Kysymyksiä tulevaisuuden tutkijoille

Onko yksinäistyminen riittävää huomiota vaille jäänyt haitallinen megatrendi, johon voidaan  -  jos niin halutaan  -  vaikuttaa tehokkaasti?

Tulevaisuuden ja monen muunkin alan tutkijat esittelevät megatrendejä tai haasteita, joilla oletetaan olevan merkittäviä vaikutuksia nykyhetkeen ja varsinkin tulevaisuuteen. Useat näistä trendeistä näyttävät olevan taloudellisen hyvinvoinnin huikean lisääntymisen aiheuttamia. Ehkä eniten mainittuja ovat ilmastonmuutos, väestön lisääntyminen ja väestön vanheneminen, digitalisaatio ja elämystalous.

Mielenkiintoista on, että yksi aineellisen hyvinvoinnin aiheuttama pitkään jatkunut ja jatkuvasti voimistunut ilmiö ei esiinny näissä merkittävimpien kehityskulkujen luetteloissa. Tämä ilmiö on yksinäisyyden lisääntyminen, jonka tärkeimpiä seurauksia ovat hoivatyön aiheuttama kuormitus osalle kotitalouksista sekä yhteistyön vähäisyys kotitalouksien välillä.

Yksinäistyminen koskee lähtökohtaisesti 80-100 prosentin osuutta ihmisten ajasta eli sitä osaa, jota ei vietetä ansiotyössä tai julkisessa päivähoidossa. Yhteisö, jossa tämä aika vietetään on pienentynyt 15-60 ihmisen joukosta 2-3:een.  Muutos on erittäin olennainen ja koskee väestön suurta enemmistöä. Muutoksen kääntöpuoli on, että pienten lasten vanhempien suuren enemmistön ajankäyttö on nykyään sidottu lähtökohtaisesti yksinäisen vaiheen ajaksi lasten hoitamiseen. Muutos perinteelliseen on tässäkin suhteessa hyvin suuri, koska perinteellinen lasten hoiva jakautui pääosan ajasta paljon isommalle joukolle ihmisiä. Lasten vanhemmat eli parhaassa työ- ja innovaatioiässä olevat ovat siten peräti kahdella eri tavalla tämän hitaasti hivuttautuneen trendin “uhreja."

Erikoinen lisämauste ilmiölle on, että vallitseva käsitys hahmottaa ainakin ilmiön kääntöpuolta koskevat tosiasiat harhaisesti. Siihen viittaa, että tärkeänä pidetään jo pitkään lyhentyneen ja joustavoituneen ansiotyöajan lyhentämistä ja joustavoimista edelleen, jotta vanhemmat voisivat omistautua enemmän perhe-elämälle. Vanhempien perhe-elämälle omistautumisen mahdollisuuden kuvitellaan siis vähentyneen eikä lisääntyneen.

Eikö yksinäistymistrendi pitäisi ottaa tietoisesti huomioon arvioitaessa nykytilaa ja varsinkin tehtäessä tulevaisuuteen liittyviä arvioita ja suunnitelmia? Ei näet voi välttyä oletukselta, että yksinäistymiskehitys on yksi merkittävimpiä ellei merkittävin taustatekijä esimerkiksi sukupuolten epätasa-arvoilmiöiden, syrjäytymisen, masennussairauksien ja julkisen sektorin kustannuspaineiden takana.

Erityisen mielenkiintoista yksinäistymiskehityksessä on, että se näyttää olevan suhteellisen helppo kääntää kulkemaan radikaalisti päinvastaiseen suuntaan. Ei tarvitse tyytyä vain  jatkuvasti voimistuvien oireiden lievittämiseen, jota merkitsee esimerkiksi yhteiskunnan järjestämien tuki- ja neuvontapanostusten tason säilyttäminen tai varsinkin lisääminen.

Lisäksi on mielenkiintoista, että lupaavimmalta näyttäisi ongelman ratkaiseminen kotitalouksien omaehtoisesti muodostamien ja omaehtoisesti toimivien ryhmien avulla, ryhmien joiden toiminta perustuu lähtökohtaisesti palkattomaan yhteistyöhön. Tämä tarkoittaa, että rikastavan vuorovaikutuksen lisäämisestä saavutettavien hyötyjen lisäksi voitaisiin todennäköisesti saada säästetyksi niin kotitalouksien kuin julkisen sektorin kustannuksia.

