Paras vakuutusturva supertuprahduksia varten?

Risto Isomäki, tiedetoimittaja ja tieteiskirjailija pohdiskelee kolumnissaan, että voiko tulivuorten superpurkaukset estää (HS 6.7.2010). Tällaisia on viimeisen 100 000 vuoden aikana sattunut kolme kertaa. Indonesian Toba purkautui 75 000 vuotta sitten, Kamtsatkan Uzo 39 000 vuotta sitten ja Uuden Seelannin Taupo 26 500 vuotta sitten. Superpurkauksissa maan pinnalle ja ilmakehään leviää vähintään 1000 kuutiokilometriä tuliperäistä ainetta. Määrä on lähes miljoona kertaa suurempi kuin Islannin tämän vuotinen tuprahdus.

Isomäki arvelee että erityinen syy näihin superpurkauksiin voi olla jääkausien sulamisjaksojen aiheuttama merenpinnan nousu ja siitä seurannut maaperän jännitteiden muutos. Isomäki mielestä olisi selvittämisen arvoista voisiko riittävän suurilla geotermisillä sähkön tuotanto-ohjelmilla jäähdyttää peruskalliota niin syvältä, ettei valtavia purkauksia voisi enää syntyä. Toban purkaus kun esimerkiksi aiheutti sen, että ihmislajista jäi henkiin vain noin 2000-8000 yksilöä.

Isomäen ehdotus ei ole huono.

Omasta mielestäni pitäisi kuitenkin harkita vakavasti vielä paljon kattavamman vakuutusturvan ottamista Äiti Maan vaikeasti ennustettaviin, mutta elämälle tuhoisiin vatsa- ja muihin vaivoihin. Ihmislaji on saanut rippilahjakseen 10 000 vuoden rauhallisen vaiheen, jonka aikana on saavutettu maanviljelyn, sähkön ja tieteen avulla tilanne, jossa voidaan hankkia edes osittainen turva ehkä pahimpiakin tuhoja ajatellen.  Vain suurtuhojen tarkan luonteen ja ajankohdan ennustaminen on epävarmaa, sellainen voi tulla huomenna tai 1000 sukupolven päästä, mutta ne tulevat.

Tavoitteena lienee vääjäämättä oltava muutaman omillaan toimeen tulevan siirtokunnan perustaminen maapallon ulkopuolelle? Ensin tähän aurinkokuntaan ja toisessa vaiheessa kauemmas. Tämä on muutenkin hieno tavoite lajillemme ja sen kilpaileville ryhmittymille. Parhaat tulokset saavutetaan jos siirtokuntien perustamisesta kilpailee vähintään kaksi tai kolme osapuolta eikä mikään byrokraattinen maailmanhallitus.

Tavoitteen saavuttamiseksi on tietenkin välttämätöntä käyttää rahaa reippaasti perus- ja soveltavaan tutkimukseen. On hyvä havaita että tämä ei suinkaan tarkoita että elintasosta ja sen paranemisesta pitäisi tinkiä, pitkiä kehityskulkuja katsoen vaikutus on juuri päinvastainen. Nykyinen aineellinen hyvinvointimme, jo pelkästään ravinnon nykyistä määrää ajatellen, perustuu tieteelliseen tutkimukseen.

Tutkimukseen panostamisessa on myös se hyvä puoli, että sillä edistetään myös suppeinta mutta valitettavan monen mielestä täysin riittävää kotivakuutusta eli ilmakehän ja muun luonnon palauttamista ihmisen jäljiltä mahdollisimman luonnonmukaiseen tilaan.

 **
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa on 24.7.2012  päädytty suosittelemaan tämän kirjoitukseni kanssa yhteensopivasti tuhoisiin sääilmiöihin varautumista. Hyvä niin. Ilmeisenä lähtökohtana kirjoituksessa on kuitenkin tapahtumien katsominen lyhytjänteisesti. Oletuksena on, että nykyinen ilmastotyyppi on ikuinen.

135 000 vuotta sitten alkanut edellinen lämmin kausi, Eem, kesti 20 000 vuotta ja sen aikana lämpötilat vaihtelivat rajusti ja jaksot kestivät 75 vuodesta 5 000 vuoteen. Eemiä seurannut kylmä kausi päättyi 14 500 vuotta sitten ja ilmasto lämpeni noin viisi astetta 20 vuodessa. Vakaat ilmasto-olot ovat siten todennäköisesti poikkeus joka ei kestä, tehdään hiilidioksidipäästöille mitä tahansa.  Suosittelen pitkiin kehityskulkuihin tutustumista myös toimittajille.

Leijonanosa nurinkurin

Meillä on usein tapana ajatella tai ainakin kokea, että leijonanosa ajasta menee työikäisillä aikuisilla töissä ja lapsilla tarhassa tai koulussa.

