tiistai 7. elokuuta 2012

Faasi, josta valtiovarainministeriön budjettiosastonkin kannattaa kiinnostua




“Aloitetaanpa mistä tahansa olosuhteista - mahdollisuuksien kirjo on ääretön - ja kohdistetaanpa elävään systeemiin millaisia iskuja tahansa (ulkoisia, sisäisiä tai molempia), päädytään itseorganisoituvaan kriittiseen tilaan kaaoksen partaalle, missä pienikin tekijä voi milloin tahansa laukaista suuren muutoksen, joka vaikuttaa koko systeemiin. Sellaista elämä on.”
(John Gribbin: Syvä yksinkertaisuus. Kaaos, kompleksisuus ja elämän synty. Ursa 2005, s. 219.)

Herkkyys pienillekin muutoksille ja kaaoksen partaalla oleminen on luonnollista systeemeille (verkostoille), mutta nyt tarkastellaan systeemin sisäisten yhteyksien määrän muutosten vaikutuksia. Pelkän määrän (kompleksisuuden) lisääminen tuottaa yleensä aina jossain vaiheessa nopean siirtymisen uuteen, laadullisesti erilaiseen, mutta vakaaseen tilaan. Esimerkkinä voidaan käyttää nappeja, siis kahden napin satunnaista yhdistämistä kerrallaan narulla toisiinsa:

“Kukin voi itse nähdä miten tämä toimii pelaamalla oikeilla napeilla (kannattaa ehkä valita mieluummin viitisenkymmentä kuin 10 000 nappia), joskin systeemin käyttäytyminen on tullut erittäin selväksi sitä kuvaavan yksinkertaisen tietokonemallin avulla. Oleellista on, että kun yhteyksien määrä verkostossa ylittää puolet solmujen (siis tarjolla olevien nappien, TL:n tarkennus) määrästä, systeemi heilahtaa hyvin nopeasti yhdestä jokseenkin tylsästä (paljon nappeja, joiden välillä on muutamia yhteyksiä) toiseen vakaaseen tilaan, jossa on paljon enemmän rakennetta, mutta jossa ei ole odotettavissa juuri enempää muutoksia. Tämä on yksinkertainen esimerkki faasimuutoksena tunnetusta ilmiöstä, jota Kauffman vertaa veden jäätyessä tapahtuvaan faasimuutokseen. Verkoston kompleksisuus on ilmestynyt luonnollisesti hyvin yksinkertaisesta systeemistä pelkästään uusia yhteyksiä lisäämällä, ja mielenkiintoista siinä on kerralla tapahtuva faasimuutos, jossa systeemi heilahtaa tilasta toiseen vain muutaman viimeisen yhteyden johdosta.”
(Gribbin, s. 183-185)  

On tunnettua, että lajimme olomuoto on lähes koko lajin olemassaolon ajan ollut kooltaan 15-150 ihmisen elossapitoyhteisö. Menestyneet eli sopeutuneet yhteisöt ovat verkostoituneet naapuriyhteisöjen kanssa eli olleet geeni- ja innovaatiovaihdon osapuolia. Pääosan ajasta menestyneet yhteisöt olivat kuitenkin melko itseriittoisia ja esimerkiksi riittävän koon tuottaman joustavuuden vuoksi levisivät kaikille ilmastovyöhykkeille jo ennen verkoston monimutkaistumista myös valtiotasoiseksi maanviljelyyn siirtymisen seurauksena.  

Valtioiden synty on esimerkki melko tuoreesta faasimuutoksesta.  Perinteellinen elossapitoyhteisö on puolestaan mainio esimerkki systeemistä, joka on pysynyt hyvin pitkään samassa faasissa (olomuodossa).

Lienee myös selvää, että elossapitoyhteisön kutistuminen perinteellistä selvästi pienemmäksi 1700-luvun isojaosta alkaen on ollut teknistieteellisen kehityksen, teollistumisen ja kaupungistumisen edellytys. Nykyinen huikea aineellinen hyvinvointi ei olisi voinut toteutua, jos kelpoisuusmaiseman muuttuessa olisi pitäydytty jääräpäisesti perinteen ohjaamassa, peruselinkeinoja harjoittavassa, isossa elossapitoyhteisössä.

Esimerkiksi elannon hankinnan ja koulutuksen siirtyminen pääosin elossapitoyhteisön ulkopuolelle ovat olleet välttämättömiä sopeutumia ja elossapitoyhteisön pienentyminen on auttanut sitä joustamaan nopeammin muutoksiin.

