Arkiyhteisön pieneneminen synnyttää tragedioita

Ant­ti Blå­field to­te­si Mer­kin­nöis­sään (HS 25. 5.) aa­te­his­to­rioit­si­joi­den ja uus­li­be­raa­lien ih­met­te­le­vän yh­teis­vas­tuun vä­he­ne­mis­tä ja mi­nä­kes­kei­syy­den vas­taa­vaa li­sään­ty­mis­tä. Aa­te­his­to­rioit­si­jan mie­les­tä näyt­tää ole­van niin, et­tä yh­teis­vas­tuu on mah­dol­lis­ta op­pia vain jär­kyt­tä­vien ko­ke­mus­ten kaut­ta. 

Eh­do­tuk­se­ni toi­mit­ta­jil­le, eri alo­jen tut­ki­joil­le se­kä yh­teis­kun­nan ke­hit­tä­mi­ses­tä kiin­nos­tu­neil­le kan­sa­lai­sil­le on har­ki­ta mah­dol­li­suut­ta, et­tä "­mi­nä­kes­kei­syy­den" pää­syy on­kin ra­ken­teel­li­nen tai ai­neel­li­nen il­miö, jo­hon voi vai­kut­taa jol­la­kin jär­ke­väl­lä ja te­hok­kaal­la ta­val­la.

Hy­vä eh­do­kas tuol­lai­sek­si ra­ken­teel­li­sek­si syyk­si on ar­ki­yh­tei­sön ta­va­ton yk­sin­ker­tais­tu­mi­nen, mi­kä te­kee yh­teis­työn luon­te­van har­joit­ta­mi­sen hy­vin han­ka­lak­si. Ar­kiyh­tei­sö, jos­sa la­jim­me ke­hit­tyi, oli noin 150 ih­mi­sen suu­rui­nen – nyt ar­ki­yh­tei­sön ko­ko on Suo­mes­sa kes­ki­mää­rin 2,2 ih­mis­tä. 

Muu­tos tar­koit­taa ai­voi­hin rin­nas­tet­tu­na si­tä, et­tä ih­mi­sen ai­vo­jen her­mo­so­luis­ta suu­rin osa pois­tet­tai­siin ja jäl­jel­le jää­nei­den­kin so­lu­jen kyt­ken­tö­jä toi­siin so­lui­hin kar­sit­tai­siin ra­jus­ti. Jo­kai­nen voi ku­vi­tel­la, mi­ten kä­vi­si tuol­la ta­val­la kä­si­tel­lyn ih­mi­sen so­siaa­li­sil­le tai­doil­le ja yh­teis­työ­val­miuk­sil­le.

Oma pää­tel­mä­ni on, et­tä ar­ki­yh­tei­sön ra­ken­teel­li­nen mo­ni­mut­kais­ta­mi­nen – ny­ky­ai­kaan so­pi­val­la ta­val­la – on tar­peen, jot­ta väl­tet­täi­siin jat­kos­sa jär­kyt­tä­vät tai han­ka­lat yh­tei­set ko­ke­muk­set, jot­ka lie­ne­vät pe­rim­mil­tään ar­ki­yh­tei­sön yk­sin­ker­tais­tu­mi­sen seu­rauk­sia. Näi­tä seu­rauk­sia lie­nee lä­hes kai­kil­la elä­mä­na­lueil­la.

Esi­mer­kik­si kou­lu- ja per­he­sur­mat, ruuh­ka­vuo­sion­gel­mat, so­siaa­li­po­liit­ti­sen tu­ki- ja pal­ve­lu­jär­jes­tel­män um­pi­ku­ja, yh­teis­kun­nal­li­sen osal­lis­tu­mi­sen niuk­kuus se­kä vai­keu­det su­ku­puol­ten ta­sa-ar­von ta­voit­te­lus­sa kuu­lu­vat to­den­nä­köis­ten seu­raus­ten jouk­koon.

**
Edellä oleva kirjoitus on julkaistu alunperin HS:ssa 29.5.2012.
 

Oma otsikkoehdotukseni oli: "Onko itsekkyyden lisääntymisellä rakenteellinen perusta?" Lähetin kirjoituksen näet 25.5. eli ennen Hyvinkään ikävää tapausta (26.5.), joka kuulunee samaan sarjaan kuin koulu- ja perhesurmat. 

Arkiyhteisön huomattava yksinkertaistuminen on todennäköisesti merkittävä tekijä myös koulu- ja perhesurmien (ja vastaavien) taustalla, mutta koulu- ja perhesurmien vähenemisen hyöty arkiyhteisön suunnitelmallisen monimutkaistamisen tuomien muiden hyötyjen joukossa lienee varsin marginaalinen. Lisäsin viittauksen koulu- ja perhesurmiin koska pari päivää aikaisemmin silmiini osui viittaus tutkimuksiin, joiden mukaan ihmiset reagoivat herkemmin tappioiden väistämiseen kuin hyötyjen tavoitteluun. Tavoittelin hieman lisää huomiota analyysilleni tuon viittauksen avulla. Kirjoitustani ei siis pidä lukea kommenttina koulu- ja perhesurmiin vaan paljon tärkeämmän, laaja-alaisemman ja pitkälti tunnistamatta jääneen kehityskulun analyysinä, joka tukeutuu luonnon- ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimustietoon sekä systeemiteoriaan.

Kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.

**

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.  

Yksinkertaistuminen selittää paljon enemmän ja elegantimmin aikamme ilmiöitä kuin muut selitykset sekä tarjoaa pitkää tähtäintä ajatellen paljon tehokkaamman toimenpidevalikoiman, joka viittaa esimerkiksi resurssien käytössä (ainakin pidemmällä tähtäimellä) isoihin säästöihin eli päinvastaiseen suuntaan kuin muut analyysit.

**

HS:n ensimmäisessä pääkirjoituksessa käsiteltiin samana päivänä Hyvinkään tragediaa otsikolla "Mikä tässä ajassa kasvattaa tappajia?" Kirjoituksessa on paljon hyviä ajatuksia, mutta siinä esitetään myös:  

 "Yh­teis­kun­nas­sa ei ole voi­ma­va­ro­ja teh­dä isoa kään­nös­tä sii­hen suun­taan, et­tä sir­pa­loi­tu­mis­ta voi­tai­siin hi­das­taa ja nuor­ten so­siaa­lis­tu­mis­ta vah­vis­taa. Kään­nös vaa­ti­si vah­vaa pa­nos­tus­ta tu­ki­jär­jes­tel­miin, jot­ka et­si­si­vät oi­rei­le­via nuo­ria ja per­hei­tä ja aut­tai­si­vat hei­tä." 

Eli haaste on: miten saada toimittajat ja monet muutkin fiksut ihmiset ymmärtämään, että työnjakojen ja roolien muuttaminen fiksummiksi säästää jopa huomattavasti kotitalouksien ja myös yhteiskunnan resursseja, samalla kun se auttaa tehokkaasti hyvin moniin ja monen eri alueen ongelmiin, esimerkiksi edistää nuorten sosiaalistumista ja helpottaa julkisen talouden kestokykyä, toisin kuin tehottamat tai vaivaa jopa pahentavat "lääkkeet"? Ja elämä muuttuisi muutenkin paljon mukavammaksi. 

Tärkeää on myös saada toimittajat, tutkijat jne oivaltamaan, että yksinkertaistumisen aiheuttamat ongelmat koskevat koko väestöä, ei vain jotain taloudellisesti huono-osaisempaa osaa väestöstä.

Olennaista on sekin, että työnjaon muutoskokeilujen (arkiyhteisön monimutkaistamisen) onnistumista edistäisi huomattavasti, jos ne alkaisivat väestön valtavirran keskuudessa.

Täällä on kommenttini FT Seija Sihvolan kirjoitukseni aihepiiriä sivuavaan kirjoitukseen. Kommenttiini sisältyy myös mielestäni hyödyllinen pedagoginen virike ehkä monillekin päätoimisille tutkijoille.

Avara arkiyhteisö on hyötymutaatio

”Ihmiskunta ei olisi ehkä koskaan kehittynyt nykyiseen kukoistukseensa ilman uudistuksia, joita aikalaiset, tai ainakin merkittävä osa heistä, pitivät epärealistisen utooppisina….

Jos vertaa onnistuneita ja epäonnistuneita utopioita toisiinsa, näyttäisi siltä, että yhteiskunnallisia instituutioita tai “pelisääntöjä” voi periaatteessa muuttaa radikaalistikin. Käytännössä uudet säännöt eivät usein ole sen parempia kuin vanhat, mutta aina joskus löydetään aiempia paremmin toimiva käytäntö. Koska se toimii, se myös vähitellen leviää ympäristöönsä kuten hyödyllinen mutaatio. Tällaisia hyötymutaatioita ovat olleet esimerkiksi oikeusvaltio (rule of law), vapaakauppa ja edustuksellinen demokratia. Tärkeämpää kuin se, mitä yhteisiä piirteitä näillä uudistuksilla on, on se, mikä piirre näiltä vallankumouksilta puuttuu. Radikaaleimmatkaan vapaakaupan, laillisuusperiaatteen tai demokratian kannattajat eivät nimittäin ajatelleet muuttavansa ihmisluontoa, vaikka heidän aatteensa olivat ainakin heidän vastustajiensa mielestä utooppisen epärealistisia….

Ohjeeni onnellisuuspoliitikoille on: älä yritä muuttaa ihmisluontoa, “perisynti” on ja pysyy. Yritä mieluummin sopeuttaa yhteiskunnallisia pelisääntöjä ihmisluonnon raadollisuuteen niin, että siitä seuraa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. Ja lue evoluutiopsykologista kirjallisuutta. Muuten et voi tietää, mikä ihmisluonnossa on pysyvää ja universaalia, mikä taas kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muokattavaa.” (Lainaus on tiedetoimittaja Marko Hamilon blogista.)

