Yksinäistymiskierteen voi kääntää iloiseksi ja avartavaksi arkiyhteistyöksi

Marja-Liisa Niinikosken ja Liisa Välikankaan mukaan (HS Vieraskynä 24.2.) "yhteiskuntamme kaipaa jälleen aloitteellista ja näkemyksellistä yhteistoimintaa". Ehdotus on hyvä, sillä hyvinvointi on muuttanut elämän pääosan hyvin yksinäiseksi. On vaikea tehdä yksin tai kaksin tuloksellista yhteistyötä, joka on suomalaistenkin menestyksen tärkeimpiä edellytyksiä. 

Kirjoittajat tarjoavat toimivina esimerkkeinä vaihtopiirit ja ikäihmisten yhteisötalot. Ne ratkaisevat kuitenkin vain joitakin ongelmia, ja yhteisötalot sopivat harvoille. 

Siksi nyt tarvitaan aivan uudenlaisia yhteisöjä, jotka sopeutuvat useimpiin ongelmiin ja kaikkien ikäluokkien enemmistön tarpeisiin.

Uuden yhteisön jäseneksi pääsisi ainoastaan sen omien sääntöjen mukaan eikä esimerkiksi asunnon ostamalla. Osallistuminen olisi jopa hauskaa, mutta ainakin se tuntuisi turvalliselta ja merkitykselliseltä. Toiminta olisi intensiivistä, mutta se lisäisi monien vapaa-aikaa. Yksityisyyden ja vaivattoman eroamisen pitää olla mahdollista. Jäsenmäärä olisi luultavasti 15–60, mikä on tyypillistä hyvin sopeutuneille lähiyhteisöille.

Resursointi olisi toisenlainen kuin palkkatyössä tai nykykodeissa, joissa toimitaan minimimäärällä: väkeä olisi niin paljon, että "työt" tulevat tehdyksi seuranpidon arvoa lisäävänä oheistoimintana.

Kriteerien perusteella yhteisön jäsenkotitalouksilla tulisi todennäköisesti olla omat asunnot, joiden ei tarvitse olla lähekkäin. Yhteisöllä olisi silti yhteinen tila. Tarkat säännöt olisivat yhteisön oma asia.

Aloittaa voisi vaikka sisäisellä työn ja tavaran vaihdolla, vanhojen jäsenten auttamisella, ajan järjestämisellä fyysisen kunnon kohottamiseksi, yhteistoiminnalla lasten tarhasta hakemisessa, tarhapäivien lyhentämisessä sekä lasten hoidon tai valvonnan yhteisöllisessä järjestämisessä iltapäivisin, iltaisin, koulujen loma-aikoina ja viikonloppuina ja ainakin yhtenä yönä viikossa.

Kokeilut kaipaavat esimerkiksi muutamaa ystävystä tai koulutettua nuorta naista ja ruuhkavuotensa jo kärsinyttä kummitätiään, jotka päättävät kääntää yksinäistymiskierteen kohti iloista, avaraa arkiyhteistyötä ja -yhteisöä.

Jos tällainen organisaatioevoluutio alkaisi ja leviäisi, myönteiset vaikutukset koko väestön hyvinvointiin olisivat isoja. Onko lupaavampia ideoita yksinäistymisongelmien vähentämiseksi? 

Timo Lampinen

Helsinki

Teksti on julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 2.3.2012.

--

Täydentävä kommentti: En pane lainkaan pahakseni, jos joku keksii lupaavampia ja kattavampia ratkaisuja yksinäisyysongelmien vähentämiseksi. Tai vaihtoehtoisesti osoittaa, että mitään olennaista yksinäisyysongelmaa ei ole eli osoittaa nykytutkijoiden välinpitämättömyyden tämän megatrendiksi olettamani kehityssuunnan suhteen oikeaksi. (Niinikosken ja Välikankaan kirjoitus osoittaa mielestäni, että hekään eivät näe yksinäistymisen lisääntymistä vielä riittävän selkeästi, sillä heille tarve yhteistoiminnan lisäämiseen johtuu lähinnä vain edustuksellisen demokratian kankeudesta.)

Ongelmakenttään liittyvästä tärkeimmästä taustakysymyksestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä. Tuon kirjoituksen perässä myös (ei vielä täydellinen) luettelo käyttämästäni kirjallisuudesta/muista lähteistä.  

Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on puolestaan täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti).

Tässä on vielä ekstrana ajankohtainen lisätodiste yhteistyötä edistävien rakenteiden kehittämisen puolesta.

Ja vielä lopuksi:  1) Toivon, että levität tietoa tämän kirjoituksen ideasta. Niin tekemällä nopeutat käännöstä fiksumpaan suuntaan tai ainakin tämän idean kunnollista koettelua. 2) Olen jatkanut aiheen kypsyttelyä vielä ainakin yhdessä kirjoituksessani Marko Hamilon evoluutiopsykologisen näkökulman innoittamana. Tässä kirjoituksessa on linkki myös Jani Kaaron erääseen kolumniin kirjoittamaani kommenttiin, jossa olen päässyt mielestäni napakimpaan yleistykseen ja analogiaan ideani ytimen esittelyssä.

Pidän todennäköisenä, että arkiyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on arkielämän ja yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

Pienituloinen enemmistö tarvitsee oman ison luokkapuolueensa

Pienen puolueen perustaksi riittää yleiseen hyvää liittyvä tavoite kuten Vihreillä, museaalinen perinneharrastus kuten Vasemmistoliitolla tai arvot kuten Kristillisdemokraateilla.

Isot puolueet ovat olleet ja niiden on oltava jatkossakin menestyäkseen luokkapuolueita eli niiden on edistettävä jonkin ison väestöryhmän taloudellisia etuja, vaikka niiden kannattajissa on aina myös sellaisia ihmisiä, joiden etuja puolue ei aja ja vaikka edes puolueen johtajat eivät ymmärtäisi oman puolueensa luokkaperustaa. 

