sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Leijonanosa nurinkurin

Meillä on usein tapana ajatella tai ainakin kokea, että leijonanosa ajasta menee työikäisillä aikuisilla töissä ja lapsilla tarhassa tai koulussa.

Tätä harhakäsitystä ei tarvitse häpeillä, sillä siihen lankeavat myös tutkimustyötä ammattimaisemmin tekevät ihmiset. Viimeksi tällainen ilmeisen vilpittömällä mielellä esitetty arvio vilahti silmiini Yliopisto-lehdessä (nro 2/2010, s. 12), joka on Helsingin yliopiston viime vuosina aina vain paremmaksi kehittynyt tiedelehti.

Miten asia on, jos ajankäytön leijonanosaa tarkastellaan tieteen yleisimmän erikoisapuneuvon eli matematiikan avulla?

Tavallisin tieteen apuneuvo on muuten tavanomainen järjen käyttö, joka sekin on hyvä pitää mielessä.

Tiedehän tarkoittaa vain asioiden tavallista järjestelmällisempää ja huolellisempaa tarkastelua ja sen vuoksi se on suositeltava, hyödyllinen ja usein hauskakin näkökulma maailman tarkasteluun muillekin kuin siitä elantonsa suoraan saaville.

Työterveyslaitoksen tietojen mukaan keskimääräinen vuosityöaika on 1766 tuntia. Vuodessa on tunteja 8760. Työajan osuus on siis vain viidesosa vuoden tunneista.

Mielikuvamme työajan suuresta osuudesta poikkeaa siis aika paljon siitä mitä matematiikka osoittaa. Eroa ei selitä ainakaan enemmistön osalta työmatkan kesto, joka on muistaakseni keskimäärin vain parikymmentä minuuttia per sivu.

Vastaväitteenä voi esittää myös, että suuri osa ei-työajasta nukutaan. Sekään ei ole hyvä argumentti, sillä unen osuus on enimmilläänkin vain 40 prosenttia vuoden tunneista. "Vapaa-aika" on silti kaksi kertaa pidempi kuin ansiotyöaika, vaikka huomioon otettaisiin vain hereilläoloaika.

Harhakäsityksen merkillisyys korostuu, kun katsotaan ansiotyöhön käytetyn ajan kehitystä runsaan sadan vuoden aikana. Vuosityöaika on ansiotyötä tekevien enemmistön osalta jopa puolittunut. Nykyinen kokoaikatyö on menneiden sukupolvien näkökulmasta katsoen osa-aikatyötä. Katso vaikkapa tämä lähde (s. 24).

Tosiasiatiedon perustalta voi mielestäni aiheellisesti kysyä, onko nykyään harjoitetun ”työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen” lähtökohdat ajateltu riittävän loogisesti?

Viittaan esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön hankkeisiin. Niissä keskeisenä lähtökohtana näyttää olevan jo pitkälle osa-aikaistuneen ansiotyön joustavoittaminen muun ajankäytön suuntaan, ei toisinpäin eikä edes tasapuolisesti molempiin suuntiin.

Tarkennan. Ansiotyö on joustanut jo sata vuotta hyvin olennaisesti muun ajankäytön hyväksi. Miten paljon työaikaa pitää lyhentää ja sen joustoa lisätä, että se riittäisi? Kaiken lisäksi samaan aikaan on suuria paineita lisätä tuottavuutta ja työssäoloa.

Huomattavasti loogisempaa olisi vähentää näpertelyä työn ja "muun elämän" rajapinnan kanssa sekä ottaa painopisteeksi "muun elämän" osuuden trimmaaminen siten, että se joustaisi työn ja ihmisten muiden taipumusten ja tarpeiden mukaan paremmin. Siellä on olennaisesti suurempi kehittämisvara.

Radikaali uudelleenajattelu voisi edistää paremmin myös näiden hankkeiden nimenomaisena ja kannatettavana tavoitteena olevaa sukupuolten tasa-arvoa.

Ihmettelyä STM:n ja muiden vastaavien hankkeiden suhteen lisäävät työtehtävissäni yli kahdenkymmenen vuoden aikana saamani kokemukset, jotka tukevat sitä klassista viisautta, että tärkeimmät ja usein myös kiireellisimmät kehittämiskohteet ovat erittäin todennäköisesti ajankäytön suurimmassa palasessa.

Lisäys 22.3.2010: Tähän kuten pariin edelliseenkin kirjoitukseen on lisättävä viite Katja Yesilovan väitöskirjaan "Ydinperheen politiikka" (2009). Yesilovan väitöskirja näyttää selittävän suurelta osin, miksi yritetään kehittää puuhakkaasti vain arkielämän toissijaisia ongelmia. Tutkijoiden ja kansalaisten ajattelua dominoiva ydinperheontologia sallii ongelmien olemassaolon vain vanhempien virheellisissä asenteissa tai perheen ulkopuolella, esimerkiksi perheiden saamien etujen ja tukien niukkuudessa.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.