Ideani avarista arkiyhteisöistä hyvinvoinnin merkittävästi lisäämän yksinäisyyden  (ja arkiyhteisön yksinkertaistumisen) aiheuttamien haittojen kompensoijana täyttänee Hamilon molemmat ehdot eli ottaa huomioon ihmisluonnon raadollisuuden sekä  tarjoaa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle.  

Idea tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia nykyaikaan sopivalla tavalla esimerkiksi  kestävälle kehitykselle, taloudelliselle kasvulle, tasa-arvolle sekä miljardiluokan säästöille julkisissa että yksityistalouksien kustannuksissa. (Voisi ehkä puhua Y2A-”teoriasta” tai –hypoteesista, jossa Y tarkoittaa yksinäisyyttä/yksinkertaistumista ja 2A avaraa arkiyhteisöä, jolla yksinäisyyden/yksinkertaistumisen haitat voidaan eliminoida. Huomaa, että oletus Y:stä on voimassa, vaikka 2A osoittautuisi toimimattomaksi eli pitäisi etsiä joku muu oikeaan suuntaan vievä ratkaisu.)

Arkiyhteisön oletettu koko on sama kuin lajimme olemassaolon pääosan vallinnut elossapitoyhteisön koko. Koko tarjoaa dynaamisen mahdollisuuden lajin menestystekijöiden eli yhteistyön ja työnjaon harjoittamiseen myös arkielämässä, toisin kuin nykyinen kotitalous. Toisaalta idea antaa sijaa myös esimerkiksi sosiaalisen hierarkiataipumuksen harjoittamiseen, koska siinä arkiyhteisön jäsenillä on omat, erilliset asunnot yhteisen tilan lisäksi. Idean ydinpiirteitä ovat yhteisön koon, oman yhteisen pysyvän tilan ja jäsenten omien asuntojen lisäksi myös yhteisön autonomisuus sekä käsitys siitä, että yhteisön jäsenten asuntojen ei tarvitse välttämättä olla edes kovin lähellä toisiaan.

Ydinpiirteet mahdollistavat, että yhteisöstä voi muodostua jäsenilleen dynaaminen, turvallinen, merkityksellinen ja riittävän jatkuva ympäristö.  Se tarjoaa  kestävän avun sekä sopii myös väestön enemmistölle, toisin kuin verovähennyksiin, taloudellisiin tukiin tai ruuhkavuosiongelmien kärjistämiseen ja verorahoilla kustannettavan tukiaparaatin jatkuvaan paisuttamiseen  perustuvat yksinäistymisongelmien oireita lieventävät ehdotukset.

Ehdottamani mutaatio vahvistuisi ja leviäisi nopeammin, jos se saisi aluksi riittävän suosion hyvin koulutettujen tai muutoin hyväosaisten lajitovereiden keskuudessa. Niin hyvien, haitallisten kuin harmittomienkin käytäntöjen leviäminen kun noudattaa samaa evoluutiopsykologista kaavaa kuin räsymattojen yleistyminen. 



--
Edellä oleva teksti on kirjoitettu alunperin Marko Hamilon Tiede-lehden nettisivuilla olevan blogin kommentiksi. Linkki tuohon blogiin on alussa olevan pitkän lainauksen lopussa. 

Tiedetoimittajien kirjoitukset näyttävät olevan muutoinkin erinomaisia katalyyttejä ideoiden kirkastamisessa. Jani Kaaron kolumni katalysoi tämän kommenttini (linkki on googletiedostona olevaan kommentin kopioon, koska HS:n kolumnien kommentteihin ei voi linkittää suoraan). 

Sain sovitettua tuohon kommenttiin mielestäni riittävän osuvan aivojen toimintaan liittyvän analogian sekä muutoinkin nostettua hahmotustani aikaisempaa yleisemmälle tasolle eli sovelsin "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" kaaviota (eli systeemiteoriaa), josta kiitos nobelisti Murray Gell-Mannille. (Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.) Tuo kommentti saattaa olla kiireiselle lukijalle nopein tapa hahmottaa esitykseni ydin.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

Täällä on hyvin alustavaa arvioita avaran arkiyhteisön tuottamista säästöistä, hyödyistä ja joidenkin hyötyjen rahallisesta arvosta.

Mistä siis löytyisivät hypoteesin empiirisen testaamisen toteuttavat eddingtonit? Tai vaihtoehtoisesti ihmislajin taipumuksiin paremmin sopiva ongelma-analyysi ja siitä johdettu ehdotus ongelmanratkaisun suunnaksi?  

--
2.4.2012 lisätty linkki pp-esitykseen, jossa lähestyn problematiikkaa " yhteisön rajun tyhmistymisen näkökulmasta."

Yksinäistymiskierteen voi kääntää iloiseksi ja avartavaksi arkiyhteistyöksi

Marja-Liisa Niinikosken ja Liisa Välikankaan mukaan (HS Vieraskynä 24.2.) "yhteiskuntamme kaipaa jälleen aloitteellista ja näkemyksellistä yhteistoimintaa". Ehdotus on hyvä, sillä hyvinvointi on muuttanut elämän pääosan hyvin yksinäiseksi. On vaikea tehdä yksin tai kaksin tuloksellista yhteistyötä, joka on suomalaistenkin menestyksen tärkeimpiä edellytyksiä. 

