tiistai 21. elokuuta 2012

Yliopistotutkijoiden yhteiskuntavastuusta




Kaupunkitutkimuksen professorit, Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen, ehdottavat kansallisen asumispoliittisen ohjelman tekemistä lähiöiden kehittämiseksi. Ajankohtaisena syynä ehdotukselle on, että viidesosa suomalaisista asuu 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa lähiöissä, jotka kärsivät ainakin osittain kaksoisongelmasta: iäkäs rakennuskanta kaipaa uudistamista ja joissakin lähiöissä sosiaaliset ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvin isotkin, mutta umpimähkäiset  julkisen rahan panostukset lähiöiden korjaamiseen voivat pahimmillaan johtaa hyväkuntoisiin ongelma-alueisiin.  Vaattovaaran mukaan parasta olisi ottaa aihe ensin huolelliseen ”analyyttiseen tarkasteluun”.

Vaattovaara ja Kortteinen uskaltautuvat siis esittämään asiantuntemuksensa pohjalta yhteiskunnan kehittämiseen tähtääviä ehdotuksia.  Vaattovaara ja Kortteinen toteuttavat Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa ilmeisen selvästi myös yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen toimenpideohjelmaa.

Missä on esimerkiksi eläintieteilijöiden ja yhteiskuntahistorian tutkijoiden vastaava, tulevaisuuteen suuntautuva, aloitteellinen panos, joka edistäisi ”oikeudenmukaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumista?”  Miksi he eivät puolestaan esitä esimerkiksi arkiyhteisöpoliittisen ohjelman tekemistä arkiyhteisöjen yhteistyön kehittämiseksi?

Onko vika tutkijoiden puuttuvassa uskalluksessa todeta edes varovasti, mihin suuntaan tutkimustiedon ja rationaalisen päättelyn valossa pitäisi edetä vai tutkimusrahoista päättävien puutteellisessa tilannearviossa vai molemmissa? 

(Lisäys 30.8.12: mieleen juolahti, että kohtelias selitys voisi olla se, että tieteet ovat pirstaloituneet liikaa. Ei kerta kaikkiaan ole tiedettä jolle kuuluisi tällainen laajempi, syvällisempi ja samalla käytännöllisempi hypoteesinmuodostus yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan osalta. Tarvittaisiinko peräti uusi tieteenala eli esim. "teoreettinen arkielämäntutkimus" teoreettisen fysiiikan esimerkin mukaisesti? Kokeellista fysiikkaa vastaisivat tällöin vapaaehtoiset kokeilut, muunlaisia kun taitaisi olla vaikeaa ja epäeettistäkin tehdä.)

Ajankohtaisena syynä kysymykselleni on, että käytännössä kaikki suomalaiset elävät pääosan ajastaan viimeisen sadan vuoden aikana hyvin pieniksi muuttuneissa (jopa vain yhden ihmisen) arkiyhteisöissä,  jotka kärsivät yleisesti monista ongelmista.  Pienentyminen on tehnyt arkiyhteisöistä hyvin joustamattomia, mistä on seurannut erilaisia oireita. Oireiden  yhteyttä yhteisön koon ja sen myötä joustavuuden pienentymiseen ei yleisesti tunnisteta.  Näitä oireita ovat esimerkiksi vanhusten yksinäisyys ja lapsiperheiden ruuhkavuodet, joita pyritään hoitamaan jatkuvasti suurenevilla julkisen rahan panostuksilla.  Tällaiset jatkuvasti lisääntyvät rahapanostukset eivät kuitenkaan tuo pysyvää ratkaisua.  Jos arkiyhteisöjen yhteistyölle löytyy riittävän vakaita ratkaisuja, niin hyödyt voivat olla yllättävän moninaisia.

Parasta olisi ottaa ensin arkiyhteisön yksinkertaistuminen huolelliseen analyyttiseen tarkasteluun. Nyt sellaisesta ei ole vielä merkkejä, vaan keskustellaan vain sivuseikoista eli esimerkiksi työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisesta tai arkiyhteisön jäsenten välisestä työnjaosta. Runsaasti keskustellaan myös päivä- tai kotihoidon paremmuudesta. Kuitenkin päivähoidon osuus on vain yksi viidesosa vuodesta.

Jos arkiyhteisöjen yhteistyöhön saadaan olennaisia parannuksia, niin kaupunkitutkijoiden toteama ongelma muuttuu.  Silloin poistuisi huomattava osa asumiseen ja sosiaaliseen kehitykseen liittyvistä ongelmista. Arkiyhteisön muutoksen analyyttinen tarkastelu näyttää siten selvästi kiireellisemmältä kuin Vaattovaaran ehdottama tarkastelu. Vaattovaaran ja Kortteisen kannattaisi siis herätellä esimerkiksi yhteiskuntahistorian tutkijoita osallistumaan osaltaan yhteiskuntavastuun kantamiseen.


***


Helsingin yliopiston yhteiskuntahistoriatieteistä sosiaali- ja taloushistoria näyttää  oppiaine-esittelynsä puolesta erityisen lupaavalta vastaamaan arkiyhteisön yksinkertaistumisen ratkaisemiseen liittyvään yhteiskuntavastuuseen:  ”..Millaista osviittaa historiallinen kehitys antaa suotuisan kehityksen jatkumisesta?...voivat tarttua tämän päivän ongelmiin opintojen antaman aikaperspektiivin turvin..”

Eläintieteilijät mainitsin, koska ihminen on sosiaalinen laumaeläin, joka on kehittynyt omaksi lajikseen yli 15 hengen melko tiiviissä yhteisöissä. Voisi olettaa, että eläintieteilijöillä on mielenkiintoista sanottavaa seuraamuksista, jos laumaeläimiä tarhataan pääosan ajasta kuten yksin eläviä lajeja ja aktiivisesti vielä tuetaan yksin elämistä ja toimimista.

Arkiyhteisöjen yhteistyöongelman analysoinnissa hyödyllisiä tieteenaloja lienevät yleisemmin katsoen ne, jotka tarkastelevat myös pitkiä kehityskulkuja ja niiden epäjatkuvuuksia, esim. arkeologia, historia ja biologia. Lähes merkityksettömiä tieteenaloja lienevät sellaiset, jotka tarkastelevat lähtökohtaisesti yksilötason ongelmia, esim. psykologia ja lääketiede tai tarkastelevat yhteisöllisiä kysymyksiä ilman aikaperspektiiviä, esim. suuri osa sosiaalitieteistä ja ns. perhetutkimuksesta.


***

Tämä kirjoitus kuuluu sarjaan, jonka sisällysluetteloon pääset tästä.