Esimerkki suurempituloisten ja samalla enemmän kouluja käyneiden luokkapuolueesta oli Suomalainen puolue, joka sikisi ensimmäisenä puolueena fennomaanisesta eli suomen kieleen sitoutuneesta, kansainvälistä alkuperää olevasta, nationalistisesta virtauksesta 1800-luvulla. Puolueen johtohenkilöiden oli hyvin vaikea ymmärtää, kun väestön pääosa eli kouluja käymätön ja niukasti elänyt rahvas (teollisuustyöläiset sekä maata omistava ja omistamaton maalaisväestö) tahtoi organisoitua omiksi puolueikseen. Suomalaisen puoleen johtajathan edustivat mielestään parhaalla mahdollisella tavalla myös suomenkielistä rahvasta.

Historiaa lukeneet tietävät, mitä tapahtui: Sosialidemokraattinen puolue ja Suomen Keskustan edeltäjä Maalaisliitto syntyivät edustamaan omia luokkiaan ja saivat vahvan aseman jo ennen talvisotaa. Aineellinen hyvinvointi kasvoi kansainvälisen kaupan seurauksena kohisten ja nämä puolueet sekä niiden kanssa verkostoituneet järjestöt huolehtivat hyvinvoinnin jakautumisesta aikaisempaa huomattavasti tasaisemmin. Hyvinvoinnin hedelmiä käytettiin myös koko väestön koulutustason nostamiseksi. 

Erityisesti sosialidemokraattien ajamana saatiin kansakoulu kaikkien ulottuville ja kaikille lapsille yhteinen kouluruokailu. Myöhemmin luokkayhteiskunnan kynnyksiä madallettiin lisää siirtymällä peruskouluun. Näissä muutostilanteissa suurin vastustus tuli Suomalaisen puolueen pääperillisen eli Kokoomus-puolueen suunnalta. Puolueen luonne parempituloisten luokkapuolueena aiheutti tuon vastustuksen. Oman kannattajakunnan lyhyenkin tähtäimen etujen puolustamisessa ei sinänsä ole moitittavaa.

Voidaan todeta, että sosialidemokraatit ja maalaisliittolaiset ovat saavuttaneet tavoitteensa. Aineellinen hyvinvointi on enemmän kuin kaksikymmentä kertaa korkeampi kuin 1860-luvulla ja se jakautuu verrattomasti tasaisemmin kuin alussa. Jyrkkä kahtiajako lukumäärältään suureen rahvaaseen ja lukumäärältään pieneen säätyväkeen/sivistyneistöön on kadonnut. Jokaisella köyhälläkin kansalaisella on mahdollisuus paljon parempaan koulutukseen ja terveydenhoitoon kuin yhdelläkään Kiinan keisarilla koskaan oli.

Seurauksena sekä SDP:n että Maalaisliiton perustana olleet yhteiskuntaluokat ovat kadonneet tai sulautuneet kohtuullisen hyvinvoivaksi, suurelta osin palveluammateissa tai toimihenkilötehtävissä toimivaksi keskiluokaksi, joka elää kaupunkimaista elämää, vaikka omakotitalo olisikin maaseudun taajamassa tai haja-asutusalueella.

Mikä on siis ongelma?

Tuloerot ovat alkaneet huolestuttavasti kasvaa.

Sosialidemokraattien ja maalaisliittolaisten sitkeiden ponnisteluiden ansiosta määrällisesti huikeasti lisääntyneillä hyvätuloisilla eli keskimäärin myös korkeasti koulutetuilla on edelleen oma luokkapuolueensa, Kansallinen Kokoomus. Tämä ilmenee kiistattomasti esimerkiksi Helsingin äänestysaluekohtaisista tuloksista. Siellä, missä on hyvät tulot ja hyvä koulutustaso, äänestetään Kokoomusta. 

Kokoomus on maistereiden ja yritysjohtajien luokkapuolue. Tällainen puolue on yhtä uskottava tuloerojen kaventamisen ajajana kuin vanhan suomalaisen puolueen johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen talonpoikien sekä maa- ja tehdastyöläisten etujen ajajana.

Myös pienituloisempi osa väestöstämme tarvitsee oman suuren luokkapuolueensa, jota voivat kannattaa myös ne parempituloiset, jotka pitävät tärkeänä tuloerojen kaventamista. Tällaisen tuloerojen kaventamista ykkösasianaan pitävän puolueen pitäisi olla maan johtava puolue tai sen pitäisi ainakin kilpailla tasavertaisesti hyvätuloisten etua ajavan Kokoomuksen kanssa. Tällaisen puolueen ei mielestäni tarvitse olla populistinen tai arvokonservatiivinenkaan, jos se on uskottava perustehtävässään. Oletan myös, että kokoomuksen älykkösiipi siirtyisi suurelta osin tuloerojen kaventamista tosissaan ja älykkäästi tavoittelevaan uuteen puolueeseen. Liikettä olisi luonnollisesti toiseenkin suuntaan.

Suomen ja suomalaisten tulevaisuuden kannalta olisi viisasta, että SDP ja Keskusta (ja ehkä Vihreätkin) alkaisivat neuvotella yhteisen puolueen muodostamisesta. Molemmilla puolueilla on pitkiä kehityskulkuja katsoen yhteen sovitettavissa olevat perinteet. Muistettakoon sosialidemokraattien puheet ainakin vielä 1920-luvulla puolueestaan “köyhälistön” tai jopa “kurjaliston” edustajana sekä Maalaisliiton ideologien piirissä edelleen sitkeästi elävä puhe siitä, että “ei pidä unohtaa köyhän asiaa”. Tämä tausta huomioiden voi uskottavasti siirtyä yhdessä edustamaan kaikkia nykyajan pienempituloisia, joita on ainakin puolet väestöstä. (Lisäys 4.7.2012: ei näiden kolmen puolueen fuusioituminen taida olla kovin todennäköistä eikä toivottavaakaan, hyvä jos kilvoittelussa kapeita tuloeroja ajavan vahvan yleispuolueen paikasta häviävät kaksi puoluetta jatkavat edes pikkuisina puolueina pitkään ja imuroivat fundamentalistien ääniä, hyvä olisi tietenkin yhteisen perimmäisen tavoitteena vuoksi jos ne ymmärtäisivät tukea suhteellisen lojaalisti kilvoittelun voittavaa sisarpuoluettaan.)