Kirjoittajat tarjoavat toimivina esimerkkeinä vaihtopiirit ja ikäihmisten yhteisötalot. Ne ratkaisevat kuitenkin vain joitakin ongelmia, ja yhteisötalot sopivat harvoille. 

Siksi nyt tarvitaan aivan uudenlaisia yhteisöjä, jotka sopeutuvat useimpiin ongelmiin ja kaikkien ikäluokkien enemmistön tarpeisiin.

Uuden yhteisön jäseneksi pääsisi ainoastaan sen omien sääntöjen mukaan eikä esimerkiksi asunnon ostamalla. Osallistuminen olisi jopa hauskaa, mutta ainakin se tuntuisi turvalliselta ja merkitykselliseltä. Toiminta olisi intensiivistä, mutta se lisäisi monien vapaa-aikaa. Yksityisyyden ja vaivattoman eroamisen pitää olla mahdollista. Jäsenmäärä olisi luultavasti 15–60, mikä on tyypillistä hyvin sopeutuneille lähiyhteisöille.

Resursointi olisi toisenlainen kuin palkkatyössä tai nykykodeissa, joissa toimitaan minimimäärällä: väkeä olisi niin paljon, että "työt" tulevat tehdyksi seuranpidon arvoa lisäävänä oheistoimintana.

Kriteerien perusteella yhteisön jäsenkotitalouksilla tulisi todennäköisesti olla omat asunnot, joiden ei tarvitse olla lähekkäin. Yhteisöllä olisi silti yhteinen tila. Tarkat säännöt olisivat yhteisön oma asia.

Aloittaa voisi vaikka sisäisellä työn ja tavaran vaihdolla, vanhojen jäsenten auttamisella, ajan järjestämisellä fyysisen kunnon kohottamiseksi, yhteistoiminnalla lasten tarhasta hakemisessa, tarhapäivien lyhentämisessä sekä lasten hoidon tai valvonnan yhteisöllisessä järjestämisessä iltapäivisin, iltaisin, koulujen loma-aikoina ja viikonloppuina ja ainakin yhtenä yönä viikossa.

Kokeilut kaipaavat esimerkiksi muutamaa ystävystä tai koulutettua nuorta naista ja ruuhkavuotensa jo kärsinyttä kummitätiään, jotka päättävät kääntää yksinäistymiskierteen kohti iloista, avaraa arkiyhteistyötä ja -yhteisöä.

Jos tällainen organisaatioevoluutio alkaisi ja leviäisi, myönteiset vaikutukset koko väestön hyvinvointiin olisivat isoja. Onko lupaavampia ideoita yksinäistymisongelmien vähentämiseksi? 

Timo Lampinen

Helsinki

Teksti on julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 2.3.2012.

--

Täydentävä kommentti: En pane lainkaan pahakseni, jos joku keksii lupaavampia ja kattavampia ratkaisuja yksinäisyysongelmien vähentämiseksi. Tai vaihtoehtoisesti osoittaa, että mitään olennaista yksinäisyysongelmaa ei ole eli osoittaa nykytutkijoiden välinpitämättömyyden tämän megatrendiksi olettamani kehityssuunnan suhteen oikeaksi. (Niinikosken ja Välikankaan kirjoitus osoittaa mielestäni, että hekään eivät näe yksinäistymisen lisääntymistä vielä riittävän selkeästi, sillä heille tarve yhteistoiminnan lisäämiseen johtuu lähinnä vain edustuksellisen demokratian kankeudesta.)

Ongelmakenttään liittyvästä tärkeimmästä taustakysymyksestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä. Tuon kirjoituksen perässä myös (ei vielä täydellinen) luettelo käyttämästäni kirjallisuudesta/muista lähteistä.  

Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on puolestaan täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti).

Tässä on vielä ekstrana ajankohtainen lisätodiste yhteistyötä edistävien rakenteiden kehittämisen puolesta.

Ja vielä lopuksi:  1) Toivon, että levität tietoa tämän kirjoituksen ideasta. Niin tekemällä nopeutat käännöstä fiksumpaan suuntaan tai ainakin tämän idean kunnollista koettelua. 2) Olen jatkanut aiheen kypsyttelyä vielä ainakin yhdessä kirjoituksessani Marko Hamilon evoluutiopsykologisen näkökulman innoittamana. Tässä kirjoituksessa on linkki myös Jani Kaaron erääseen kolumniin kirjoittamaani kommenttiin, jossa olen päässyt mielestäni napakimpaan yleistykseen ja analogiaan ideani ytimen esittelyssä.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

Pienituloinen enemmistö tarvitsee oman ison luokkapuolueensa

Pienen puolueen perustaksi riittää yleiseen hyvää liittyvä tavoite kuten Vihreillä, museaalinen perinneharrastus kuten Vasemmistoliitolla tai arvot kuten Kristillisdemokraateilla.

