön ja työnjaon romahdus

Ihmislajin luontainen tapa on elää yli 15:n ihmisen ryhmässä. Ryhmän riittävän koon mahdollistama yhteistyö ja työnjako olivat edellytys esimerkiksi lajin leviämiselle kaikille ilmastovyöhykkeille jo esihistoriallisena aikana.

Noin 10 000 vuotta sitten alkanut maanviljelys lisäsi erikoistumista ja hierarkiaa. Muutama sata vuotta sitten alkanut teollistuminen nosti aineellisen hyvinvoinnin aivan uudelle tasolle, mutta se myös jakoi elämän työhön ja yksityiseen osuuteen, sekä toi molemmat osuudet rahatalouden piiriin.  

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisen seuraus ja osin edellytyskin on ollut ryhmän koon pienentyminen. Ilmiö on erittäin selvä yksityiselämässä ja niukempi sekä epätasaisempi työelämässä.

Yksityiselämän ryhmäkoon pieneneminen keskimäärin kahteen aikuiseen on tärkein vaikutettavissa oleva syy suurimmalle osalle väestön enemmistön elämän huononemisesta.

Ryhmän pienentymisen aiheuttamasta yhteistyön ja työnjaon vähentymisestä on seurannut esimerkiksi ympäristöä rasittavaa resurssien tuhlausta, ruuhkavuosiongelmia, yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia, tasa-arvon saavuttamisen vaikeutta, yhteiskunnallisen osallistumisen niukkuutta, työelämän ja yksityiselämän yhteensovittamisen ongelmia, luovan työn edellytysten heikentymistä, fyysisen kunnon heikentymistä, julkisen talouden velkaantumista, työelämän huonontumista työntekijän ja työnantajan näkökulmasta katsoen sekä syrjäytymistä.


Tehokas hoito: lisätään yhteistyötä ja työnjakoa nykyaikaan sopivalla tavalla

Todennäköisesti ainoa samalla sekä oikeaan suuntaan vievä että tehokas tapa parantaa yksityiselämää ja työelämää, on lisätä huomattavasti ja väestön enemmistölle sopivalla tavalla yhteistyötä ja työnjakoa. Se edellyttää rakenteellisia muutoksia.  Ainakin alkuvaiheessa painotus pitää olla selkeästi yksityiselämässä, sillä sen osuus on 80 prosenttia vuoden tunneista. Yksityiselämässä uusien yhteistyörakenteiden ja -tapojen luominen voidaan myös aloittaa tasa-arvoisemmin, osallistavammin ja innovatiivisemmin kuin lyhytnäköisen voitontavoittelun ja kustannussäästöpaniikin ohjaamassa työelämässä.


Onko yhteistyön ja työnjaon olennainen ja kestävä lisääminen yksityiselämässä mahdollista?

Yhteiskuntamme pitää nyt esimerkiksi perhe- ja sosiaalitukien valossa oletuksena enintään kahden aikuisen ihmisen ryhminä toimimista. Amerikkalaiset yhteiskuntatieteilijät, joita suomalaiset yhteiskuntatieteilijät nöyrästi myötäilevät, eivät tunnista työnjaon ja yhteistyön vähentymistä megatrendiksi.  Sellaiseksi nähdään silti yksilöllistyminen, joka on yksi ryhmän pienentymisen toissijaisista seurauksista. Muilta kansalaisilta ja päätöksentekijöiltä ei voi odottaa parempaa analyysiä kuin tutkijoilta.

Ryhmän pienentymisen sivuuttamiseen ja yksilöllistymisen luonteen virhearviointiin hairahtuvat myös arvostetut historiantutkijat kuten Juha Siltala. Esimerkiksi hänen muutoin ansiokkaassa kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia todetaan: “Paikallisyhteisöutopioiden suosiota rajoittanee peruuttamaton yksilöllistyminen: abstrakti työsopimus ja raha velvoitteen ei-persoonallisena muotona ovat myös vapauttaneet paikallisyhteisön hierarkiasta ja ahdistavista perinteistä. Turbokapitalismin pakkokollektiivisuutta  - “oravanpyörää“ ja velkariippuvuutta - tahdotaan vastustaa luopumatta kuitenkaan vapauksista” (Siltala 2007, s. 699).

Siltala antaa kuitenkin arvokkaita vihjeitä siitä, miten yksityiselämän yhteistyö pitää järjestää, jos sitä yritetään rakentaa kestäväksi. Pitää välttää hierarkkisuus ja ahdistavat perinteet sekä järjestää yhteistyö vapautta jopa lisäävällä tavalla. Toiminnassa pitää myös olla vahvasti “leikin ja yhdessäolon piirteitä” (Siltala, s. 701).

Lajin historian ja Siltalan vihjeiden avulla voidaan päätellä, että jos yksityiselämän yhteistyön uusia ja kestäviä olotiloja (faaseja) ylipäätänsä on, niin niillä on tiettyjä piirteitä.