Vaihtoehtona sosialidemokraateille on käpristyä työläisromantiikkaa ja vasemmistoyhteistyötä vaalivaksi minipuolueeksi ja Keskustalle jäädä Itä- ja Pohjois-Suomen sekä haja-asutuksen kummalliseksi luokkapuolueeksi, joka vain kutistuu, koska edustettava ryhmä pienenee tukiaisista huolimatta. Kummallakaan ei liene yksin mahdollisuuksia muuttua tuloeroja tehokkaasti kaventavaksi ykköspuolueeksi. Myös kiintymys kauniiseen mutta aatehistorian hyllylle kuuluvaan hämärään fraseologiaan (sosialidemokratia, keskustalaisuus, työväenliike, alkiolaisuus jne.) vieraannuttaa potentiaalisia kannattajia.

Uusi aika tarvitsee uuden puoluejaon. Enää ei ole työväestöä tai maatalousväestöä määrällisesti eikä ihmisten itseluokittelun eikä tulonjaon näkökulmasta niin, että iso puolue voisi tukeutua näihin ryhmiin. 

Keskustan ja SDP:n kannattajaluokkien murenemisesta seuranneet muuntautumisyritykset epämääräisiksi yleispuolueiksi, jotka surkeasti kilpailevat Kokoomuksen aina uskottavammin edustamien hyvätuloisten suosiosta, on seurannut suosion kanavoituminen Soinin populistiselle puolueelle. 

Populismihan tarkoittaa yksinkertaisten eli yleensä aina tehottomien ja typerien ratkaisujen soveltamista monimutkaisiin ongelmiin.

--
Tämän kirjoituksen syntyä inspiroi pitkien kehityskulkujen tarkastelun lisäksi syksyllä 2011 emeritusprofessori U. E. Lehtosen Helsingin Sanomissa ollut haastattelu, jossa hän ennusti, että Suomessakin kehitys kulkee Englannin ja USA:n kaksipuoluemallia kohti sekä joulukuinen keskustelu kokoomuslaisen ystäväni kanssa. Ystäväni totesi karun paasikivimäisesti, että enemmistölle perusasia puoluevalinnassa on oma tulotaso. Kolmantena eikä suinkaan vähäisimpänä inspiraation lähteenä oli kaupunkisosiologi Pasi Mäenpään kirja "Helsinki takaisin jalolleen: askelia toimivampaan kaupunkiin" (Gaudeamus 2011). Mäenpää osoittaa vakuuttavasti että käytännössä kaikki suomalaiset elävät jo kaupunkimaista elämää eli ovat oikeastaan kaupunkilaisia ja että esim. viime kunnallisvaalien alla esitetty jako "betonipuolueeseen" ja puutarhakaupungin kannattajiin, on harhaanjohtava ja tarpeeton.

Kirjoitusta taustoittavaa tutkimustietoa puolueiden kannattajakuntien sosioekonomisesta perustasta löytyy tämän linkin takaa (katso erityisesti sieltä löytyvä pdf-tiedosto).

Pitkien kehityskulkujen tarkastelu tuottaa itseänikin yllättäviä johtopäätöksiä ja ideoita. Suosittelen samaa lähestymistapaa muillekin.

Apua ruuhkavuosiin ja/tai yksinäisyyteen ja/tai tasa-arvon tavoitteluun

Suuri osa suomalaisista pitää ruuhkavuosien aiheuttamaa aikapulaa itsestään selvänä ja perinteellisenä, mahdollisesti jopa välttämättömänä siirtymäriittinä kunnon äitiyteen tai isyyteen.

Kuva muuttuu toiseksi, jos ilmiötä katsellaan osana vuosisatojen ja vuosituhansien muutosta. Aineellisen hyvinvoinnin huikea kasvu on aiheuttanut arkiyhteisön yksinkertaistumisen, joka puolestaan on syynä pääosaan ruuhkavuosiongelmista ja moneen muuhunkin ongelmaan. Hyvinvointi on myös loitontanut sukupuolten maailmoja toisistaan ja edistänyt siten epätasa-arvon lisääntymistä.

Kotitalouksien jäsenten “toimenkuvia” (eli tehtäviä, työnjakoa, työprosesseja jne) voidaan tarkastella ja myös kehittää aivan yhtä järkiperäisesti kuin palkallisiakin toimenkuvia.

Tervetuloa tarkastelemaan ja kehittämään parempia “prosesseja” keväällä 2012 viikonloppukurssille  31.3.-1.4. Helsingin työväenopistossa (päivämäärää klikkaamalla pääset kurssin varsinaiselle esittelysivulle). 

Kurssille ovat tervetulleita kaikki kiinnostuneet, esimerkiksi ruuhkavuosista juuri nyt kärsivät, ruuhkavuotensa jo ohittaneet tai väistäneet sekä niiden tuloa vielä odottavat samoin kuin yksinäisyyden torjunnasta kiinnostuneet. Tämä kurssi sopii hyvin myös sukupuolten tasa-arvon konkreettisesta edistämisestä kiinnostuneille.

Tervetuloa!

Timo Lampinen

Lisäys 27.3. : Kurssi jouduttiin tällä kertaa peruuttamaan, koska minimimäärästä puuttui muutama. Hieman samankaltaista kurssia tultaneen tarjoamaan kuitenkin myöhemmin ja  la 14.4. esittelen kurssin ydinhypoteeseja Herttoniemessä (noin klo 15.15-15.30). Katso lisää linkistä:  (Unelmien Helsinki – paikallistoiminnan järjestötori La 14.4. Silkkikutomo, Herttoniemi, Laivalahdenkatu 2b A )

PS Sinun voi olla  joka tapauksessa hyödyllistä lukea taustaksi ja mahdollisia omia kehittelyjäsi varten ainakin tämä blogini, josta selviää aika hyvin kurssin taustalla oleva hypoteesini yksinkertaisuuden takaperoisesta lisääntymisestä ja sen vaikutuksista.