Isot puolueet ovat olleet ja niiden on oltava jatkossakin menestyäkseen luokkapuolueita eli niiden on edistettävä jonkin ison väestöryhmän taloudellisia etuja, vaikka niiden kannattajissa on aina myös sellaisia ihmisiä, joiden etuja puolue ei aja ja vaikka edes puolueen johtajat eivät ymmärtäisi oman puolueensa luokkaperustaa. 

Esimerkki suurempituloisten ja samalla enemmän kouluja käyneiden luokkapuolueesta oli Suomalainen puolue, joka sikisi ensimmäisenä puolueena fennomaanisesta eli suomen kieleen sitoutuneesta, kansainvälistä alkuperää olevasta, nationalistisesta virtauksesta 1800-luvulla. Puolueen johtohenkilöiden oli hyvin vaikea ymmärtää, kun väestön pääosa eli kouluja käymätön ja niukasti elänyt rahvas (teollisuustyöläiset sekä maata omistava ja omistamaton maalaisväestö) tahtoi organisoitua omiksi puolueikseen. Suomalaisen puoleen johtajathan edustivat mielestään parhaalla mahdollisella tavalla myös suomenkielistä rahvasta.

Historiaa lukeneet tietävät, mitä tapahtui: Sosialidemokraattinen puolue ja Suomen Keskustan edeltäjä Maalaisliitto syntyivät edustamaan omia luokkiaan ja saivat vahvan aseman jo ennen talvisotaa. Aineellinen hyvinvointi kasvoi kansainvälisen kaupan seurauksena kohisten ja nämä puolueet sekä niiden kanssa verkostoituneet järjestöt huolehtivat hyvinvoinnin jakautumisesta aikaisempaa huomattavasti tasaisemmin. Hyvinvoinnin hedelmiä käytettiin myös koko väestön koulutustason nostamiseksi. 

Erityisesti sosialidemokraattien ajamana saatiin kansakoulu kaikkien ulottuville ja kaikille lapsille yhteinen kouluruokailu. Myöhemmin luokkayhteiskunnan kynnyksiä madallettiin lisää siirtymällä peruskouluun. Näissä muutostilanteissa suurin vastustus tuli Suomalaisen puolueen pääperillisen eli Kokoomus-puolueen suunnalta. Puolueen luonne parempituloisten luokkapuolueena aiheutti tuon vastustuksen. Oman kannattajakunnan lyhyenkin tähtäimen etujen puolustamisessa ei sinänsä ole moitittavaa.

Voidaan todeta, että sosialidemokraatit ja maalaisliittolaiset ovat saavuttaneet tavoitteensa. Aineellinen hyvinvointi on enemmän kuin kaksikymmentä kertaa korkeampi kuin 1860-luvulla ja se jakautuu verrattomasti tasaisemmin kuin alussa. Jyrkkä kahtiajako lukumäärältään suureen rahvaaseen ja lukumäärältään pieneen säätyväkeen/sivistyneistöön on kadonnut. Jokaisella köyhälläkin kansalaisella on mahdollisuus paljon parempaan koulutukseen ja terveydenhoitoon kuin yhdelläkään Kiinan keisarilla koskaan oli.

Seurauksena sekä SDP:n että Maalaisliiton perustana olleet yhteiskuntaluokat ovat kadonneet tai sulautuneet kohtuullisen hyvinvoivaksi, suurelta osin palveluammateissa tai toimihenkilötehtävissä toimivaksi keskiluokaksi, joka elää kaupunkimaista elämää, vaikka omakotitalo olisikin maaseudun taajamassa tai haja-asutusalueella.

Mikä on siis ongelma?

Tuloerot ovat alkaneet huolestuttavasti kasvaa.

Sosialidemokraattien ja maalaisliittolaisten sitkeiden ponnisteluiden ansiosta määrällisesti huikeasti lisääntyneillä hyvätuloisilla eli keskimäärin myös korkeasti koulutetuilla on edelleen oma luokkapuolueensa, Kansallinen Kokoomus. Tämä ilmenee kiistattomasti esimerkiksi Helsingin äänestysaluekohtaisista tuloksista. Siellä, missä on hyvät tulot ja hyvä koulutustaso, äänestetään Kokoomusta. 

Kokoomus on maistereiden ja yritysjohtajien luokkapuolue. Tällainen puolue on yhtä uskottava tuloerojen kaventamisen ajajana kuin vanhan suomalaisen puolueen johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen talonpoikien sekä maa- ja tehdastyöläisten etujen ajajana.

Myös pienituloisempi osa väestöstämme tarvitsee oman suuren luokkapuolueensa, jota voivat kannattaa myös ne parempituloiset, jotka pitävät tärkeänä tuloerojen kaventamista. Tällaisen tuloerojen kaventamista ykkösasianaan pitävän puolueen pitäisi olla maan johtava puolue tai sen pitäisi ainakin kilpailla tasavertaisesti hyvätuloisten etua ajavan Kokoomuksen kanssa. Tällaisen puolueen ei mielestäni tarvitse olla populistinen tai arvokonservatiivinenkaan, jos se on uskottava perustehtävässään. Oletan myös, että kokoomuksen älykkösiipi siirtyisi suurelta osin tuloerojen kaventamista tosissaan ja älykkäästi tavoittelevaan uuteen puolueeseen. Liikettä olisi luonnollisesti toiseenkin suuntaan.