Tätä harhakäsitystä ei tarvitse häpeillä, sillä siihen lankeavat myös tutkimustyötä ammattimaisemmin tekevät ihmiset. Viimeksi tällainen ilmeisen vilpittömällä mielellä esitetty arvio vilahti silmiini Yliopisto-lehdessä (nro 2/2010, s. 12), joka on Helsingin yliopiston viime vuosina aina vain paremmaksi kehittynyt tiedelehti.

Miten asia on, jos ajankäytön leijonanosaa tarkastellaan tieteen yleisimmän erikoisapuneuvon eli matematiikan avulla?

Tavallisin tieteen apuneuvo on muuten tavanomainen järjen käyttö, joka sekin on hyvä pitää mielessä.

Tiedehän tarkoittaa vain asioiden tavallista järjestelmällisempää ja huolellisempaa tarkastelua ja sen vuoksi se on suositeltava, hyödyllinen ja usein hauskakin näkökulma maailman tarkasteluun muillekin kuin siitä elantonsa suoraan saaville.

Työterveyslaitoksen tietojen mukaan keskimääräinen vuosityöaika on 1766 tuntia. Vuodessa on tunteja 8760. Työajan osuus on siis vain viidesosa vuoden tunneista.

Mielikuvamme työajan suuresta osuudesta poikkeaa siis aika paljon siitä mitä matematiikka osoittaa. Eroa ei selitä ainakaan enemmistön osalta työmatkan kesto, joka on muistaakseni keskimäärin vain parikymmentä minuuttia per sivu.

Vastaväitteenä voi esittää myös, että suuri osa ei-työajasta nukutaan. Sekään ei ole hyvä argumentti, sillä unen osuus on enimmilläänkin vain 40 prosenttia vuoden tunneista. "Vapaa-aika" on silti kaksi kertaa pidempi kuin ansiotyöaika, vaikka huomioon otettaisiin vain hereilläoloaika.

Harhakäsityksen merkillisyys korostuu, kun katsotaan ansiotyöhön käytetyn ajan kehitystä runsaan sadan vuoden aikana. Vuosityöaika on ansiotyötä tekevien enemmistön osalta jopa puolittunut. Nykyinen kokoaikatyö on menneiden sukupolvien näkökulmasta katsoen osa-aikatyötä. Katso vaikkapa tämä lähde (s. 24).

Tosiasiatiedon perustalta voi mielestäni aiheellisesti kysyä, onko nykyään harjoitetun ”työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen” lähtökohdat ajateltu riittävän loogisesti?

Viittaan esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön hankkeisiin. Niissä keskeisenä lähtökohtana näyttää olevan jo pitkälle osa-aikaistuneen ansiotyön joustavoittaminen muun ajankäytön suuntaan, ei toisinpäin eikä edes tasapuolisesti molempiin suuntiin.

Tarkennan. Ansiotyö on joustanut jo sata vuotta hyvin olennaisesti muun ajankäytön hyväksi. Miten paljon työaikaa pitää lyhentää ja sen joustoa lisätä, että se riittäisi? Kaiken lisäksi samaan aikaan on suuria paineita lisätä tuottavuutta ja työssäoloa.

Huomattavasti loogisempaa olisi vähentää näpertelyä työn ja "muun elämän" rajapinnan kanssa sekä ottaa painopisteeksi "muun elämän" osuuden trimmaaminen siten, että se joustaisi työn ja ihmisten muiden taipumusten ja tarpeiden mukaan paremmin. Siellä on olennaisesti suurempi kehittämisvara.

Radikaali uudelleenajattelu voisi edistää paremmin myös näiden hankkeiden nimenomaisena ja kannatettavana tavoitteena olevaa sukupuolten tasa-arvoa.

Ihmettelyä STM:n ja muiden vastaavien hankkeiden suhteen lisäävät työtehtävissäni yli kahdenkymmenen vuoden aikana saamani kokemukset, jotka tukevat sitä klassista viisautta, että tärkeimmät ja usein myös kiireellisimmät kehittämiskohteet ovat erittäin todennäköisesti ajankäytön suurimmassa palasessa.

Lisäys 22.3.2010: Tähän kuten pariin edelliseenkin kirjoitukseen on lisättävä viite Katja Yesilovan väitöskirjaan "Ydinperheen politiikka" (2009). Yesilovan väitöskirja näyttää selittävän suurelta osin, miksi yritetään kehittää puuhakkaasti vain arkielämän toissijaisia ongelmia. Tutkijoiden ja kansalaisten ajattelua dominoiva ydinperheontologia sallii ongelmien olemassaolon vain vanhempien virheellisissä asenteissa tai perheen ulkopuolella, esimerkiksi perheiden saamien etujen ja tukien niukkuudessa.

Olen kehitellyt tästä blogista ilmeneviä ajatuksia lisää. Tämän hetkisiin (kevät 2012) ajatuksiini ja ehdotuksiini pääset tutustumaan parhaiten täällä.