Piirteitä ovat: yhteistyöryhmällä on lajin taipumuksia mukaileva rajattu koko, luultavasti 15-60 ihmistä; yhteistyöryhmällä on yksi tai useampi yhteinen fyysinen tila käytössään, mutta useimmilla jäsenkotitalouksilla/yksilöillä on yksityisyyden varmistamiseksi myös omat asunnot; jäseneksi ei pääse kuin yhteistyöryhmän omien sääntöjen mukaan, ei esim. ostamalla asunto jostain tietystä paikasta; naapuruus tai edes samassa kaupunginosassa asuminen ei ole välttämätöntä, jos ei kiellettyäkään, kyse ei siten ole utopististisesta ja ahdistavasta paikallisyhteisöstä vaan avarasta, digitaaliajan verkostoyhteisöstä; jäsenten toiminta on lähtökohtaisesti palkatonta, mutta ulkopuolisia ostopalveluitakin voidaan käyttää; toiminta on niin hyvin resursoitua päinvastoin kuin palkkatyö, että “toiminta” on ennemminkin hauskaa ja mielekästä yhdessäoloa kuin työntekoa, silti toimintamalli vapauttaa esim. lasten vanhempien aikaa huomattavasti nykyiseen verrattuna jne.

Todennäköisin ensimmäisen onnistuneen yksityiselämän yhteistyöryhmän käynnistäjä on nuorehko hyvin koulutettu nainen vaikkapa kummitätinsä kanssa tai kaksi suunnilleen samanikäistä ystävätärtä, sillä naiset kärsivät yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon heikentymisestä miehiä enemmän, hyvin toimiva avara yhteistyöryhmä on mainio väline tähänkin kehitystarpeeseen.

Yksityiselämän uudentyyppisten yhteistyöfaasien edut jatkokehittämismahdollisuuksineen sekä todennäköisine emergentteine vaikutuksineen näyttävät huikeilta sekä osallistujille että yhteiskunnalle. Kestäviä faaseja kannattaa etsiä ja kokeilla sitkeästi.

Esimerkiksi historian tutkijat ja opiskelijat voivat pitkien kehityskulkujen tuntijoina edistää faasien löytymistä vaikkapa tutkimalla, miksi yhteistyön ja työnjaon romahdusta tai sen syynä olevaa yksityiselämän ryhmäkoon pienentymistä ei vieläkään tunnisteta megatrendiksi ja lukuisten ongelmien tärkeimmäksi syyksi edes ammattitutkijoiden keskuudessa.

Kaikille on sallittua esittää tässä kirjoituksessa esiteltyä parempi yhteiskuntamme ongelmia laajasti selittävä diagnoosi sekä siitä johdettu, ongelmia käytännössä, tehokkaasti, kestävästi ja monialaisesti ratkaiseva kehittämismalli. Tätä kirjoitettaessa julkisuudessa esitetyt ehdotukset esimerkiksi “arvokkaasta elämästä” (prof. P. Himanen/”Sininen kirja”) tai kilpailukyvyn lisäämisestä  (EK:n pj I. Kokkila/HS 8.11.12, pääkirjoitus/HS 12.11.12 ja M. Pentikäinen/kolumni/HS 2.12.12) eivät täytä näitä vaatimuksia. Kilpailukyvynkin pysyvä paraneminen edellyttää perustan eli yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon ja siten myös luottamuksen parantamista ensin.

**

Tämän kirjoituksen alkuperäisversio on julkaistu Poleemi-lehden numerossa 4/2012.

**

Diagnoosia ja hoitoehdotusta voidaan arvioida myös luonnontieteellisenä teoriana:
 

-Teorialla on kvantitatiivisesti formuloitu ydin: kun katsotaan väestön enemmistön ajan pääosaa eli 80:a prosenttia, niin ihmismäärä, joka on käytännössä tarjolla työnjakoon ja yhteistyöhön, on nyt enintään yksi viidesosa verrattuna perinteelliseen, kolmannelle simpanssilajillemme ominaiseen määrään. Tämä merkittävä pienentyminen selittää suuren joukon ilmiöitä (loput 20 % ajasta on aktiiviväestöllä esimerkiksi koulua ja ansiotyötä, joissa on toisenlaiset kuviot yhteistyön suhteen).

-Teoria ennustaa, että jos rakenteita muutetaan teorian viitoittamalla tavalla, niin toiminnan laatu ja osallistujien tyytyväisyys paranevat huomattavasti ja esim. kotitalouksien keskimääräiset kulut sekä julkiset sosiaali- ja terveysmenot pienentyvät ainakin 10 prosenttia. Myös empiria tukee ennustetta, sillä kieroutuneeksi kehittyneen (palkallisen) työnjaon nytkäyttäminen lajin taipumuksia paremmin vastaavaksi on tuottanut samalla kertaa kaikki kolme mainittua hyötyä, kulujen osalta säästö on ollut usein jopa huomattavasti isompi kuin 10 prosenttia.

Olisi hyvin suotavaa, että tätä teoriaa arvioitaisiin ja siitä keskusteltaisiin julkisuudessa näkyvästi, jotta kokeiluryhmien käynnistäjiä löytyisi. 