Kotitalouksien kunnollisesti organisoitu yhteistyö näyttäisi ratkaisevan kepeästi myös työ- ja perhe-elämän yhteensovitustarpeet. Tämä ei tarkoita, että vastustaisin työ- ja perhe-elämän rajapinnan tekemistä joustavammaksi muillakin mahdollisilla tavoilla.

Eikö yksinäisyyden ja kotihoivatyön kaksoisongelman riittämättömästä tunnistamisesta ole väkevä todiste, että yli 30 tutkijanaisen tuore kirja "Tutkimusmatkoja äitiyteen ", joka kumpuaa selkeästi kaksoisongelmasta, ei tunne kotitalouksien yhteistyön suunnitelmallista kehittämistä ratkaisuvaihtoehtona vaan vain esimerkiksi kotitalouteen palkatun työvoiman tai lähisukulaisten avun? Ne ovat keinoja, jotka voivat auttaa vain suhteellisen epävarmasti ja varsin pientä vähemmistöä.

Eikö kotitalouksien erilaisten yhteistyömallien menestyminen olisi pulskansorttinen ja positiivinen Musta Joutsen, jos käytetään tulevaisuudentutkijoiden suosimaa ilmausta etukäteen vaikeasti ennustettavalle, mutta tehokkaasti vaikuttavalle ilmiölle?

Yksinäisyys-ilmiötä sekä varsinkin sen parempaan suuntaan kääntämisen hyötyjä ja edellytyksiä pitäisi mielestäni pohtia useista eri näkökulmista ja eri foorumeilla. Lisäksi pitäisi  käynnistää melko nopeasti useita erilaisia trendin kääntämiseen pyrkiviä kokeiluja.

Oma, erikoinen kiinnostavuutensa on siinä, miksi yksinäistymisen ja kotihoivatyön kaksoisongelma on jäänyt vaille riittävää huomiota ja miksi se on nähty ja nähdään vielä nykyisinkin osittain nurinkurisesti. Siinä on Veikko Huovista lainaten kelpo aihe jollekin dosentiksi aikovalle. 


--
Organisaatiot,  jotka pitävät itseään pätevimpinä edustamaan suomalaisia lapsia, nuoria ja perheitä, julkaisivat 2.2.2011 melko sympaattisen vaaliohjelman, joka osoittaa silti, että olisin voinut osoittaa kysymykseni perustellusti myös lapsi-, nuoriso- ja perhetutkijoille, joiden vallitseva hahmotus on epäilemättä tämän oireiden lievittämiseen keskittyvän ohjelman perustana.


Hyvä kuitenkin muistaa että kehotukseni nykyistä analyyttisempaan ydinongelmien (siis joilla iso merkitys ja joihin voidaan oikeasti vaikuttaa) kartoittamiseen koskee hyvin monia muitakin tutkimusaloja eli esimerkiksi tasa-arvotutkijoita, viestinnän tutkijoita, taloustieteilijöitä, naistutkijoita, sosiaalitutkijoita, kansanterveyden tutkijoita sekä ympäristötutkijoita.
(Tämä on lisätty 9.2.2011)


Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti) ja täällä puolestaan vielä tällä hetkellä paras tiedossa oleva idea siitä, miten oikeansuuntainen evoluutioprosessi saataisiin alkuun. 


Lisäys 27.3.2012: en pidä ainakaan vielä edellä kirjoittamaani virheellisenä, mutta silti täydentämisen tarpeessa olevana. Jatkopohdinta on johtanut siihen, että pidän arkielämän yksinkertaistumista perustavampana ilmiönä kuin siitä johtuvaa yksinäistymistä. Tarkemman hahmotuksen taustalla on esim. Murray Gell-Mannin tunnetuksi tekemä "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" -näkökulma. Katso asiasta lisää täältä.


Pidän todennäköisenä, että elossapitoyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on (hyvinvointi)yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

**

AIHEPIIRIIN LIITTYVÄÄ KIRJALLISUUTTA JA MUITA TIETOLÄHTEITÄ


Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.