Suomen ja suomalaisten tulevaisuuden kannalta olisi viisasta, että SDP ja Keskusta (ja ehkä Vihreätkin) alkaisivat neuvotella yhteisen puolueen muodostamisesta. Molemmilla puolueilla on pitkiä kehityskulkuja katsoen yhteen sovitettavissa olevat perinteet. Muistettakoon sosialidemokraattien puheet ainakin vielä 1920-luvulla puolueestaan “köyhälistön” tai jopa “kurjaliston” edustajana sekä Maalaisliiton ideologien piirissä edelleen sitkeästi elävä puhe siitä, että “ei pidä unohtaa köyhän asiaa”. Tämä tausta huomioiden voi uskottavasti siirtyä yhdessä edustamaan kaikkia nykyajan pienempituloisia, joita on ainakin puolet väestöstä. (Lisäys 4.7.2012: ei näiden kolmen puolueen fuusioituminen taida olla kovin todennäköistä eikä toivottavaakaan, hyvä jos kilvoittelussa kapeita tuloeroja ajavan vahvan yleispuolueen paikasta häviävät kaksi puoluetta jatkavat edes pikkuisina puolueina pitkään ja imuroivat fundamentalistien ääniä, hyvä olisi tietenkin yhteisen perimmäisen tavoitteena vuoksi jos ne ymmärtäisivät tukea suhteellisen lojaalisti kilvoittelun voittavaa sisarpuoluettaan.)

Vaihtoehtona sosialidemokraateille on käpristyä työläisromantiikkaa ja vasemmistoyhteistyötä vaalivaksi minipuolueeksi ja Keskustalle jäädä Itä- ja Pohjois-Suomen sekä haja-asutuksen kummalliseksi luokkapuolueeksi, joka vain kutistuu, koska edustettava ryhmä pienenee tukiaisista huolimatta. Kummallakaan ei liene yksin mahdollisuuksia muuttua tuloeroja tehokkaasti kaventavaksi ykköspuolueeksi. Myös kiintymys kauniiseen mutta aatehistorian hyllylle kuuluvaan hämärään fraseologiaan (sosialidemokratia, keskustalaisuus, työväenliike, alkiolaisuus jne.) vieraannuttaa potentiaalisia kannattajia.

Uusi aika tarvitsee uuden puoluejaon. Enää ei ole työväestöä tai maatalousväestöä määrällisesti eikä ihmisten itseluokittelun eikä tulonjaon näkökulmasta niin, että iso puolue voisi tukeutua näihin ryhmiin. 

Keskustan ja SDP:n kannattajaluokkien murenemisesta seuranneet muuntautumisyritykset epämääräisiksi yleispuolueiksi, jotka surkeasti kilpailevat Kokoomuksen aina uskottavammin edustamien hyvätuloisten suosiosta, on seurannut suosion kanavoituminen Soinin populistiselle puolueelle. 

Populismihan tarkoittaa yksinkertaisten eli yleensä aina tehottomien ja typerien ratkaisujen soveltamista monimutkaisiin ongelmiin.

--
Tämän kirjoituksen syntyä inspiroi pitkien kehityskulkujen tarkastelun lisäksi syksyllä 2011 emeritusprofessori U. E. Lehtosen Helsingin Sanomissa ollut haastattelu, jossa hän ennusti, että Suomessakin kehitys kulkee Englannin ja USA:n kaksipuoluemallia kohti sekä joulukuinen keskustelu kokoomuslaisen ystäväni kanssa. Ystäväni totesi karun paasikivimäisesti, että enemmistölle perusasia puoluevalinnassa on oma tulotaso. Kolmantena eikä suinkaan vähäisimpänä inspiraation lähteenä oli kaupunkisosiologi Pasi Mäenpään kirja "Helsinki takaisin jalolleen: askelia toimivampaan kaupunkiin" (Gaudeamus 2011). Mäenpää osoittaa vakuuttavasti että käytännössä kaikki suomalaiset elävät jo kaupunkimaista elämää eli ovat oikeastaan kaupunkilaisia ja että esim. viime kunnallisvaalien alla esitetty jako "betonipuolueeseen" ja puutarhakaupungin kannattajiin, on harhaanjohtava ja tarpeeton.

Kirjoitusta taustoittavaa tutkimustietoa puolueiden kannattajakuntien sosioekonomisesta perustasta löytyy tämän linkin takaa (katso erityisesti sieltä löytyvä pdf-tiedosto).

Pitkien kehityskulkujen tarkastelu tuottaa itseänikin yllättäviä johtopäätöksiä ja ideoita. Suosittelen samaa lähestymistapaa muillekin.