Teoria on selittävyytensä ja ennustavuutensa ansiosta ilmeisen vahva, mutta tilanne on tällä hetkellä samantapainen kuin alkuräjähdysteorian kanssa ennen vuotta 1965. Alpher, Herman ja Gamow julkaisivat  teorian, joka ennusti alkuräjähdyksestä todistavan taustasäteilyn olemassaolon. Teoria oli kuitenkin vain spekulaatiota ennen kuin teorian ennustama säteily löydettiin, vahingossa. Löytäjät palkittiin hyvin. Voidaan siis olettaa, että teoriani ennustamien faasien löytäjät eli käytännössä ensimmäisen pysyvän, uudentyyppisen yhteistyöyhteisön ("avaran arkiyhteisön") kehittäjät palkitaan hyvin viimeistään siinä vaiheessa kun uudentyyppinen malli alkaa yleistyä nopeasti. Kiitosta vaille eivät jää nekään, jotka edistävät varsinkin alkuvaiheessa kokeilujen alkamista tukevaa tiedon ja ymmärryksen leviämistä.

**


Kirjoitus on osa kirjoitussarjaa, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.


**

Olen käsitellyt yksityiselämän työnjaon parantamista myös aikaisemmissa kirjoituksissani. Työelämän nimenomaisen arvioinnin jätin noissa kirjoituksissa sivuun, vaikka olinkin ymmärtänyt että yksityiselämän laadun huomattava parantaminen vaikuttaa monin tavoin myös työelämään. Oletin, että on erikseen olemassa jokin työelämään tehokkaimmin vaikuttava menetelmä, jota voi etsiä yksityiselämän analyysin ja "hoito-ohjelman" kypsyttyä tarpeeksi pitkälle. Tämän kirjoituksen valmistelun yllättävä löytö oli, että tärkein ja kestävin tapa parantaa myös työelämää ja siten myös esimerkiksi kilpailukykyä näyttää olevan yhteistyön ja työnjaon roima parantaminen ensin yksityiselämässä, joka muodostaa 80 prosenttia työssäolevienkin ajasta.

Yhteistyössä on lupaavin apu

Riepu Pakoma ja Anu Raijas (HS vieraskynä 10.8.2010) esittävät ilmeisen osuvasti, että lapsiperheiden enemmistölle isoin ongelma on ajan eikä rahan riittävyys. Ongelman lieventämiseksi he esittävät yhteiskunnan tuella kokonaan tai osittain eli verovähennysten tuella palkattua kotiapua.

Ratkaisun etsiminen ensisijaisesti palkatun työvoiman avulla on ongelmallista.  Se kohdentuisi vain sattumalta sellaisille vanhemmille, joilla on suurin tarve vapaampaan ajankäyttöön, koska avunsaanti riippuisi muiden harkinnasta tai omasta varallisuudesta. Menettely ohjaisi koti- ja hoivatöiden pysymiseen tasa-arvotavoitteiden vastaisesti pienipalkkaisena naisten työnä. Edelleen se ohjaisi epäeettiseen köyhien maiden äitien houkutteluun ulkomaille hoivatöihin, eroon omista lapsistaan. Viimeksi mainitusta on jo paljon esimerkkejä Etelä-Euroopassa. Raharatkaisu ei todennäköisesti vahvistaisi jo nyt perinteeseen verrattuna poikkeavan vähäistä ihmismäärää lasten ympärillä kotioloissa. Ja lopuksi: julkisen sektorin menoja ei voi lisätä, niitä on olennaisesti vähennettävä nykyisestä.

Nykyaikaan sopivien kotitalouksien välisten, ensisijaisesti palkattomien, yhteistyömallien kehittäminen näyttää vaihtoehdolta, johon kannattaisi käyttää aikaa ja vaivaa. Se ei ole etukäteen tuomittu upottavaksi umpikujaksi kuten jatkuviin ja todennäköisesti kasvaviin rahapanostuksiin perustuvat mallit.  Yhteistyöhön perustuvat kokeilut voivat rationaalisesti päätellen johtaa merkittävään ajansäästöön kotitalouksien hoivatöissä sekä rahansäästöihin kotitalouksissa ja julkisella sektorilla. Niitä voidaan luultavasti soveltaa myös vanhusten hoivaan ja ne voivat ratkaista monien osalta yksinäisyyden tuottamia ongelmia. Ne voivat tuottaa myös oivia keinoja sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi.

On ilmeistä, että kotitalouksien yhteistyömallien kehittäminen ei ole helppoa, koska esimerkiksi perinne hoivatyöavun järjestämisestä vain lähisukulaisten tai palkatun työvoiman avulla on vahva.  Suomalaisten hyvinvoinnin ja  suomalaisen yhteiskunnan kilpailukyvyn parantamiseksi kannattaa kuitenkin yrittää kotitalouksien nykyaikaan sopivien yhteistoimintamallien kehittämistä.

--
Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.