Hamilo Marko: Onnellisuuspolitiikka ja ihmisluonto.  Blogi Tiede-lehden nettisivuilla 11/2011.

Heinonen Sirkka: Hahmotuksia asumisen tulevaisuudesta / Tieteen päivät 2011.

Himanen Pekka: Kukoistuksen käsikirjoitus. 2010.Himanen on hajulla siitä että yksinäisyys on ongelma, hän puhuu paljon tarpeesta lisätä "rikastavaa vuorovaikutusta", mutta hänellä ei ole mitään rakenteellista, toimivaa ideaa toiveensa toteuttamiseksi. Sama vaiva kuin esim. Demoksen sinänsä ahkerilla ja nokkelilla asiantuntijoilla, jotka jossain omassa tai SITRA:n raportissa puhuvat paljon julkisen tilan kehittämisestä, he eivät ole siis muistaneet että ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle ominainen lauman koko ei ole lähiö tai kaupunginosa. Ideansa ei siis ole huono mutta se ei riitä, siitä puuttuu esittämäni kevyt, nykyaikaan sopiva organisoituminen evoluution viitoittaman lauman/elossapitoyhteisön kokoisiin yksiköihin, joissa ihminen voi olla samalla kertaa objekti ja subjekti, mikä on omiaan edistämään sitä että ryhmällä on riittävän vahva kiinteys, mikä mahdollistaa taas riittävän tuttuuden ja turvallisuuden jne. Tarvitaan siis esim. konsilienssin harrastusta, niin ideoita sosiaalisiksi innovaatioiksi alkaa kyllä löytyä tieteiden välisten ristiriitaisuuksien avulla.

Himanen Pekka: Välittävä, kannustava ja luova Suomi. Katsaus tietoyhteiskuntamme haasteisiin. Eduskunnan kanslian julkaisu 4/2004.

Holli Kaija: Rehtoriblogi 15.3.2012. Tampereen yliopiston rehtori esittää aivan perusteltuja kysymyksiä: "Missä ovat ne kaikki toimenpiteet, joilla edesautetaan ja kannustetaan nuoria tekemään lapsia, hoitamaan heitä hyvin ja kasvattamaan heistä kunnon kansalaisia. Ei missään. Työuraa vain pidemmäksi, nopeasti opiskelemaan ja nopeasti työhön ja pois turhat lasten kotihoitotuet tai muut tukitoimet. Jokaisen pitäisi korvillaankin ymmärtää, että lapsissa ja nuorissa on meidän tulevaisuutemme ja jos on riittävästi lapsia, ei tarvitse meuhkata ikääntyvistä ihmisistä ja heidän aiheuttamistaan ongelmista. Josko edes yrittäisimme nähdä asioiden positiiviset puolet."
Hänelle ja muille samaa kysyville voi esittää vastakysymyksenä, että kannattaisiko miettiä ongelmaa hieman syvemmin eli johtuisiko muinittukin ongelma perimmiltään arkiyhteisön tavattomasta yksinkertaistumisesta, joka tekee lasten teosta, hoitamisesta ja kasvattamisesta paljon isomman haasteen kuin monimutkaisempien eli sopeutuvampien ("älykkäämpien") arkirakenteiden aikaan eläneille vanhemmille? Tehokkain ja ehkä ainoa tehokas tapa voisi olla tehdä arkiyhteisö "älykkäämmäksi" eli monimutkaisemmaksi nykyaikaan sopivalla tavalla.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden haasteet. Esiselvityksiä tulevaisuusvaliokunnalle. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 1/2009.

Hämäläinen Timo: Yhteiskunnallisia murroksia ja henkinen hyvinvointi. Sitran selvityksiä 8, Helsinki 2009.

Huovinen Veikko: Kylän koirat. WSOY 1962. 