Tehokkain ja maistuvin lääke kävi huonosti tai ei

Ongelmat ja uhkat näyttävät olevan kasvussa. Ihmisten aiheuttaman ilmastonkehityksen suuntaa ei ole saatu vielä muutettua. Koko maailman väestönkasvu ja monien isojen kehittyneiden maiden taloudellinen nousu näyttävät paitsi estävän ilmastonmuutoksen kääntymistä parempaan suuntaan myös nopeuttavan resurssien varsin nopeaa ehtymistä.

Arabimaissa vanhat epäkansanvaltaiset valtarakennelmat ovat murtuneet tai murtumassa ja näiden muutosten lopulliset seuraukset voivat olla myös huonoja. USA:n velkaantuminen lisääntyy lisääntymistään. Euroopan Unionissa varsinkin Kreikka näyttää täysin kyvyttömältä ratkaisemaan isot ongelmansa ja useimmat muutkin Euroopan maat ovat  luisumassa monenlaisten ongelmien syövereihin. Suomessa parhaillaan käytävät hallitusneuvottelut ovat pitkittyneet todennäköisesti sen vuoksi, että hyvinvointipalveluiden ilmeisesti pakollisten, isojen leikkausten kohteista ei ole päästy yksimielisyyteen.

Yksi vaihtoehto on, että jatketaan Titanicin tyylisiä tanssiaisia eli ylläpidetään entistä menoa joko sen vuoksi että ei haluta nähdä, että jotain ikävää on tulollaan  tai oletetaan, että tehokkaistakaan toimenpiteistä ei ole enää mitään hyötyä.

Mikä olisi paras lääke ongelmiin?

Olisi tietenkin tehtävä päätöksiä nopeasti monissa asioissa, mutta paras peruslääkitys ongelmien pysyvää ratkaisua ajatellen on tieteen ja tieteen harrastamisen lisääminen entisestään. Niin maailman nykyisen tilan kuin sen korjausmahdollisuuksien taustalla ja perustana on hyvin olennaisesti tieteen huikea ja monialainen edistys.

Pienenä esimerkkinä tieteen synnyttämistä ongelmista ja ratkaisumahdollisuuksista voisi mainita vaikkapa Saksan selviämisen I maailmansodan aikana niin tavattoman pitkään kuin se selvisi ennen antautumista. Hyvin tärkeä tekijä Saksan kestokyvylle oli tieteellisen tutkimuksen avulla saatu tieto ja taito valmistaa keinolannoitteita sekä räjähdysaineita paljon ja nopeasti ilmakehän typestä.  Myönnän toki että esimerkki ei ole ylevin mahdollinen, mutta se on aika hyvä.

On panostettava tieteelliseen, erityisesti luonnontieteelliseen tutkimukseen ja tieteen harrastamiseen sekä tieteellisen ajattelun edistämiseen yleisemminkin. Tieteen harrastuksen edistäminen edistää  ainakin pitemmällä tähtäimellä myös tutkimusta. Tieteen harrastuksen lisääntymisen voi olettaa lisäävään myös rationaalista suhtautumista tarpeellisiin muutoksiin. Tiedehän ei ole mystiikkaa vaan perimmiltään järjestelmällistä, perusteltua ja dokumentoitua maalaisjärjen käyttämistä.

Siinäkin tapauksessa, että lähivuosina tai -vuosikymmeninä todella tulisi iso romahdus, niin raunioista on helpompi nousta jos tutkimusta on tehty ja tiedettä on harrastettu ennen romahdusta runsaasti. Toivoa tietenkin sopii, että romahdukset onnistutaan välttämään tieteen avulla.

Tieteen ja tieteen harrastamisen edistäminen on kaiken lisäksi hauskaa. Esimerkiksi Tieteen Ystävien Seura tarjoaa mahdollisuuden iloiseen tieteen harrastamiseen.

Pitkät listat ilman pääministerivaalivedätystä

Miten kansan tahto toteutuisi nykyistä paremmin eduskuntavaaleissa?

Valtaa käyttävät puolueet, eivät yksittäiset kansanedustajat. Kansanedustajien henkilökohtaisilla käsityksillä on painoa vain harvoissa omantunnon asioissa, jotka liittyvät yleensä vain uskontoon tai seksiin. Muutoin kansanedustajat äänestävät sen mukaan, mitä puolue linjaa. Niin se on ja tulee olemaan. 

Valistunut äänestäjä valitsee siten ennen muuta puolueen, jonka arvoja ja pyrkimyksiä eniten kannattaa. Itse ehdokkaan valinnan pitää olla mahdollisesta sympaattisuudesta, reippaudesta, ulkonäöstä jne. huolimatta toissijainen asia. Tämä on tärkeää huomata ja muistaa, myös politiikasta vähemmän kiinnostuneiden. Muuten tulee narratuksi.

Myös vaalilakia pitäisi muuttaa vähemmän harhaan johtavaksi eli ottaa käyttöön ns. pitkät listat. Toisin sanoen puolueiden vaalipiirijärjestöt asettaisivat jäsenäänestyksellä ehdokkaansa järjestykseen, jossa nämä tulevat valituksi, jos puolueen saamat äänet riittävät. 

Tämä malli vähentäisi roimasti rahan, lahjoittajien ja pintajulkisuuden vaikutusta vaalitulokseen. Muutos edistäisi todennäköisesti myös puolueiden jäsenmäärien kasvua ja niiden toimintaan osallistumista, mikä olisi kansanvallan kannalta myönteinen asia.

En usko, että tämä viisas muutos saadaan Suomessa aikaiseksi ainakaan lähitulevaisuudessa, mutta se on hyvä pitää mielessä. 

Toivottavasti olen väärässä pessimismissäni.

Toinen hyvä asia olisi, jos luovuttaisiin tietoisesti puhumasta pääministeriehdokkaista. Myös se on kieroa äänestäjien harhauttamista. 

Pääministerit eivät suinkaan ole hyviä itsevaltiaita, vaan omien puolueidensa linjojen noudattajia ja vartijoita. 

Harhainen tapa puhua pääministerivaalista suosii isompia puolueita pienempien kustannuksella. Erityisesti se suosii istuvan pääministerin puoluetta ja isoa puoluetta, jolla sattuu olemaan esiintymistaitoinen puheenjohtaja. Tuollainen etevyys ei takaa, että osaamista olisi missään tärkeämmässä asiassa enemmän kuin muilla ehdokkailla.

