maanantai 23. marraskuuta 2009

Mikä auttaisi ministerin murjotukseen?

Ministeri Antti Tanskasen, Helsingin yliopiston hallituksen tuoreen puheenjohtajan ilme ei vaikuttanut kaikkein aurinkoisimmalta viime lauantaina Hämäläis-Osakunnan vuosijuhlassa.

Mikä oli ministerin murjotuksen syynä, oliko se aiheellista ja jos oli, niin mikä asiaan auttaisi?

Syynä tuskin oli ruoka, vaikka se oli jauhelihaa muusilla ("Riista Wallenberg, puikula-perunapuree, riistakastiketta"), koska maku oli hyvä ja tarjoilu tyylikästä. Tuskin sekään, että Tanskanen itse palkittiin osakunnan kunniamerkillä ja hänen kanssaan Suomen hiihtourheilun yksi legendaarisimmista sankareista eli Siiri "äitee" Rantanen.

Tuskastunut ilmeily voimistui kuunneltaessa palkittujen osakunta-aktiivin ansioita. Kolme neljästä palkitusta ei ollut suorittanut vielä edes välitutkintoa, vaikka he olivat viihtyneet osakunnassa ja yliopiston kahviloiden suunnalla mitä ilmeisimmin jo runsaasti yli viisi vuotta.

Tanskanen oli prenikoiden jakoa edeltäneessä juhlapuheessaan ihmetellyt muun muassa suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden kansainvälisesti vertaillen pitkiä opiskeluaikoja. Mitään geneettistä eroa ei kuulemma pitäisi olla.

Perinteellinen ja tavallaan virallinen selitys pitkiin opiskeluaikoihin on raha tai siis sen puute. Toisaalta syytetään liian pientä opintotukea, joka on aika huvittavaa, kun tiedetään,että Suomessa opintotuki lienee maailman parhaita. Toisaalta sitä, että opiskelijoita on paljon enemmän yhtä opettajaa kohden kuin parhaita tuloksia saavuttavissa yliopistoissa.

Tärkeimmät tekijät, joihin näyttäisi voivan oikeasti ja tehokkaasti vaikuttaa opintoaikojen lyhentämiseksi, näyttävät kuitenkin olevan aineettomalla puolella.

Kun suoritin opettajaopintoja tämän vuosikymmenen alussa, kysyin yliopettaja Pauli Arolalta, mikä on tärkeintä opetuksen hyviä tuloksia ajatellen. Arolan mukaan opetusmenetelmät ovat toissijaisia. Opettajan on oltava aidosti innostunut asiastaan ja lisäksi säteiltävä "tunnelämpöä" oppilaisiin. Mielestäni ensiksi mainittu on tärkein, mutta toinenkin on tärkeä. Sen voinee korvata aika pitkälle myös arvostavalla suhtautumisella. Joka tapauksessa molempien tekijöiden tärkeys sai vahvistuksen esimerkiksi Helsingin yliopiston uusimman vuoden alumnin Bengt Holmströmin haastattelusta, joka ilmestyi Hesarin viimeisimmässä kuukausiliitteessä.

Kolmas tärkeä tekijä, joka on usein opettajan ulottumattomissa, on orientaatio ryhmässä tai ryhmissä, joihin opiskelija kuuluu. Ryhmä voi vahvistaa merkittävästi hyvää oppimissfääriä tai paikata heikkoa, mutta myös toisinpäin. Tästä ilmiöstä on muistelmakirjallisuudessa hyviä esimerkkejä. Mieleen tulevat esimerkiksi Jermu Laineen kirjaamat myönteiset kokemukset lukioajastaan Turussa sekä akateemikko Erkki Laurilan päinvastaiset kokemukset Hämeenlinnan lyseon osaamisvihamielisessä poikakulttuurissa.

Jos opiskeluaikoja halutaan oikeasti lyhentää ja lisäksi saada nykyistä paljon suurempi osa potentiaalisista huippututkijoista edes harkitsemaan tutkijanuraa, niin jokaisella laitoksella ja jokaisessa oppiaineessa kannattaisi tutkiskella keinoja konkretisoida Pauli Arolan reseptiä. Eli miten säteillä nykyistä selvemmin ja voimakkaammin aitoa innostusta oman alaan ja sen tutkimukseen sekä opiskelijoiden arvostamista. Luonnontieteilijöille menetelmää voisi olla viisasta kaupitella vaikkapa nobelisti Murray Gell-Mannin reseptinä.

Iso vastuu on myös opiskelijajärjestöillä, niiden huipuilla sekä jokaisen ainejärjestön ja osakunnan aktiiveilla. Heidän pitäisi miettiä käytäntöjä, joilla voitaisiin osaltaan edistää jäsentensä emotionaalista kiintymistä tietoon ja tutkimukseen. Se palvelisi jäsenistön parasta paljon enemmän kuin iänikuinen valittaminen rahasta ja teinimäinen ryypiskelyn ihannointi.

Lopuksi vielä neuvo yksittäiselle opiskelijalle, joka haluaa varmentaa menestymistä opinnoissaan. Koita järjestää opiskeluaikainen elämäsi, asumispaikkaa ja -mallia myöten, siten että pääset addiktoitumaan opiskelusta ja tutkimuksesta innostuneeseen ympäristöön. Tai muuta ympäristöäsi jääräpäisesti tämän ohjeen mukaiseksi. Vältä kuitenkin liikaa ryppyotsaisuutta. Esimerkiksi maailmanparannusharrastus ei ole ristiriidassa tutkimuksen harrastamisen kanssa. Monissa tapauksissa se on jopa sitä tukevaa.

Sydämen palo synnyttää tiedon janon, joka puolestaan johtaa nopeampaan valmistumiseen ja korkeatasoisempaan tutkimukseen. Ja sydämien syttymistä voidaan monella tapaa edistää. Tämä on luonnontiedettä eikä romantiikkaa.