Elossapitoyhteisön keskimääräinen koko on nyt (2,2 henkilöä) tasolla, joka ei ole riittävän vakaa eikä joustava, vaikka yhteisön piirissä vietetään lähtökohtaisesti ainakin 80 prosenttia vuoden tunneista.

Olomuodon epävakaus ja joustamattomuus ilmenee esimerkiksi ruuhkavuosiongelmina, tasa-arvon saavuttamisen vaikeuksina, fyysisen ja psyykkisen terveyden heikentymisenä, yksinäisyytenä sekä julkiseen sektoriin kohdistuvana paineena palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen.

Nykymallinen yhteistyö elossapitoyhteisöjen kesken, niiden välisten rajapintojen yli, toimii heikosti tai satunnaisesti eikä ole kääntänyt julkiseen sektoriin kohdistuvia paineita vähenevään suuntaan.

Nykyinen kehitys johtaa umpikujaan. Kaaoksen reuna, tai ainakin iso kertaromahdus tai pienen tekijän iso vipuvaikutus, lähenee, sillä julkisen sektorin rahat eivät riitä elossapitoyhteisöjen palveluiden ja tukien jatkuvaan lisäämiseen sekä niiden heikosta toimivuudesta koituvien välillisten kustannusten kattamiseen.

Yhteisön oman koon kasvattaminen ei näytä olevan toimiva ratkaisu. Sellaisia, kuten yhteisöasumista, on jo kokeiltu, mutta ne eivät ole onnistuneet tai ne ovat muuten soveltumattomia, kuten ehkäisystä luopuminen.

Jäljelle näyttää jäävän vain vaihtoehto kehittää elossapitoyhteisöjen itseorganisoituva yhteistyömalli, jolla lisätään elossapitoyhteisöjen yhteistä monimutkaisuutta joustavuuden ja riittävän itseriittoisuuden saavuttamiseksi.

Gribbinin esitys systeemien säännönmukaisuuksista sekä omat kokemukseni työnjakojen kehittämisestä antavat perusteen olettaa, että on olemassa ainakin yksi sellainen elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmän henkilölukumääräväli ja toimintamalli, jossa faasimuutos toteutuu. Olomuoto olisi todennäköisesti riittävän joustava ja vakaa ja se voisi vapauttaa monien muiden hyötyjen lisäksi kymmenien prosenttien verran kotitalouksien eli elossapitoyhteisöjen resursseja. Tämä faasimuutos muistuttaisi jään sulaessa tapahtuvaa muutosta, jossa lämpöä suorastaan purskahtaa.

On selvää, että tällaisten elossapitoyhteisöjen yhteistyöryhmien lisääntyminen tuottaisi vastaavasti johonkin määrään yleistyttyään myös julkiselle sektorille huomattavia säästöjä.

Julkisten toimijoiden kannattaisi siten jo julkisen sektorin kustannuskriisin vuoksi käynnistää ja tukea kokeiluhankkeita, joilla yritetään löytää tällainen vakaa faasi.

Lisähoukuttimeksi voi todeta, että jonkin tietyn yleisyystason saavuttamisen jälkeen uusi systeemi yleistyy erittäin todennäköisesti eksponentiaalisesti. Olisi realistista odottaa isoja säästöjä ehkä vielä tällä vuosikymmenellä.


***

Olen käsitellyt samaa aihepiiriä aikaisemminkin, mutta enemmän koulutukseni (yhteiskuntahistoria, juridiikka ja kasvatustiede) ja työkokemukseni (työnjaon kehittäminen) pohjalta. Näihin kirjoituksiin pääsee esimerkiksi täältä.

Koen varsin avartavana lähestyä asiaa nyt systeemiteorian ja fysiikankin kautta. Yllätyin itse tätä kirjoittaessani miten selvästi esimerkiksi ihmisyhteisöjen kehitys ja virtaavassa vedessä näkyvät pyörteet näyttävät noudattavan aivan samojen universaaleja säännönmukaisuuksia. Suosittelen lämpimästi muitakin historian ja yhteiskuntatieteiden pohjalta ilmiöitä tarkastelevia sovittamaan ajatteluaan luonnontieteiden ymv. kanssa yhteen. Uskon että näin päästään syvemmälle ja hedelmällisempiin tuloksiin.

**
Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.