Julkunen Raija: Sitran hyvinvointihautomosta. Yhteiskuntapolitiikka 1/2007. Julkunen kritisoi erästä aikaisempaa SITRAn/Hämäläisen raporttia, mutta ei hänkään tunnista yksinäisyysongelmaa. Julkunen arvioi tässä kirjoituksessa terveen kriittisesti monia kapea-alaisia ja tai marginaaliryhmien yhteisöllisyyskokeiluja eli voidaan päätellä että jos oikeasti halutaan enemmistölle sopivia yhteistoimintamalleja niin esimerkiksi arkkitehtilähtöiset mallit lienee viisainta kyseenalaistaa sekä etsiä ja kokeilla hyvin ennakkoluulottomasti malleja jotka jättävät riittävästi vapautta osallistujille. Ja ainakin muutama Julkusen tasoinen tutkija olisi hyvä saada havaitsemaan yksinäisyysongelman enemmistöä koskeva vakava luonne ja miettimään tai edes vakavasti kritisoimaan aivan uusia yhteisöllisiä malleja.

Kaitaniemi Tiina: Luonnollinen lapsuus. BTJ Finland Oy 2010. Tarpeellista evoluutiobiologista taustoitusta.

Lampinen Timo:   Aikaisempi kirjoitus, jossa samaa aihepiiriä on arvioitu vuoden 2035 näkökulmasta.

Lampinen Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuvavuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Helsingin yliopisto, poliittinen historia, pro gradu, 2006.  Tiivistelmä on täällä. Tämän työn alkuosa taustoittaa melko hyvin sitä miten yksinäistyminen kehittyi ennen 1930-lukua ja miksi ilmiötä ei tunnistettu jo tuolloin (tanskalaista naisasianaista Cyrinthe Lemckeä lukuunottamatta, jonka kritiikki jäi ymmärtämättä).

Lehtovaara Arvo: Ihmisen arvoitus. Evoluutiopsykologian ihmiskuva. Otava 1986.

Leskinen Sirpa ja Pesonen Petro: Vantaan esihistoria. Vantaan kaupunki 2008. Tämä on nimestään huolimatta myös oivallinen yleisesitys esihistoriallisesta ajasta.

Mäenpää Pasi: Helsinki takaisin jaloilleen: askelia toimivampaan kaupunkiin. Gaudeamus 2011. Asiansa osaavan kaupunkisosiologin kaukonäköistä tekstiä. Mäenpää ei sentään osaa kuvitella esittämääni uutta ideaa uudesta kevyestä mutta tarpeellisesta yhteistyöorganisaatiosta, mutta hänen ajatuksensa eivät ole lainkaan ristiriidassa idean kanssa. Hyvin suunniteltu ja toimiva julkinen tila on hyvä tavoite joka tapauksessa. Erikoisen kiinnostava on myös hänen hyvin argumentoitu todistelunsa siitä että puutarhakaupunkipuolue vastaan betonipuolue on väärin aseteltu. Tosiasiassa kaikki suomalaiset elävät jo urbaania elämää, vaikka osa sattuukin elämään maaseudulla tai peräti haja-asutusalueella.

Puttonen Mikko: Yhteishoiva teki ihmisestä sosiaalisen, Yliopisto-lehti nro 12/2010.

Nyman Markku: Kansalaisyhteiskunta ja vertaistuki. Hyvän mielen talo ry, 2008.

Hyvä opus, mutta tarkastelee aihepiiriä järjestöjen toiminnan jatkuvuuden näkökulmasta. “Läheisyys, yhteys” on  tässä kirjassa mainitun prof. Ojasen tutkimuksen mukaan suomalaisten mielestä toiseksi tärkein hyvän elämän ja onnellisuuden ehto, s 104.

Richerson Peter J.  ja Boyd Robert: Ei ainoastaan geeneistä. Miten kulttuuri muunsi ihmisen evoluution. Terra Cognita 2006.

Saari Juho: Onnellisuuspolitiikka. Kohti sosiaalisesti kestävää Suomea. Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 1/2012.
Teos on saatavilla ilmaiseksi netistä. Saari on ilmeisesti maan arvostetuimpia yksinäisyys- ja onnellisuustutkijoita, mutta hän ei tässä uusimmassakaan teoksessaan näytä vielä tunnistavan yksinäistymistä koko väestöä koskevana ongelmana. Tämän oivaltamisesta ja myöntämisestä seuraisi mielestäni jokseenkin vääjäämättä johtopäätös, että suuri osa yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikasta edistää nykyisellään yksinäisyyden syventymistä! Katso esim. taulukko s. 105. 

Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportti.   Yksinäistymisongelma ei löydy tämän sinänsä monessa suhteessa hyvän raportin sivuilta.

Suomi 2020 - Tuumasta toimeen. Kasvutyöryhmän loppuraportti. Yksinäistymisproblematiikka loistaa poissaolollaan vaikka sen ratkaisu toisi merkittää apua myös kasvun tueksi.

Taleb, Nassim Nicholas: Musta Joutsen. Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Terra Cognita 2010.

Tulevaisuuden voittajat. Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa. Toim. Juho Saari. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010.

Tutkimusmatkoja äitiyteen. Toimittaneet  Anna Keski-Rahkonen, Camilla Lindholm, Johanna Ruohonen ja Maria Tapola-Haapala. Duodecim 2010.

Viherä Marja-Liisa: Arjen elämyksellisen vuorovaikutuksen visio / Tieteen päivät 2011.

Lainaus vuoden 2035 lukion oppikirjasta

”Nykyinen hoivamalli

Nykyinen 2030-luvulla vallitseva käsitys ja käytäntö vanhempien roolista lastensa  hoivaamisessa alkoi yleistyä tämän vuosisadan toisella kymmenluvulla. Malli merkitsi paluuta teollistumista ja kaupungistumista edeltäneen perinteen suuntaan.

Käännekohta oli vuonna 2010 kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitos aloitti kehittämishankkeen,  joka tuki vapaaehtoisia vanhempia kehittämään nykyaikaan sopivia, edullisia ja vakaita yhteistyö- ja toimintamalleja, jotka täyttävät seuraavat kolme edellytystä:

Pientenkin lasten molemmilla vanhemmilla on pitkän perinteen eli teollistumista edeltäneen käytännön tapaisesti melko runsaasti aikaa ja joustoa työtä, lepoa ja muutakin taipumustensa mukaista toimintaa kuin lastensa hoivaamista varten muiden aikuisten rinnalla.  Toimintamallit ovat sukupuolineutraaleja, toisin kuin aikaisemmat mallit.  Lapsilla on sopivasti virikkeellinen (tuhansia sukupolvia vallinnutta soveltuvin osin muistuttava) sosiaalinen sfääri ympärillään pääosan vuorokaudesta jo syntymästä alkaen. 

Pian myös valtion Tutkimus- ja innovaationeuvostossa sekä useissa yliopistoissa oivallettiin, että kyse on tiedettä, innovaatioita, kestävää kehitystä sekä taloudellista kasvua tehokkaasti edistävästä hankkeesta ja niin alkoi kaksi muuta kehittämishanketta, joista toisen päärahoittaja oli SITRA ja toisen TEKES. Hieman myöhemmin  Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Väestöliitto aloittivat oman projektinsa.

Tärkeä osuus oli myös eräillä muilla toimijoilla. Niistä mainitaan yleensä HYY ja Naisasialiike Unioni. Viimeksi mainitun piirissä vaikuttaneen toimittaja Anne Moilasen napakat, mutta hauskat kirjoitukset edistivät kehittämisen vauhtia huomattavasti. 

Ensimmäisissä kokeiluissa avainasemassa olivat hyvin koulutetut naiset, jotka olivat kärsineet edeltäneestä hoivamallista eniten. Unohtaa ei pidä myöskään muutamien kaukonäköisten poliittisten päätöksentekijöiden alkuvaiheessa osoittamaa rohkeutta tukea perinteen suuntaisten kokeilujen lainsäädäntöön tarvitsemia poikkeuksia.  Kehittäminen nostatti myös kiihkeää, pääosin irrationaalista vastustusta.

Monien mainioiden, toisistaan selvästi eroavien kokeilujen tulokset alkoivat näkyä jo vuonna 2015.

Tutkimus, innovaatiot ja yrittäminen alkoivat kukoistaa sekä väestön hyvinvointi lisääntyä kaikilla mittareilla mitaten.

Suomalainen tutkija on saanut todennäköisesti kehitettyjen mallien vapauttaman kapasiteetin vuoksi Nobel-palkinnon viimeisen kymmenen vuoden aikana jo kolme kertaa.  Saajista kaksi oli ollut pienten lasten äitejä tehdessään palkintoon johtanutta tutkimustaan.