Apua ruuhkavuosiin ja/tai yksinäisyyteen ja/tai tasa-arvon tavoitteluun

Suuri osa suomalaisista pitää ruuhkavuosien aiheuttamaa aikapulaa itsestään selvänä ja perinteellisenä, mahdollisesti jopa välttämättömänä siirtymäriittinä kunnon äitiyteen tai isyyteen.

Kuva muuttuu toiseksi, jos ilmiötä katsellaan osana vuosisatojen ja vuosituhansien muutosta. Aineellisen hyvinvoinnin huikea kasvu on aiheuttanut arkiyhteisön yksinkertaistumisen, joka puolestaan on syynä pääosaan ruuhkavuosiongelmista ja moneen muuhunkin ongelmaan. Hyvinvointi on myös loitontanut sukupuolten maailmoja toisistaan ja edistänyt siten epätasa-arvon lisääntymistä.

Kotitalouksien jäsenten “toimenkuvia” (eli tehtäviä, työnjakoa, työprosesseja jne) voidaan tarkastella ja myös kehittää aivan yhtä järkiperäisesti kuin palkallisiakin toimenkuvia.

Tervetuloa tarkastelemaan ja kehittämään parempia “prosesseja” keväällä 2012 viikonloppukurssille  31.3.-1.4. Helsingin työväenopistossa (päivämäärää klikkaamalla pääset kurssin varsinaiselle esittelysivulle). 

Kurssille ovat tervetulleita kaikki kiinnostuneet, esimerkiksi ruuhkavuosista juuri nyt kärsivät, ruuhkavuotensa jo ohittaneet tai väistäneet sekä niiden tuloa vielä odottavat samoin kuin yksinäisyyden torjunnasta kiinnostuneet. Tämä kurssi sopii hyvin myös sukupuolten tasa-arvon konkreettisesta edistämisestä kiinnostuneille.

Tervetuloa!

Timo Lampinen

Lisäys 27.3. : Kurssi jouduttiin tällä kertaa peruuttamaan, koska minimimäärästä puuttui muutama. Hieman samankaltaista kurssia tultaneen tarjoamaan kuitenkin myöhemmin ja  la 14.4. esittelen kurssin ydinhypoteeseja Herttoniemessä (noin klo 15.15-15.30). Katso lisää linkistä:  (Unelmien Helsinki – paikallistoiminnan järjestötori La 14.4. Silkkikutomo, Herttoniemi, Laivalahdenkatu 2b A )

PS Sinun voi olla  joka tapauksessa hyödyllistä lukea taustaksi ja mahdollisia omia kehittelyjäsi varten ainakin tämä blogini, josta selviää aika hyvin kurssin taustalla oleva hypoteesini yksinkertaisuuden takaperoisesta lisääntymisestä ja sen vaikutuksista.

Tehokkain ja maistuvin lääke kävi huonosti tai ei

Ongelmat ja uhkat näyttävät olevan kasvussa. Ihmisten aiheuttaman ilmastonkehityksen suuntaa ei ole saatu vielä muutettua. Koko maailman väestönkasvu ja monien isojen kehittyneiden maiden taloudellinen nousu näyttävät paitsi estävän ilmastonmuutoksen kääntymistä parempaan suuntaan myös nopeuttavan resurssien varsin nopeaa ehtymistä.

Arabimaissa vanhat epäkansanvaltaiset valtarakennelmat ovat murtuneet tai murtumassa ja näiden muutosten lopulliset seuraukset voivat olla myös huonoja. USA:n velkaantuminen lisääntyy lisääntymistään. Euroopan Unionissa varsinkin Kreikka näyttää täysin kyvyttömältä ratkaisemaan isot ongelmansa ja useimmat muutkin Euroopan maat ovat  luisumassa monenlaisten ongelmien syövereihin. Suomessa parhaillaan käytävät hallitusneuvottelut ovat pitkittyneet todennäköisesti sen vuoksi, että hyvinvointipalveluiden ilmeisesti pakollisten, isojen leikkausten kohteista ei ole päästy yksimielisyyteen.

Yksi vaihtoehto on, että jatketaan Titanicin tyylisiä tanssiaisia eli ylläpidetään entistä menoa joko sen vuoksi että ei haluta nähdä, että jotain ikävää on tulollaan  tai oletetaan, että tehokkaistakaan toimenpiteistä ei ole enää mitään hyötyä.

Mikä olisi paras lääke ongelmiin?

Olisi tietenkin tehtävä päätöksiä nopeasti monissa asioissa, mutta paras peruslääkitys ongelmien pysyvää ratkaisua ajatellen on tieteen ja tieteen harrastamisen lisääminen entisestään. Niin maailman nykyisen tilan kuin sen korjausmahdollisuuksien taustalla ja perustana on hyvin olennaisesti tieteen huikea ja monialainen edistys.

Pienenä esimerkkinä tieteen synnyttämistä ongelmista ja ratkaisumahdollisuuksista voisi mainita vaikkapa Saksan selviämisen I maailmansodan aikana niin tavattoman pitkään kuin se selvisi ennen antautumista. Hyvin tärkeä tekijä Saksan kestokyvylle oli tieteellisen tutkimuksen avulla saatu tieto ja taito valmistaa keinolannoitteita sekä räjähdysaineita paljon ja nopeasti ilmakehän typestä.  Myönnän toki että esimerkki ei ole ylevin mahdollinen, mutta se on aika hyvä.