Suuret puolueet voivat edistää reilumpaa menettelyä vaikenemalla pääministeriehdokkaista. Sellainen käytäntö, että suurin puolue saa nimetä ensisijaisen pääministeriehdokkaan vaalien jälkeen ei liene kansanvallalle vahingoksi, mutta sitovaksi sitä sääntöä ei ole järkevää tehdä.

Media ja muut merkittävät toimijat voisivat omasta puolestaan edistää parempaa käytäntöä siten, että jättävät pääministerivaalipuheet omaan arvoonsa, eivätkä tanssi enää markkinointimaakareiden pillin tahdissa kirjoituksin, puhein, teoin tai gallupein. 

Harkinnan puutetta on tässä asiassa osoittanut esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunta järjestämällä "pääministeripaneelin".  "Suurten puolueiden puheenjohtajien paneeli" olisi selkeästi fiksumpi ilmaisu. Helsingin Sanomat on ilahduttavasti juuri tänään oireillut tässä asiassa oikeaan suuntaan.

Kysymyksiä tulevaisuuden tutkijoille

Onko yksinäistyminen riittävää huomiota vaille jäänyt haitallinen megatrendi, johon voidaan  -  jos niin halutaan  -  vaikuttaa tehokkaasti?

Tulevaisuuden ja monen muunkin alan tutkijat esittelevät megatrendejä tai haasteita, joilla oletetaan olevan merkittäviä vaikutuksia nykyhetkeen ja varsinkin tulevaisuuteen. Useat näistä trendeistä näyttävät olevan taloudellisen hyvinvoinnin huikean lisääntymisen aiheuttamia. Ehkä eniten mainittuja ovat ilmastonmuutos, väestön lisääntyminen ja väestön vanheneminen, digitalisaatio ja elämystalous.

Mielenkiintoista on, että yksi aineellisen hyvinvoinnin aiheuttama pitkään jatkunut ja jatkuvasti voimistunut ilmiö ei esiinny näissä merkittävimpien kehityskulkujen luetteloissa. Tämä ilmiö on yksinäisyyden lisääntyminen, jonka tärkeimpiä seurauksia ovat hoivatyön aiheuttama kuormitus osalle kotitalouksista sekä yhteistyön vähäisyys kotitalouksien välillä.

Yksinäistyminen koskee lähtökohtaisesti 80-100 prosentin osuutta ihmisten ajasta eli sitä osaa, jota ei vietetä ansiotyössä tai julkisessa päivähoidossa. Yhteisö, jossa tämä aika vietetään on pienentynyt 15-60 ihmisen joukosta 2-3:een.  Muutos on erittäin olennainen ja koskee väestön suurta enemmistöä. Muutoksen kääntöpuoli on, että pienten lasten vanhempien suuren enemmistön ajankäyttö on nykyään sidottu lähtökohtaisesti yksinäisen vaiheen ajaksi lasten hoitamiseen. Muutos perinteelliseen on tässäkin suhteessa hyvin suuri, koska perinteellinen lasten hoiva jakautui pääosan ajasta paljon isommalle joukolle ihmisiä. Lasten vanhemmat eli parhaassa työ- ja innovaatioiässä olevat ovat siten peräti kahdella eri tavalla tämän hitaasti hivuttautuneen trendin “uhreja."

Erikoinen lisämauste ilmiölle on, että vallitseva käsitys hahmottaa ainakin ilmiön kääntöpuolta koskevat tosiasiat harhaisesti. Siihen viittaa, että tärkeänä pidetään jo pitkään lyhentyneen ja joustavoituneen ansiotyöajan lyhentämistä ja joustavoimista edelleen, jotta vanhemmat voisivat omistautua enemmän perhe-elämälle. Vanhempien perhe-elämälle omistautumisen mahdollisuuden kuvitellaan siis vähentyneen eikä lisääntyneen.

Eikö yksinäistymistrendi pitäisi ottaa tietoisesti huomioon arvioitaessa nykytilaa ja varsinkin tehtäessä tulevaisuuteen liittyviä arvioita ja suunnitelmia? Ei näet voi välttyä oletukselta, että yksinäistymiskehitys on yksi merkittävimpiä ellei merkittävin taustatekijä esimerkiksi sukupuolten epätasa-arvoilmiöiden, syrjäytymisen, masennussairauksien ja julkisen sektorin kustannuspaineiden takana.

Erityisen mielenkiintoista yksinäistymiskehityksessä on, että se näyttää olevan suhteellisen helppo kääntää kulkemaan radikaalisti päinvastaiseen suuntaan. Ei tarvitse tyytyä vain  jatkuvasti voimistuvien oireiden lievittämiseen, jota merkitsee esimerkiksi yhteiskunnan järjestämien tuki- ja neuvontapanostusten tason säilyttäminen tai varsinkin lisääminen.

Lisäksi on mielenkiintoista, että lupaavimmalta näyttäisi ongelman ratkaiseminen kotitalouksien omaehtoisesti muodostamien ja omaehtoisesti toimivien ryhmien avulla, ryhmien joiden toiminta perustuu lähtökohtaisesti palkattomaan yhteistyöhön. Tämä tarkoittaa, että rikastavan vuorovaikutuksen lisäämisestä saavutettavien hyötyjen lisäksi voitaisiin todennäköisesti saada säästetyksi niin kotitalouksien kuin julkisen sektorin kustannuksia.

Kotitalouksien kunnollisesti organisoitu yhteistyö näyttäisi ratkaisevan kepeästi myös työ- ja perhe-elämän yhteensovitustarpeet. Tämä ei tarkoita, että vastustaisin työ- ja perhe-elämän rajapinnan tekemistä joustavammaksi muillakin mahdollisilla tavoilla.

Eikö yksinäisyyden ja kotihoivatyön kaksoisongelman riittämättömästä tunnistamisesta ole väkevä todiste, että yli 30 tutkijanaisen tuore kirja "Tutkimusmatkoja äitiyteen ", joka kumpuaa selkeästi kaksoisongelmasta, ei tunne kotitalouksien yhteistyön suunnitelmallista kehittämistä ratkaisuvaihtoehtona vaan vain esimerkiksi kotitalouteen palkatun työvoiman tai lähisukulaisten avun? Ne ovat keinoja, jotka voivat auttaa vain suhteellisen epävarmasti ja varsin pientä vähemmistöä.