Tällä hetkellä uusvanhan mallin kehittämisen hedelmät näkyvät monella muullakin tavalla.

Masennus- ja muut mielen sairaudet ovat vähentyneet tavalla joka muistuttaa Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan poika –kirjassa kuvattua. Psykiatrien ja psykologien koulutusta on pystytty vähentämään kolmasosaan aikaisemmasta.

Myös ikääntyneiden hoivaamiseen löydettiin lasten hoivan kehittämisen sivutuotoksena uusia, inhimillisiä ja taloudellisesti edullisia malleja.

Suomen kilpailukyky on nyt ylivoimainen jopa Kiinaan verrattuja. Monet länsimaat ovat yrittäneet käynnistää muutoksia samaan suuntaan kuin Suomessa, mutta yritykset eivät ole ainakaan vielä onnistuneet. 

Edellinen hoivamalli ja sammakon kohmettuminen hengiltä

Noin vuoteen 2010 asti yleistä tietoisuutta hallitsi puolen vuosisadan ajan psykologian ja lastenpsykiatrian piirissä kehittynyt ydinperheontologia (Katja Yesilova: Ydinperheen politiikka, 2009), joka velvoitti äidit ja myöhemmin myös isät omistautumaan mahdollisimman paljon ja intensiivisesti lastensa hoitamiselle.

Tuo muissakin länsimaissa elänyt käsitys oli muotoutunut virheellisesti tulkitun tieteellisen (biologisen/etologisen) tiedon tuella. Toinen merkittävä vaikuttaja oli psykoanalyyttinen teoria, jonka ymmärrettiin kyllä jo 1900-luvun lopulla tukeutuvan tieteen ulkopuolisiin lähtökohtiin. 

Käsityksen mukainen lasten hoivaaminen alkoi viime vuosisadan lopulla toteutua myös käytännössä. Ilmiötä kutsuttiin usein ruuhkavuosiongelmaksi, jonka kuviteltiin koskevan vain pienten lasten vanhempia.

Ruuhkavuosiongelma aiheutti kuitenkin suoraan tai epäsuorasti useita isoja ongelmia. Esimerkiksi lasten hyvinvoinnille, parisuhteille, kansanterveydelle, sukupuolten tasa-arvolle, innovaatioille, tieteelle, yrittämiselle, taloudelliselle kasvulle, julkisyhteisöjen taloudelle, yhteiskunnalliselle osallistumiselle, ympäristölle, taiteelle ja muulle kulttuurille.

Eikä pidä unohtaa koko väestön keskuudessa yleistymässä ollutta masennusta, joka johtui suurelta osalta mielekkään, sosiaalisen tekemisen ja osallisuuden niukkuudesta. Yhteiskunnan tukijärjestelmä oli myös jatkuvasti lisääntyvien kustannuspaineiden aiheuttamassa kriisissä.

Perustan ydinperheontologian valta-asemalle oli luonut monimutkainen yli sata vuotta kestänyt kehitys.

Nationalismin nousuun liittynyt äitiyden ihannointi oli edistänyt esimerkiksi tasa-arvoa, koska tyttöjen koulutusta voitiin perustella äidin tärkeällä kasvatusroolilla. Ihannointi edisti myös tasa-arvoa pidemmälle meneviä tavoitteita suojelemalla yläluokan äitien vapautta ansio- ja hoivatöistä sekä kaupunkeihin syntyneen työläisluokan äitien samansuuntaisia tavoitteita.

Tärkeimmän taustatekijän harhaiselle hahmotukselle muodosti kuitenkin aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen tai tarkemmin sanoen hyvinvoinnin monet ilmenemismuodot. Niitä olivat kotitalouden henkilömäärän nopea vähentyminen, kotitalouden mukavuuksien lisääntyminen, palvelijatarpeen väheneminen, palkkatason nousu, asumistason paraneminen sekä lasten koulunkäynnin yleistyminen. Ne tekivät usein pakolliseksi äidin perinteeseen verrattuna huomattavan suuren työpanoksen kasvun hoivatöissä jo ennen ydinperheontologian aikaa. Tästä uudesta välttämättömyydestä tehtiin ihanne.