On panostettava tieteelliseen, erityisesti luonnontieteelliseen tutkimukseen ja tieteen harrastamiseen sekä tieteellisen ajattelun edistämiseen yleisemminkin. Tieteen harrastuksen edistäminen edistää  ainakin pitemmällä tähtäimellä myös tutkimusta. Tieteen harrastuksen lisääntymisen voi olettaa lisäävään myös rationaalista suhtautumista tarpeellisiin muutoksiin. Tiedehän ei ole mystiikkaa vaan perimmiltään järjestelmällistä, perusteltua ja dokumentoitua maalaisjärjen käyttämistä.

Siinäkin tapauksessa, että lähivuosina tai -vuosikymmeninä todella tulisi iso romahdus, niin raunioista on helpompi nousta jos tutkimusta on tehty ja tiedettä on harrastettu ennen romahdusta runsaasti. Toivoa tietenkin sopii, että romahdukset onnistutaan välttämään tieteen avulla.

Tieteen ja tieteen harrastamisen edistäminen on kaiken lisäksi hauskaa. Esimerkiksi Tieteen Ystävien Seura tarjoaa mahdollisuuden iloiseen tieteen harrastamiseen.

Pitkät listat ilman pääministerivaalivedätystä

Miten kansan tahto toteutuisi nykyistä paremmin eduskuntavaaleissa?

Valtaa käyttävät puolueet, eivät yksittäiset kansanedustajat. Kansanedustajien henkilökohtaisilla käsityksillä on painoa vain harvoissa omantunnon asioissa, jotka liittyvät yleensä vain uskontoon tai seksiin. Muutoin kansanedustajat äänestävät sen mukaan, mitä puolue linjaa. Niin se on ja tulee olemaan. 

Valistunut äänestäjä valitsee siten ennen muuta puolueen, jonka arvoja ja pyrkimyksiä eniten kannattaa. Itse ehdokkaan valinnan pitää olla mahdollisesta sympaattisuudesta, reippaudesta, ulkonäöstä jne. huolimatta toissijainen asia. Tämä on tärkeää huomata ja muistaa, myös politiikasta vähemmän kiinnostuneiden. Muuten tulee narratuksi.

Myös vaalilakia pitäisi muuttaa vähemmän harhaan johtavaksi eli ottaa käyttöön ns. pitkät listat. Toisin sanoen puolueiden vaalipiirijärjestöt asettaisivat jäsenäänestyksellä ehdokkaansa järjestykseen, jossa nämä tulevat valituksi, jos puolueen saamat äänet riittävät. 

Tämä malli vähentäisi roimasti rahan, lahjoittajien ja pintajulkisuuden vaikutusta vaalitulokseen. Muutos edistäisi todennäköisesti myös puolueiden jäsenmäärien kasvua ja niiden toimintaan osallistumista, mikä olisi kansanvallan kannalta myönteinen asia.

En usko, että tämä viisas muutos saadaan Suomessa aikaiseksi ainakaan lähitulevaisuudessa, mutta se on hyvä pitää mielessä. 

Toivottavasti olen väärässä pessimismissäni.

Toinen hyvä asia olisi, jos luovuttaisiin tietoisesti puhumasta pääministeriehdokkaista. Myös se on kieroa äänestäjien harhauttamista. 

Pääministerit eivät suinkaan ole hyviä itsevaltiaita, vaan omien puolueidensa linjojen noudattajia ja vartijoita. 

Harhainen tapa puhua pääministerivaalista suosii isompia puolueita pienempien kustannuksella. Erityisesti se suosii istuvan pääministerin puoluetta ja isoa puoluetta, jolla sattuu olemaan esiintymistaitoinen puheenjohtaja. Tuollainen etevyys ei takaa, että osaamista olisi missään tärkeämmässä asiassa enemmän kuin muilla ehdokkailla.

Suuret puolueet voivat edistää reilumpaa menettelyä vaikenemalla pääministeriehdokkaista. Sellainen käytäntö, että suurin puolue saa nimetä ensisijaisen pääministeriehdokkaan vaalien jälkeen ei liene kansanvallalle vahingoksi, mutta sitovaksi sitä sääntöä ei ole järkevää tehdä.

Media ja muut merkittävät toimijat voisivat omasta puolestaan edistää parempaa käytäntöä siten, että jättävät pääministerivaalipuheet omaan arvoonsa, eivätkä tanssi enää markkinointimaakareiden pillin tahdissa kirjoituksin, puhein, teoin tai gallupein. 

Harkinnan puutetta on tässä asiassa osoittanut esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunta järjestämällä "pääministeripaneelin".  "Suurten puolueiden puheenjohtajien paneeli" olisi selkeästi fiksumpi ilmaisu. Helsingin Sanomat on ilahduttavasti juuri tänään oireillut tässä asiassa oikeaan suuntaan.