Eikö kotitalouksien erilaisten yhteistyömallien menestyminen olisi pulskansorttinen ja positiivinen Musta Joutsen, jos käytetään tulevaisuudentutkijoiden suosimaa ilmausta etukäteen vaikeasti ennustettavalle, mutta tehokkaasti vaikuttavalle ilmiölle?

Yksinäisyys-ilmiötä sekä varsinkin sen parempaan suuntaan kääntämisen hyötyjä ja edellytyksiä pitäisi mielestäni pohtia useista eri näkökulmista ja eri foorumeilla. Lisäksi pitäisi  käynnistää melko nopeasti useita erilaisia trendin kääntämiseen pyrkiviä kokeiluja.

Oma, erikoinen kiinnostavuutensa on siinä, miksi yksinäistymisen ja kotihoivatyön kaksoisongelma on jäänyt vaille riittävää huomiota ja miksi se on nähty ja nähdään vielä nykyisinkin osittain nurinkurisesti. Siinä on Veikko Huovista lainaten kelpo aihe jollekin dosentiksi aikovalle. 


--
Organisaatiot,  jotka pitävät itseään pätevimpinä edustamaan suomalaisia lapsia, nuoria ja perheitä, julkaisivat 2.2.2011 melko sympaattisen vaaliohjelman, joka osoittaa silti, että olisin voinut osoittaa kysymykseni perustellusti myös lapsi-, nuoriso- ja perhetutkijoille, joiden vallitseva hahmotus on epäilemättä tämän oireiden lievittämiseen keskittyvän ohjelman perustana.


Hyvä kuitenkin muistaa että kehotukseni nykyistä analyyttisempaan ydinongelmien (siis joilla iso merkitys ja joihin voidaan oikeasti vaikuttaa) kartoittamiseen koskee hyvin monia muitakin tutkimusaloja eli esimerkiksi tasa-arvotutkijoita, viestinnän tutkijoita, taloustieteilijöitä, naistutkijoita, sosiaalitutkijoita, kansanterveyden tutkijoita sekä ympäristötutkijoita.
(Tämä on lisätty 9.2.2011)


Suhteellisen lennokasta, mutta perusteltua visiointia siitä, mitä parhaimmillaan yksinäistymistrendin kunnollinen kääntäminen voisi merkitä, on täällä  (sisältää myös jonkin verran pohdintaa miksi ydinongelmaa ei tunneta ja tunnusteta vielä yleisesti) ja täällä puolestaan vielä tällä hetkellä paras tiedossa oleva idea siitä, miten oikeansuuntainen evoluutioprosessi saataisiin alkuun. 


Lisäys 27.3.2012: en pidä ainakaan vielä edellä kirjoittamaani virheellisenä, mutta silti täydentämisen tarpeessa olevana. Jatkopohdinta on johtanut siihen, että pidän arkielämän yksinkertaistumista perustavampana ilmiönä kuin siitä johtuvaa yksinäistymistä. Tarkemman hahmotuksen taustalla on esim. Murray Gell-Mannin tunnetuksi tekemä "monimutkaisten sopeutuvien systeemien" -näkökulma. Katso asiasta lisää täältä.


Pidän todennäköisenä, että elossapitoyhteisön yksinkertaistumisen ymmärtäminen keskeiseksi ongelmaksi on (hyvinvointi)yhteiskunnan kehittämiselle ainakin yhtä tärkeää kuin fysiikan kehittymiselle oli  Max Planckin hypoteesi energian pakettiluonteesta vuodelta 1900.

**

AIHEPIIRIIN LIITTYVÄÄ KIRJALLISUUTTA JA MUITA TIETOLÄHTEITÄ


Gell-Mann Murray: Kvarkki ja jaguaari. Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa. WSOY 1996.

Hamilo Marko: Onnellisuuspolitiikka ja ihmisluonto.  Blogi Tiede-lehden nettisivuilla 11/2011.

Heinonen Sirkka: Hahmotuksia asumisen tulevaisuudesta / Tieteen päivät 2011.

Himanen Pekka: Kukoistuksen käsikirjoitus. 2010.Himanen on hajulla siitä että yksinäisyys on ongelma, hän puhuu paljon tarpeesta lisätä "rikastavaa vuorovaikutusta", mutta hänellä ei ole mitään rakenteellista, toimivaa ideaa toiveensa toteuttamiseksi. Sama vaiva kuin esim. Demoksen sinänsä ahkerilla ja nokkelilla asiantuntijoilla, jotka jossain omassa tai SITRA:n raportissa puhuvat paljon julkisen tilan kehittämisestä, he eivät ole siis muistaneet että ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jolle ominainen lauman koko ei ole lähiö tai kaupunginosa. Ideansa ei siis ole huono mutta se ei riitä, siitä puuttuu esittämäni kevyt, nykyaikaan sopiva organisoituminen evoluution viitoittaman lauman/elossapitoyhteisön kokoisiin yksiköihin, joissa ihminen voi olla samalla kertaa objekti ja subjekti, mikä on omiaan edistämään sitä että ryhmällä on riittävän vahva kiinteys, mikä mahdollistaa taas riittävän tuttuuden ja turvallisuuden jne. Tarvitaan siis esim. konsilienssin harrastusta, niin ideoita sosiaalisiksi innovaatioiksi alkaa kyllä löytyä tieteiden välisten ristiriitaisuuksien avulla.

Himanen Pekka: Välittävä, kannustava ja luova Suomi. Katsaus tietoyhteiskuntamme haasteisiin. Eduskunnan kanslian julkaisu 4/2004.