Kriittisen ajattelun kannalta on kiinnostavaa, että vallitseva käsitys kehityksen suunnasta oli ydinperheontologian hallitessa ajattelua absurdissa ristiriidassa tosiasioiden kanssa. 

Kuviteltiin, että vanhempien enemmistön läsnäolo lastensa elämässä oli pysynyt entisellään tai jopa vähentynyt olennaisesti, vaikka se oli lisääntynyt huomattavasti. Suurin osa lapsiin liittyvistä yhteiskunnan tuki- ja kehittämistoimista tukeutui tavalla tai toisella tähän harhaiseen taustaoletukseen. Tyypillinen harhaan liittyvä vaatimus oli:  "vanhempien on annettava aikaa lapsilleen".

Yhteisömme reagoi muutokseen ennen vuoden 2010 käännekohtaa samaan tapaan kuin sammakko, joka laitetaan kattilaan, jossa on mukavan lämpöistä vettä. Kun kattilaa tämän jälkeen kylmennetään hitaasti, niin sammakko ei huomaa hypätä pois ennen kuin se on kohmettunut hengiltä. Lisäksi sammakko uskoo (pahasta hypotermiasta kärsivien tavoin) lämpötilan olevan nousussa ja ottaa halukkaasti käyttöön menetelmät, jotka laskevat lämpötilaa entisestään. Sammakko uskoo myös lämpötilan mahdollisen laskemisen tulevan torjuttua sillä, että kattilan reunalla istuu tarpeeksi asiantuntijasammakoita neuvomassa lajitoveriaan polskimaan aina vain antaumuksellisemmin.

Lienee selvää, miksi nykyään opetuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan suorastaan piinallisen paljon kolmea asiaa.  Päättelyn johdonmukaisuutta, eri tieteenalojen tulosten yhteensopivuutta sekä Lordi Kelvinin toteamusta: ’vasta sitten alamme jotenkin ymmärtää asioita, kun osaamme käsitellä niitä edes jossain määrin kvantitatiivisesti.’ ”

---

Vanhempia, joilla on alaikäisiä lapsia, on Suomessa noin  miljoona. Jos oletetaan, että vanhempien yhden viidenneksen osalta tv-pöhnäisestä hoivasidonnaisuusajasta voitaisiin vapauttaa muihin tarkoituksiin keskimäärin edes 2 tuntia /vuorokausi, niin vapautunut tuntimäärä vastaisi noin 90 000 kokoaikaista työpanosta vuodessa.

Tämä linkki puolestaan kertoo, miten kotitalouden keskimääräinen henkilömäärä on muuttunut perinteellisestä ja vähän muutakin. Hieman lisää päättelyäni tukevaa matematiikkaa on myös toisessa blogissani ja sen liitetiedostossa.

(Tiedoksi & pahoittelut: ainakaan Apple/Safari -yhdistelmä ei näytä avaavan kunnolla tai lainkaan google-dokementtejani. Koita esim. Firefoxia tai jotain muuta yleistä selainta.)

Täällä on lisää ongelmanasettelun ydinasiasta ja täällä taas ainakin toistaiseksi vielä parhaasta ideasta saada oikeansuuntainen evoluutioprosessi alkamaan.

Tarkkaavainen lukija huomannee että tämän sekä näiden kahden juuri edellä linkitetyn kirjoituksen ajatukset, painotukset ja ideat eivät ole täysin yhteensopivia. Tässä ensimmäisenä kirjoittamassani ideoin esim. instituutiojohtoisia kehittämishankkeita, mutta uusimmassa taas kehittämishankkeita joita käynnistäisivät ketkä tahansa asian tärkeäksi kokevat. Eroavuus on luonnollista koska ajatteluprosessi on kestänyt pitkään ja se ollut jokseenkin yksinäistä. Muutenkin kyse on  vielä toistaiseksi vasta lupaavasta vaikkakin hyvin potentiaalisesta kehittämissuunnasta. Joidenkin instituutioiden tuki edes yksinäisyyden merkittävyyttä koskevan väitteeni kumoamiksi tai vahvistamiseksi olisi toki hyvinkin tervetullutta.