Holli Kaija: Rehtoriblogi 15.3.2012. Tampereen yliopiston rehtori esittää aivan perusteltuja kysymyksiä: "Missä ovat ne kaikki toimenpiteet, joilla edesautetaan ja kannustetaan nuoria tekemään lapsia, hoitamaan heitä hyvin ja kasvattamaan heistä kunnon kansalaisia. Ei missään. Työuraa vain pidemmäksi, nopeasti opiskelemaan ja nopeasti työhön ja pois turhat lasten kotihoitotuet tai muut tukitoimet. Jokaisen pitäisi korvillaankin ymmärtää, että lapsissa ja nuorissa on meidän tulevaisuutemme ja jos on riittävästi lapsia, ei tarvitse meuhkata ikääntyvistä ihmisistä ja heidän aiheuttamistaan ongelmista. Josko edes yrittäisimme nähdä asioiden positiiviset puolet."
Hänelle ja muille samaa kysyville voi esittää vastakysymyksenä, että kannattaisiko miettiä ongelmaa hieman syvemmin eli johtuisiko muinittukin ongelma perimmiltään arkiyhteisön tavattomasta yksinkertaistumisesta, joka tekee lasten teosta, hoitamisesta ja kasvattamisesta paljon isomman haasteen kuin monimutkaisempien eli sopeutuvampien ("älykkäämpien") arkirakenteiden aikaan eläneille vanhemmille? Tehokkain ja ehkä ainoa tehokas tapa voisi olla tehdä arkiyhteisö "älykkäämmäksi" eli monimutkaisemmaksi nykyaikaan sopivalla tavalla.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden haasteet. Esiselvityksiä tulevaisuusvaliokunnalle. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 1/2009.

Hämäläinen Timo: Yhteiskunnallisia murroksia ja henkinen hyvinvointi. Sitran selvityksiä 8, Helsinki 2009.

Huovinen Veikko: Kylän koirat. WSOY 1962. 

Julkunen Raija: Sitran hyvinvointihautomosta. Yhteiskuntapolitiikka 1/2007. Julkunen kritisoi erästä aikaisempaa SITRAn/Hämäläisen raporttia, mutta ei hänkään tunnista yksinäisyysongelmaa. Julkunen arvioi tässä kirjoituksessa terveen kriittisesti monia kapea-alaisia ja tai marginaaliryhmien yhteisöllisyyskokeiluja eli voidaan päätellä että jos oikeasti halutaan enemmistölle sopivia yhteistoimintamalleja niin esimerkiksi arkkitehtilähtöiset mallit lienee viisainta kyseenalaistaa sekä etsiä ja kokeilla hyvin ennakkoluulottomasti malleja jotka jättävät riittävästi vapautta osallistujille. Ja ainakin muutama Julkusen tasoinen tutkija olisi hyvä saada havaitsemaan yksinäisyysongelman enemmistöä koskeva vakava luonne ja miettimään tai edes vakavasti kritisoimaan aivan uusia yhteisöllisiä malleja.

Kaitaniemi Tiina: Luonnollinen lapsuus. BTJ Finland Oy 2010. Tarpeellista evoluutiobiologista taustoitusta.

Lampinen Timo:   Aikaisempi kirjoitus, jossa samaa aihepiiriä on arvioitu vuoden 2035 näkökulmasta.

Lampinen Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuvavuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Helsingin yliopisto, poliittinen historia, pro gradu, 2006.  Tiivistelmä on täällä. Tämän työn alkuosa taustoittaa melko hyvin sitä miten yksinäistyminen kehittyi ennen 1930-lukua ja miksi ilmiötä ei tunnistettu jo tuolloin (tanskalaista naisasianaista Cyrinthe Lemckeä lukuunottamatta, jonka kritiikki jäi ymmärtämättä).

Lehtovaara Arvo: Ihmisen arvoitus. Evoluutiopsykologian ihmiskuva. Otava 1986.

Leskinen Sirpa ja Pesonen Petro: Vantaan esihistoria. Vantaan kaupunki 2008. Tämä on nimestään huolimatta myös oivallinen yleisesitys esihistoriallisesta ajasta.

Mäenpää Pasi: Helsinki takaisin jaloilleen: askelia toimivampaan kaupunkiin. Gaudeamus 2011. Asiansa osaavan kaupunkisosiologin kaukonäköistä tekstiä. Mäenpää ei sentään osaa kuvitella esittämääni uutta ideaa uudesta kevyestä mutta tarpeellisesta yhteistyöorganisaatiosta, mutta hänen ajatuksensa eivät ole lainkaan ristiriidassa idean kanssa. Hyvin suunniteltu ja toimiva julkinen tila on hyvä tavoite joka tapauksessa. Erikoisen kiinnostava on myös hänen hyvin argumentoitu todistelunsa siitä että puutarhakaupunkipuolue vastaan betonipuolue on väärin aseteltu. Tosiasiassa kaikki suomalaiset elävät jo urbaania elämää, vaikka osa sattuukin elämään maaseudulla tai peräti haja-asutusalueella.

Puttonen Mikko: Yhteishoiva teki ihmisestä sosiaalisen, Yliopisto-lehti nro 12/2010.

Nyman Markku: Kansalaisyhteiskunta ja vertaistuki. Hyvän mielen talo ry, 2008.

Hyvä opus, mutta tarkastelee aihepiiriä järjestöjen toiminnan jatkuvuuden näkökulmasta. “Läheisyys, yhteys” on  tässä kirjassa mainitun prof. Ojasen tutkimuksen mukaan suomalaisten mielestä toiseksi tärkein hyvän elämän ja onnellisuuden ehto, s 104.

Richerson Peter J.  ja Boyd Robert: Ei ainoastaan geeneistä. Miten kulttuuri muunsi ihmisen evoluution. Terra Cognita 2006.

Saari Juho: Onnellisuuspolitiikka. Kohti sosiaalisesti kestävää Suomea. Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 1/2012.
Teos on saatavilla ilmaiseksi netistä. Saari on ilmeisesti maan arvostetuimpia yksinäisyys- ja onnellisuustutkijoita, mutta hän ei tässä uusimmassakaan teoksessaan näytä vielä tunnistavan yksinäistymistä koko väestöä koskevana ongelmana. Tämän oivaltamisesta ja myöntämisestä seuraisi mielestäni jokseenkin vääjäämättä johtopäätös, että suuri osa yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikasta edistää nykyisellään yksinäisyyden syventymistä! Katso esim. taulukko s. 105. 

Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportti.   Yksinäistymisongelma ei löydy tämän sinänsä monessa suhteessa hyvän raportin sivuilta.

Suomi 2020 - Tuumasta toimeen. Kasvutyöryhmän loppuraportti. Yksinäistymisproblematiikka loistaa poissaolollaan vaikka sen ratkaisu toisi merkittää apua myös kasvun tueksi.

Taleb, Nassim Nicholas: Musta Joutsen. Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Terra Cognita 2010.

Tulevaisuuden voittajat. Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa. Toim. Juho Saari. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010.

Tutkimusmatkoja äitiyteen. Toimittaneet  Anna Keski-Rahkonen, Camilla Lindholm, Johanna Ruohonen ja Maria Tapola-Haapala. Duodecim 2010.

Viherä Marja-Liisa: Arjen elämyksellisen vuorovaikutuksen visio / Tieteen päivät 2011.

Mustat Joutsenet

Tässä kirjoituksessa esittelemäni idea on positiivinen (toki aika pienikokoinen) Musta Joutsen. Se oli vieras eli mikään menneisyydessä ei etukäteen viitannut sen mahdollisuuksiin selkeästi. Sillä oli ja on kuitenkin vahva vaikutus omassa ympäristössään, se toimii hyvin. Sen ilmaantumiselle voidaan jälkikäteen luoda monia hyviä selityksiä.

Se syntyi Helsingin Melojat ry:n pikkujouluissa Naisasialiike Unionin hienon Villa Salinin keittiössä joulukuussa 2001. Olin liittynyt saman vuoden keväällä HeMeen. Tapasin Marja-Tertun, jonka muistin nähneeni Arkeologianharrastajat Ango ry:n retkellä. Totesimme olevamme  kahden aivan erilaisen harrastuksen lumoissa.

Ideahan siitä singahti: järjestetään HeMelle retki, jossa yhdistetään nämä kaksi mieluista, mutta  hyvin erilaista harrastusta. Näin yhdistyisi melontaretkeily sekä arkeologiset löydöt ja niihin liittyvä tutkimustieto. Lähdetään katsomaan kajakeista käsin kivikautisia kalliomaalauksia kirkkaille itäisille järville. Joka toisen vuoden kohteeksi keksittiin myöhemmin sameampi Kokemäenjoen vesistö, jota pitkin voidaan kulkea rautakauden jäljillä kohti Pohjanlahtea. Idean syntyä nopeutti tai sen saattoi jopa sytyttää yhteisen ystävämme, mestarimeloja Anna Leena Lindin yllytys eli eksplisiittinen ehdotus järjestää seuran retki tuolla teemalla.

Ensimmäisenä vuonna meitä oli Repovedellä seitsemän. Sen jälkeen retki on ollut jatkuvasti seuran suosituin ja osallistujia on ollut jopa 20/ retki.

Osaselityksenä suosiolle on täyteläisen ja mielekkään  retki- ja luontoelämyksen lisäksi, että jo ensimmäiselle retkelle lähtivät mukaan Pasi ja Ilkka, joista toinen osaa kirjoittaa ja toinen kuvata, vieläpä erinomaisesti. Näin on saatu vuosittain kuvitettu retkikertomus seuran Pärske-lehteen. Vuoden 2005 retkikertomusta on lainattu jopa akateemikko Eino Jutikkalan elämäkertakirjassa, niin tekstissä kuin takakannessakin. Saimme jo hyvin iäkkään, mutta vireän akateemikon oppaaksemme tutustuessamme retkellämme Jutikkalan kartanomuseoon.

Muinaismelontaretkien suosiota selittää mielestäni myös se, että HeMen toimintatapa on  perustunut seuran perustamisesta asti hyvin suunnitelmallisesti yhteistyölle, osallistumiselle ja kaupallisuuden välttämiselle.

Positiivisten Mustien Joutsenien lentoonlähtöön ei siis riitä vain idean jul(k)istaminen, vaan useimmiten tarvitaan myös monipuolista ja -tasoista yhteistyötä, taitavaa viestintää, sopivaa maaperää sekä aikaa.

Yllytän tämän blogin lukijoita arvioimaan ja yhdistelemään tuttuja asioita uusilla tavoilla, se voi tuottaa iloa ja hyötyä niin itselle kuin muillekin kanssaeläjille monella eri tavalla.

Muinaismelontaretkien kertomukset kuvineen ovat luettavissa täällä.Vielä hienompi tapa tutustua retkien antiin on ilmiintynyt tämän blogin kirjoittamisen jälkeen eli marraskuussa 2011. Ilkka ja Pasi tekivät korkeatasoisen kuvakirjan muinaismelontaretkien 10-vuotisjuhlan kunniaksi ja saivat HeMen tuon kirjan kustantajaksi. Mainittakoon, että edellä jo mainittu Anna Lind on kahden toverin kanssa julkaissut keväällä 2012 kirjan "Vesille kajakilla". Siitä lisää myöhemmin.
--
Talebin kirja on suositeltavaa lukemista esimerkiksi niille, joita ihmetyttää pörssianalyytikkojen ennusteiden kroonisesti heikko osuvuus, taloustieteen ns. Nobelin palkinnon jakokriteerit tai jotka soveltavat gaussin käyrää innolla kaikenlaisten ilmiöiden arviointiin. Myönnän itse ylisoveltaneeni tuota käkkyrää liikaa ja vääriinkin kohteisiin, tähän asti..


Kirjallisuus ja lehdet:


Kulha, Keijo K. : Jutikkala. Tinkimätön akateemikko. Edita 2006.
Lind Anna Leena, Saarto Ari, Soikkeli Markku: Vesille kajakilla. Tammi 2012.
Muinaisretket 2002-2011. Helsingin Melojat. (toim. Ilkka Salmi ja Pasi Mäenpää). 2011.(Omakustannekirja joka on tehty Ifolorin palvelun avulla, painettuja kappaleita on nähtävissä esim. HeMen vajoilla kesäkaudella).
Pärske,  Helsingin Melojat ry:n lehti
Taleb, Nassim Nicholas: Musta Joutsen. Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Terra Cognita 2010.